Kirjallisuuden päinvastainen suuntaus

”Paulo Coelho lyttää James Joycen Odysseian”, otsikoi päivän lehti, millä toimitus ilmeisesti tarkoittaa Joycen Odysseusta, ei Homeroksen Odysseiaa.

                      Odysseian yritin aikoinaan tenttiä muistelemalla bosniakkitaustaisen Bekim Fehmiun karismaattista suoritusta samannimisessä italialaisessa tv-sarjassa. Professori Irmeli Niemen kysymyksen muistan yhä: ”Missä Telemakhos vieraili ensimmäiseksi lähdettyään Ithakasta?”

                      En tiennyt. Jos joku tietää, kertokaa minulle, niin välitän vastauksen edelleen Niemen seuraajalle.

                      Kirjallisuuden historian tentin toinen osa oli yhtä pitkä kuin ensimmäinen, runsaan tusinan verran eri klassikoita, joten myös Odysseuksen kohdalla piti säästää aikaa ja vaivaa. Luin puoliväliin. Nyt oli onni myötä, eikä Joycesta kysytty, ja Flaubertia, Lawrencea ja Orwellia analysoin nuorekkaan sujuvasti.

                      Brittiläisen Guardian-lehden maailmalle levittämästä, alun perin kirjailijan kotimaassa Brasiliassa julkaistusta haastattelusta päätellen Coelho on perehtynyt modernismiin tunnollisemmin. Hänen mielestään Joycen massiivinen eepos Odysseus on vahingoittanut kirjallisuutta. Syy on Joycen keskittyminen ainoastaan tyyliin, jolloin teoksen sisältö jäi ontoksi. Odysseus laukaisi yhtenä osatekijänä kokeellisuuden aallon, jonka seurauksena ”kirjailijat haluavat vain tehdä vaikutuksen toisiin kirjailijoihin”.

                      Oman Joyce-taustani huomioiden en ole pätevä kommentoimaan. Sen sijaan Coelhon tuotantoa olen työn puolesta lukenut kannesta kanteen, joten haastattelun jatko mietityttää.

Päinvastaisesta suuntauksesta Coelho mainitsee itsensä, päivän lehti kertoo: ”Kirjoitan vaikeista asioista helppoja, jolloin voin kommunikoida koko maailman kanssa.” Onko se hyvä asia?

Omassa kotimaassaan Paulo Coelhoa kadehditaan, murehti menestyskirjailijan manageri erään toisen brasilialaisen lehden haastattelussa. Sen sijaan Proustin ja Sartren kotimaa Ranska on hyväksynyt Coelhon merkittävänä taiteilijana, hän jatkoi.

                      Nähtävästi managerin tehtävä ei ole nöyristellä asiakkaansa puolesta, jos asiakaskaan ei ole siihen taipuvainen.

Rehellisempi puhuja olisi ehkä sanonut, että brasilialaiset kriitikot viitsivät yhä kirjoittaa Coelhosta vaikka ulkomaiset kriitikot ovat jo jättäneet hänet huomiotta. Ja että Coelho todellakin otti Pariisissa vastaan samanlaisen virallisen pinssin, jonka muiden muassa näyttelijä Sylvester Stallone on saanut omista ansioistaan "elokuvataiteen edistäjänä".

                             Managerin hapanta reaktiota ei ole silti vaikea ymmärtää.

Säälimättömässä brasilialaisessa keskustelussa Coelhon tuotanto on saanut symbolisoida monenlaista kulttuurista onnettomuutta. Alkemistin (1988) ja Paholaisen ja rouva Prymin (2000) lukuisat kielioppivirheet ovat kuulemma julkinen muistutus maan koulutuksen tasosta, joka jättää 15 prosenttia kansalaisista lukutaidottomiksi. Lisäksi kirjailijaa itseään on pidetty modernin mediayhteiskunnan tyypillisenä lieve-ilmiönä, joka kaupallistaa henkisyyden yhtä häpeämättömästi kuin mediajulkkikset kaupallistavat yksityiselämän.

Sosiologi Magda Santosin arvio on siitä tahdikkaammasta päästä. Hänen mukaansa Coelhon elämäntaito-oppien suosio johtuu perinteisten uskonnollisten auktoriteettien hajaannuksesta, järjen kriisistä ja narsismin aikakaudesta.

Myöskään Coelhon taustaa markkinoinnissa ja musiikkibisneksessä ei pidä aliarvioida. Entisenä iskelmäsanoittajana hän ymmärtää, että itsestäänselvyydet ja ennakkoluulot käyvät paremmin kaupaksi kun niitä ei tarjota itsestäänselvyyksinä ja ennakkoluuloina, vaan syvemmän totuuden vertauskuvina.

Tosin jotkut ovat lukeneet Coelhon tuotantoa myös kirjaimellisesti. Irakin sodan alkaessa amerikkalaisten sotilaiden ammattilehti suositti Valon Soturin käsikirjaa (1997) matkalukemiseksi rintamalle lähteville. Suositus on epäilemättä hyvä. Sodassa ei tunteiden turruttaminen aina riitä, myös järki kannattaa sumentaa.

Coelhon omien nettisivujen mukaan hän oli jo tuolloin myynyt yli 25 miljoonaa kirjaa 75 maassa, mitenkähän nyt?

Kaupallinen menestys tarkoittaa yleensä sitä, että kirjailijan teksti on helppotajuista, kuten kirjailija itsekin analysoi. Niinhän se onkin.

”Valon Soturi tietää, että ilman innoitusta ja kokemusta minkäänlainen harjoittelu ei tuota tulosta”, Valon soturin käsikirja opastaa. Lisäksi Valon Soturi palaa aina taisteluun. ”Hän ei palaa koskaan jääräpäisyyttään”, kirjailija täsmentää, ”vaan siksi että huomaa muutoksen ajassa”.

                      Tällaisiin ajatuksiin on jokaisen helppo yhtyä. Tarinat, joissa vastahakoinen harjoittelu on tehokkaampaa kuin innostunut harjoittelu, ja joissa aika merkillisesti pysähtyy, olisivatkin jo käsittämätöntä postmodernismia tai jotakin vielä arvoituksellisempaa tyylikokeilua.

                      Yhtä ilmeinen on myös se Coelhon havainto, jonka mukaan taistelussa Valon Soturi ”harhauttaa”, mutta vihollinen ”juonittelee” ja ”vehkeilee”. Useimmat ihmiset ovat kai muutenkin sitä mieltä, että itselle on sallittua moni sellainen asia jota muiden käytöksessä ei voi hyväksyä, ja että heidän elämässään kokemansa tappiot eivät johdu omista virheistä vaan muiden epärehellisyydestä.

Kaikesta päätellen Coelho arvelee ihmisten lukevan kirjoja, koska he kaipaavat imartelua (lukija etsii kirjoista samoja ajatuksia, joita hänellä itselläänkin on) ja verukkeita (kirjailijan oppien avulla omat puutteet voi selittää parhain päin).

Olennaista on myös se, että Valon Soturi on ”uhri”, joka kärsii muiden panettelusta, mutta samalla suvereeni yksilö, joka selviää voittajaksi oman etevyytensä eikä toisten neuvojen ansiosta.

                      Ilmeisesti aikuiset lukevatkin Valon Soturin käsikirjaa samasta syystä kuin jotkut lapset valitsevat koulutovereidensa hyväksynnästä pohjimmiltaan riippuvaisen Harry Potterin eikä Peppi Pitkätossua, joka vähät välittää mitä muut ajattelevat. Heistä on mukava kuvitella, että heillä on salattuja kärsimyksiä ja ihmeellisiä taitoja, joista saa palkinnoksi myötätuntoa ja aplodeja.

Tosin Paulo Coelhon näkökulmasta tässä uhrin ja voittajan väkinäisessä yhdistelmässä ei ole kyse vain kypsymättömästä itsesäälistä vaan omaelämäkerrallisesta sepitelmästä. Valon Soturi on tietysti Coelho itse, joka näyttää arvostelijoilleen pitkää nenää koko matkan pankkiin.

”Olipa kerran prostituoitu nimeltä Maria”, alkaa Coelhon seuraava suomennos.

                      Sovinnainen, sadunomainen viitekehys peittää luontevasti alleen sen, että oikeastaan Yksitoista minuuttia (2003) on pornografinen klisee. Se ei kerro prostituutiosta sosiaalisena ongelmana tai taloudellisena riistona vaan inhimillisenä kasvuna. Luksushuoraksi ryhtyvä maalaistyttö Maria on pettynyt rakkauteen, ja haluaa nyt oppia tuntemaan romantiikan todellisen luonteen ja samalla löytää itsensä seksuaalisesti.

Seksikohtauksia on tosin vain viisi, nekin hillittyjä. Coelholta se on paljon. Hän ei ole luontainen naturalisti, selitystä on aina enemmän kuin kuvausta. Henkilöillä ja tapahtumille ei ole draamalle ominaista merkitystä, ainoastaan sillä on, mitä kaikkitietävä kertoja sanoo niiden merkitsevän.

Coelhon useimmilta romaanihahmoilta puuttuvat muutoinkin kaikki tavanomaiset rakkaustarinoiden edellyttämät attribuutit. Heillä ei ole uskottavaa sosiaalista taustaa, tummia silmiä, kiharaa tukkaa tai välttämättä edes nimeä.

Pelkistyneisyys koskee myös Yhtätoista minuuttia. Siinä Marian paras ystävä on kirjastonhoitaja, jota kutsutaan ”kirjastonhoitajaksi”.

Yksityiskohdat, jotka saisivat Barbara Cartlandin maalaukselliseksi, eivät jaksa Coelhoa juurikaan kiinnostaa: ”Naisen rinnat eivät olleet suuret eivätkä pienet”, hän toteaa epämääräisesti. Ja asiat, jotka Cartlandin lukija tulkitsee pitkien lauseiden ja sivujuonten hetteiköstä, ovat Coelholle pelkkä muistilista: ”Hän oli rikas, nuori, kuuluisa, hyvännäköinen.”

                          Coelhon tyylin piirteettömyyttä ja lukijalle esitettyjen lupausten optimismia voisikin verrata kodinkoneen käyttöohjeisiin, joissa kaikki toimii juuri niin kuin me toivomme. Se on siis fantasiaa. Kodinkone edustaa Coelhon romaaneista puuttuvaa realismia. Se ei toimi.

Romaanin lopuksi alun kärsimys on tietysti voitettu, ja Coelho pääsee antamaan oman selityksensä sille, miksi prostituutio kasvattaa naisen itsenäisyyttä ja nostaa hänet seksuaaliseksi vallanpitäjäksi: aktin jälkeenkin Maria on yhä miehen maksaman ”fantasian maailmassa, täynnä valoa”, kun taas tarpeensa tyydyttänyt mies on ”hiipunut, voipunut”.

Teoria on ainakin yksinkertainen, ”helppo”, mutta miten mahtaa toimia käytännössä?

Zahirissa (2005) aloitetaan kaava taas alusta. ”Kärsin syvästi”, nimetön kertoja toteaa: ”Ymmärsin kulkeneeni tietä jolta ei ole paluuta, ja silloin ei voi tehdä muuta kuin jatkaa eteenpäin.”

                     

Tarinan myötä kertojan vaimo katoaa, mistä seuraa etsintä, eräänlainen hengellinen odysseia (!), kuten romaanin raamatullinen ja runollinen motto painottavat.

                      Tuttu teema on palvellut Coelhoa niin hyvin, että peräkkäin luettuna hänen tuotantonsa ei tunnu ainoastaan yhtenäiseltä vaan monistetulta.

Coelhon toisessa suomennoksessa Alkemisti todettiin paimenesta seuraavaa: “Hänen oli valittava oliko hän varkaan surkea uhri vai seikkailija, joka etsii aarrettaan.” Yhdessätoista minuutissa Maria toteaa itsestään: “Voin valita olenko maailman uhri vai seikkailija, joka etsii aarrettaan.”

Rehdisti Coelho silti pitää kiinni esteettisestä ohjelmastaan, vaikean tekemisestä helpoksi. Mikä esimerkiksi herättää tai pitää yllä puolisoiden välisen syvän rakkauden? Kun kertojan vaimo astuu ensimmäisen kerran mukaan Zahirin tarinaan, hänestä annetaan yksi ainoa luonnehdinta: ”Kaunis.”

Itse asiassa kertoja tuntuisi tuhlaavan kadonneeseen vaimoonsa yhtä paljon intohimoa kuin muut ihmiset kadonneeseen sukkaan. Romaanin markkinoinnissa mainittu ”pakkomielle” koskee pikemminkin kertojaa - tai kenties kirjailijaa - itseään.

Kertoja on mystiikkaa ja elämäntaitoa käsittelevillä kirjoilla rikastunut komea ja rakastettu julkkis, jonka esikoisteos muistuttaa juoneltaan kovasti Coelhon omaa Alkemistia, ja joka toisinaan kirjoittaa ”niin syvällisiä ajatuksia ettei itsekään ymmärrä niitä”. Kutsuilla kaikki aina tunnistavat hänet, ja ne jotka eivät tunnista, hymyilevät silti maireasti ja teeskentelevät tunnistavansa.

Otaksun, että tämä on Coelhon tapa moittia seurapiirien pinnallisuutta, mutta satunnainen lukija voi myös pitää sitä kurkistuksena kertojan tai Coelhon omahyväisyyden syövereihin.

Toinen mieliin painuva hetki koetaan, kun kertoja ajanvietteen vuoksi tiedustelee illallisseurueen vuosituloja. Kaikki ovat upporikkaita ja kertovat auliisti – kertoja itse ansaitsee kaksi miljoonaa dollaria, jos ei julkaise uutta kirjaa, ja julkaistessaan viisi. Poikkeuksen tekee nuori nainen, joka pientä palkkaansa nolostuessaan käyttäytyy salaperäisesti ja onnistuu ”nolaamaan kaikki muut”.

                      Köyhät ovat toisinaan tahdittomia, viisaudestaan varma Coelho opettaa – ja kertoo myös myyntitulonsa avoimesti omilla nettisivuillaan.

                      Zahirin lopuksi kadonnut vaimokin löytyy, ja kaikkien harharetkien ja Kirken kiusausten jälkeen Coelhon pseudo-Odysseus soimaa itseään vain epävarmuudesta. Miksi kukaan nainen ei muka yhä rakastaisi näin mainiota, vaurasta ja kuuluisaa miestä? Tai lukisi häntä mieluummin kuin James Joycea.