Jälkisanat: Murskakritiikki

Miten kummassa tämä blogi juuttui murskakritiikkiin? Ja Paul Austeriin? Ja Paul Austerin murskakritiikkiin? Nyt se loppuu. Mutta ensin…

                      Luin juuri päivän lehden nuorisoliitteestä, että englantilaisen The Guardian -lehden arvio Austerin uusimmasta muistelmasta Winter Journal (2012) on nettihitti, jonka lukijoita ihastuttaa mm. seuraavanlainen kriitikon suorasukaisuus:

                      Winter Journal is a terrible book – the kind of self-indulgent, ill-conceived, and poorly-edited disaster that makes you doubt whether or not you could truly have liked the works that preceded it.

                      Toisia taas miellyttää kriitikon pureva sarkasmi:

                      He presents us with impressions of his life from early childhood to late middle age, and tries to offset their ordinariness with wide-eyed rhetorical patter, evidently confident that if he claps his hands loudly enough, we'll clap too. In an effort to describe the springtimes of his childhood, he informs us that four-leaf clovers "did indeed exist but were found only rarely and therefore were a cause for much celebration". A robin, he explains, is "the brown, red-breasted bird who would suddenly and unaccountably show up in your backyard one morning, hopping around on the grass and digging for worms". Later, he meditates on the subject of walking: "one foot forward, and then the other foot forward". On public schools: "everyone who lives in the district can go for free." And on death: "We are all going there."

                      Silti arvostelun todellinen myrkky on säästetty ihmisyyden omahyväisyydelle, ei taiteen haihatteluille:

                      Indeed, Auster's literary self-mythologisation is epic. He reminds us that he uses a vintage manual typewriter while "bleeding words onto a page", and that he enjoys the pleasures, in his home, of a wonderful book-lined room that he and his wife, ingeniously, "both refer to as the library". He describes himself as "the single self, the lone person […] a silent man cut off from the rest of the world, day after day sitting at his desk for no other purpose than to explore the interior of his own head". His actions remind him of the great writers of the past, including Joyce and Moliére. "Looking at your right hand," he tells himself, "as it grips the black fountain pen you are using to write this journal, you think of Keats looking at his own right hand under similar circumstances."

But Joyce, Moliére and Keats would never have employed the clichéd and imprecise language Auster seems satisfied with here, nor would they have felt the need, as Auster does, to pad one of their books with a 500-word travelogue of the state of Minnesota, or a pointless 10-page précis of an obscure 1950s movie, or three pages of minutes from the board meetings of his co-op apartment in Brooklyn.

                      Eräs myönteinenkin kohta kirjailija-kriitikko J. Robert Lennonin tekstistä löytyy. Se sivuaa Austerin varhaistuotantoa, ennen Lennonin ilmeisen henkilökohtaisesti kokemaa pettymystä:

                      In his mysterious and compelling early work The Invention of Solitude, the American writer and film director Paul Auster gave us a memorable portrait of his elusive father and a startling look into his family's violent past. His later essay, "Hand to Mouth," anthologised in a 1997 book of the same title, offered a harrowing chronicle of the writer's years of poverty and artistic struggle.

                      No, tästäkin voi olla montaa mieltä. Varsinkin jos on pettynyt jo aikaisemmin. Minulle se tapahtui joskus Austerin suomentamattoman romaanin In The Country Of Last Things (1987) jälkeen. Erinomainen kirja, muuten. Toisin kuin Lennonin ylistämät muistelmat.

Arvostelun julkaisi vuonna 2005 sanomalehti Kaleva mielikuvituksettomalla otsikolla ”Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta”.

Amerikkalainen kirjailija Paul Auster on monesti maininnut ihailevansa Franz Kafkaa, mikä kuulostaa tavallaan sattuvalta, sillä monet hänen romaaneistaan voisivat olla onnetonta Joseph K:ta kuulustelleiden byrokraattien kirjoittamia.

                      Niille on ominaista pelkistetty lause, yksinkertaisen roolin omaksuvat henkilöhahmot, tietty monimutkaisuus, joka syntyy analysoimattomien yksityiskohtien runsaudesta, sekä merkillinen, elämälle vieras symmetrian kaipuu.

                      Kun Auster kirjoittaa omasta elämästään, jotakin lauseen rytmissä ja tunnelmassa muuttuu. Kafka työnnetään syrjään ja tilalle tulee avoin sentimentaalisuus, toisinaan häpeämätön narsismi. Nyt Auster käyttää myös kuluneita kliseitä, ikään kuin ne olisivat sen maailmankirjallisuuden näyttämön lavasteita, jolla hän on halunnut nähdä itsensä jo nuoresta miehestä lähtien.

                      Juuri suomennettu Yksinäisyyden äärellä ilmestyi jo 1982, hyvissä ajoin ennen Austerin kirjallista läpimurtoa. Hand to Mouth (”kädestä suuhun”), jonka suomentamista kukaan ei toivottavasti edes harkitse, on vuodelta 1997.

                      Varhaisemman teoksen leimaa antava tunne on koti-ikävä, mikä on ehkä yllättävää. Mikään Austerin muussa tuotannossaan ei viittaa siihen, että hän erityisesti kaipaisi lapsuutensa New Jerseyn lähiöitä, vaan yleensä tapahtumapaikat ovat dramaattisempia ja kieltämättä myös ilmeisempiä – Pariisi, New York.

Muistelun myötä amerikkalaista keskiluokkaa jäytävä pelko saavutetun varallisuuden menettämisestä saa melkein sosiologisen tutkielman luonteen, yritys ymmärtää etäiseksi jäänyttä isää on kuin salapoliisikertomus. Kirjan jälkimmäisessä osassa viittaukset ranskalaiseen filosofiaan ja runouteen lisääntyvät, eikä tarinan kertominen ole enää yhtä tärkeää kuin ”kielessä ilmenevän maailman etsiminen”.

Valitettavasti Hand to Mouth osoittaa, ettei tuo maailma ole aina maineensa veroinen. ”Olin epätoivoinen mies, selkä seinää vasten”, Auster kirjoittaa, ”ja jos en keksisi jotakin nopeasti, teloituskomppania täyttäisi ruumiini luodeilla.”

Auster ei tarkoita, että hän makaa meksikolaisessa vankityrmässä viiksenkärkiään hypistelevän arkkivihollisensa armoilla. Hän tarkoittaa, että pari laskua on maksamatta, joten kirjoittamisen sijaan olisi taas etsittävä jotain väliaikaista palkkatyötä.

15 vuotta aiemmin kirjoitetussa muistelmassa Auster suhtautui kuluneisiin sanontoihin ja persoonattomiin kielikuviin paljon epäluuloisemmin.

Hän piti niitä isänsä keinona välttää itsensä ja omien ratkaisujen pohtimista. ”Isällä oli aina klisee huulilla”, Auster kirjoittaa, ”sen sijaan että hän olisi käyttänyt sanoja jotka oli vaivautunut itse etsimään”. Pojalle klisee paljasti, että isä vältteli maailmaa, eikä halunnut kommunikoida merkityksellisellä tavalla sen tai muiden ihmisten kanssa.

                      Siinä nuori Auster oli varmaankin aivan oikeassa, ja on valitettavaa, että vain vähän vanhempana – ja paljon menestyneempänä – tämä kirjailijan yksinkertainen ohjenuora on päässyt unohtumaan.

PS

Päivän lehdessä oli muutakin samasta aiheesta. Ranskassa on näköjään tullut tavaksi kirjoittaa presidentin vaalikampanjasta kirja, joka kirjan kriittisen – murskaavan – sävyn vuoksi julkaistaan vasta vaalien jälkeen.

                      Edellinen presidentti Nicolas Sarkozy oli suomalaisillekin tutun kirjailija Yasmina Rezan käsittelyssä.

                      ”Kir­jas­saan Re­za ku­vai­li Sar­ko­zya val­lan­hi­moi­sek­si ja tun­teel­li­sek­si pik­ku­po­jak­si, jol­la on pa­kon­omai­nen tar­ve miel­lyt­tää”, Hesarin toimittaja Inka Kovanen kirjoittaa.

                      Entä Francois Hollande? Myös hänestä kirjoittava Laurent Binet on kuulemma palkittu kirjailija, vaikka minulle tuttu lähinnä Antiaikalaisen innostuneen lausunnon perusteella.

Le Nou­vel Ob­ser­va­teur -leh­des­sä Bi­net ku­vaa Hol­lan­dea erään­lai­sek­si ”i­hail­ta­vak­si so­ta­ko­neek­si, jo­ka oli oh­jel­moi­tu täy­del­li­ses­ti saa­vut­taak­seen ta­voit­teen­sa” ja ”­jo­ka kont­rol­loi it­seään lak­kaa­mat­ta”, Kovanen kertoo. Lisäksi kir­jai­li­ja ar­ve­lee, et­tä Hol­lan­de pääs­ti hä­net seu­raa­maan kam­pan­jaa lä­hel­tä pait­si koh­te­liai­suu­des­ta myös ”­hie­noi­sen suu­ruu­den­hul­luu­den ja nar­sis­min” ta­kia.

Itse kir­jas­sa so­sia­lis­tien kan­san­edus­ta­jalla on Hollandesta oman nä­ke­myk­sen­sä: ”­Mi­nä­pä ker­ron teo­ria­ni. Hän­tä ei ole ole­mas­sa. Hän on jo täy­sin etään­nyt­tä­nyt per­soo­nan­sa ja hen­ki­löi­tyy vain vir­kaan.”

Vallanhimoiset, luonnevikaiset poliitikot, joilla ei ole todellista persoonaa, sielua, kuin tyhjä mittatilauspuku? Tässä yhdistyisivät Gogolin Reviisorin ja takavuosien tv-sarjan Dallasin teemat, mutta jotenkin yllätyksettömällä tavalla.

Ovatko nämä kirjat täynnä latteuksia ja kyynisen kansan ennakkoluuloja tyydyttäviä kliseitä, vai onko politiikka? Pitäisikö todenmukaisuudesta kiinnostuneen lukija välttää kiinnostavia kirjoja, koska todellisuus ei ole kiinnostavaa?