Eurooppalainen ihminen, kotoisin Suomesta: Jukka Pakkanen 70 v.

Kirjailija Jukka Pakkanen täyttää tänään 70 vuotta. Onnittelut Italiaan, jossa juhlat kuulemma vietetään.

En ole kirjailijaa tavannut, mutta kerran kävimme mielenkiintoisen puhelinkeskustelun. Jalkapallosta ja kilpapyöräilystä en osaa sanoa mitään, ja uskontoa kannattaa yleensä välttää, mutta Pakkasen elämän ja työn intohimoista eurooppalainen eksistentialismi on tutumpi. Kirjallisuus yhdistää sukupolvia.

Viimeksi lienen lukenut Pakkasta viran puolesta, kirjallisuustoimikunnan jäsenenä. Muistikuviin paremmin painuneet kaksi teosta (kotikappaleissa alleviivauksia) ovat vuosikymmenen takaa.

Koneella oli myös valmista, julkaisematonta tekstiä Pakkasesta, jota vähän laajensin. Helsingin Sanomien tilaama Tristanin arvostelu jäi aikoinaan jalkoihin, kun Antti Majander alkoi pontevasti ajaa minua ulos lehdestä. Tilalle otettiin Jukka Koskelaiselta uusi arvostelu, jonka voi lukea tästä, jos kriitikkotyylien vertailu kiinnostaa.

Google blogspotin tilastotietoja lukiessa muuten huomasin, että joku oli löytänyt tälle blogille käyttämällä hakusanoja ”Antti Majander tyhmä”. Ajattelin vain mainita.

Aiheet Pakkasen novellikokoelmassa Marianzan raitiovaunut (2000) liittyvät järkytyksiin ja kriiseihin. Kertojat pohtivat omaa tai läheisen kuolemaa. He kärsivät syyllisyyttä tai yrittävät keventää taakkaansa kaunalla.

Kukin tarina kuuluu osaksi jotain suurempaan tarinaan, jonka vähäisiä jälkijäristyksiä ne itse ovat. Mielisairas äiti tai terroristin murhaama isä mainitaan sivumennen. Lomaromanssin kokeva italialainen Interin kannattaja kuulostaa paljon mielenkiintoisemmalta henkilöltä kuin hänen melankoliaa poteva suomalainen poikansa, ja harmillisesti Pakkanen keskittyy jälkimmäiseen.

”Kirjoittaessani olen oppinut välttämään suuria sanoja”, väittää niminovellissa vilahtava tuntematon kirjailija: ”Elämässä se onnistuu huonommin.”

Nähtävästi Pakkanen pitää ensimmäistä lausetta sanataiteilijan yleispätevänä ohjeena ja jälkimmäistä ihmisen ikuisena osana. Tasapainoilu niiden välillä johtaa muun muassa novelliin, jonka turtunut, unenomainen kulkija toteaa vasta viimeisellä sivulla, ettei hänellä ole ”enää” syytä vihaan eikä häpeään. Kas vain. Kielen hienovaraisesta neuvottomuudesta vakuuttunut kirjailija toimii oman itsensä selittäjänä.

Kuningashetket löytyvät novellista Andrean putoaminen. Se on rohkeammin kirjoitettu kuin muut. Andrea on livennyt jalkapallostadionin kaiteelta, mutta kukaan ei tiedä, oliko kyseessä vahinko vai tahallinen teko.  Jälkeenjääneet kirjeet viittaavat molempiin, mutta ne herättävät silti pientä toiveikkuutta yleisen alakulon ja itseensä käpertymisen keskellä.

Samalla Andrean yksinpuhelun on lupa näyttää mihin kieli pystyy, eikä vain murehtia mihin se ei pysty. Pakkanen ristivalottaa vähäpätöisiltä vaikuttavien kohtausten kerroksisuutta, kun taas muissa novelleissa hän keskittyy suurellisten seikkojen ironiseen latistamiseen. Ihmiselämän suurista kysymyksistä ”yksinäisyys” mainitaan heti novellikokoelman ensimmäisellä sivulla, ”kuolema” vasta toisella. Kulttuuripiireissä tätä kutsutaan rytmitykseksi.

”Luulenpa, että yksinäisyyden kokeminen on yksi arkkitehtuurin peruselämyksiä”, kirjoitti taannoin professori Juhani Pallasmaa. Hänen mukaansa rakennettu kaupunkimaisema saa aikaan voimakkaita yksinäisyyden ja hiljaisuuden aistimuksia täysin riippumatta ihmisten määrästä tai melusta.

Pakkasen henkilöt sopivat Pallasmaan ajatuksiin. He ovat tietyn kaupungin ympäröimiä. Niminovellissa Pakkanen alleviivaa tätä sommittelua tekemällä kertojastaan kaupunkitutkijan.

Pakkasen modernistiset haamut vaeltavat ensin vieraassa kaupungissa ja lopuksi muistojen kaupungissa, mutta psyykkinen rajoittuneisuus, vaitiolon metafora tai ilmaisuasteikon kadotettu luonnollisuus eivät täsmennä tekijän päämääriä. Proosan suggestiivisuus ja aforistisuus osoittautuvat myös melko jäykiksi keinoiksi.

”Elämä on poikkeustila, häiriö olemattomuudessa”, Pakkanen kirjoittaa. Mietelmä tavoittaa vain sentimentaalisen mielikuvan ääripäät, jotka sitten kätevästi kumoavat toisensa. Näin kirjallisuuden tehtäväksi näyttäisi jäävän kieleen juuttuneiden muotojen myötäily.

Heikompina hetkinä Pakkanen on sydämen kemisti, jonka mielestä tunteiden laimentaminen ja mittaaminen on niiden tietoista tarkastelua kirjallisuuden keinoin - surua koetaan hänen novelleissaan ”hiukan”, samoin pettymystä.

Etevimmillään hän myöntää, ettei oikeastaan tiedä, mitä toiset ihmiset vastuksia kohdatessaan tuntevat tai uskovat tuntevansa.

Niinpä Marianzan raitiovaunuissa puhutaan paljon myös selittämättömästä tyytymättömyydestä ja epämääräisestä huimauksesta. Kyse on kirjailijan vilpittömästä yrityksestä tallentaa lauseen silmänräpäyksessä se, mitä hän ei itsekään vielä näe.

”Kutsu minua Tristaniksi” olisi kyseenalainen alkulause romaanille, jossa merellä, matkanteolla ja symboleilla on suuri merkitys. Jukka Pakkasen ratkaisu on parempi: ”Nimeni ei ole Tristan.”

Viittaus Herman Melvillen Moby Dickiin olisi mahtailua. Viittaus sveitsiläiseen Max Frischiin on silmänisku. Modernismin klassikoihin kuuluva Minä en ole Stiller (1954) ei ole avain Pakkasen Tristaniin (2002), mutta se on kuin sanakirja, jota ilman Pakkasen vanhahtavaa tyyliä epäilevä lukija ei ehkä pärjää.

Molemmat romaanit alkavat vankilasta, jossa kertoja yrittää oikaista väärinkäsityksen. Vangitun ja kuulustelijoiden suhdetta olennaisempaa on kertojan ja lukijan välinen suhde. Siinä epäusko kasvaa. Frischin Stillerin selitykset ovat epäuskottavia. Hän pettää tuomareita. Myös Pakkasen Kristian Holm pettää, mutta enimmäkseen itseään.

Nimeään notkeasti vaihtavaa Holmia vaivaa sama pysyvien ja ehdottomien roolien epämääräinen pelko kuin itsensä kieltänyttä Stilleria. Yhteisö ja ihmisten väliset suhteet edellyttävät tunnistettavuutta ja ennustettavuutta. Mutta jokainen selittävä ele, jolla Holm yrittää mahduttaa itsensä kielen tai tiedostavan minän sisään, tuntuu jonkin vielä lausumattoman tai mahdollisen hylkäämiseltä.

Työkseen Holm myy merihenkistä rihkamaa kalliiseen hintaan. Hän on siinä taitava, mikä on vain omiaan lisäämään halveksuntaa kaikkia ja kaikkea kohtaan. Joustava moraali, inhimillinen heikkous ja kaiken väärennettävyys ketjuuntuvat maailmankuvaksi, joka vuoroin kuvottaa ja turruttaa Holmia itseään.

Muistikuvissa Holm hakee neuvoa kuolleelta isoisältä, joka käski puhdistaa pöydän, ja sanoi ettei ”miehestä jää jäljelle muuta kuin teot”. Mutta Pakkasen ankarassa subjektikäsityksessä ”muisto” ei ole jotakin persoonasta ja nykyhetkestä erillään olevaa vaan niiden rakenneosa: ”Se oli minä, se on minä.” Holmin mielen syvyyksissä ei ole erillistä sielun sopukkaa, jota hän voisi kuunnella avuttomuudessaan, eikä myöskään toisten läsnäoloa, johon hän voisi vedota puolustuksekseen. Hän on yksin, eikä tiedä mitä tehdä.

                      Kolmekymppisenä esikoiskirjailijana Pakkanen sai J.H. Erkon palkinnon romaanista Koko maailman meno (1972). Tuolloin Holmin voimattomuutta ja tarkoituksettomuutta olisi vielä sanottu ”vieraantuneisuudeksi”. Se tarkoitti kielteistä tunnetilaa, jossa yksilöllisyys katoaa ja ihminen joutuu ulkoisten voimien ohjailtavaksi. Lopulta hän ”esineistyy” yhteiskuntakoneiston osaksi.

                      Nykyisin puhutaan ”syrjäytyneisyydestä”. Se tarkoittaa kielteistä tunnetilaa, jossa ihminen on menettänyt ulkoisista voimista riippuvaisen sosiaalisen asemansa ja identiteettinsä. Toisin sanoen postmoderni suoriutuja toteuttaa itseään aineellisissa askareissa ja keskinäisessä elintasokilpailussa, joita moderni etsijä vielä piti vapautensa kahlitsemisena? Asia ei ehkä ole aivan näin yksinkertainen.

                      Postmodernilla ihmisellä, jos sellaisia on, väitetään olevan lukemattomia vaihtoehtoja, joita hänen moderni kantamuotonsa ei olisi osannut edes kuvitella sodanjälkeisen Euroopan epävarmuudessa ja niukkuudessa. Siksi optimistit arvelevat ihmisen vapauden lisääntyneen, vaikka samalla ovat lisääntyneet myös ”uskomukset, lait, kojeet ja koneistot”. Niillä filosofi-kirjailija Jean-Paul Sartre tarkoitti porvarismin kulttuuris-teknistä apuvälineistöä, joka muuttaa inhimillisen olemassaolon valinnat jonkinlaisiksi valintoja näennäisesti edeltäviksi ja pakottaviksi muka-realiteeteiksi.

Näin valheet tai laiminlyönnit voidaan kieltää vetoamalla olosuhteisiin, kuten itsekäs Estelle tekee Sartren Suljetuissa ovissa (1944), tai ruumiiseen, joka kriittisellä hetkellä petti sisäisen minän, kuten pelkurimainen Garcin selittelee samassa näytelmässä.

                      Pakkanen ei ole optimisti eikä postmodernisti. Hänen ohuesta, kliinisestä proosastaan erottuu lähinnä ihmisen irrationaalisuus ja koneiston ohjaus. Seksi ja kauppa. Kirjailijan vertauskuvina ne eivät aina toimi toivotulla tavalla.

                      Holmin ivalliset huomiot liikemiesten mauttomuudesta ja heidän vaimojensa helppoudesta saavat hänet vaikuttamaan roolipeleihin pakenevalta ihmiskuorelta. Kuten oli kai tarkoituskin. Mutta Pakkasen ne saavat hetkittäin vaikuttamaan puritaanilta, joka ei osaa suhtautua luontevasti naisiin, homoseksuaaleihin eikä tavalliseen myyntityöhön. Mikä ei varmasti ollut tarkoitus. Eikä totta.

                      Seksi kaiken kattavana ahdistuksen lähteenä tuntuu helpolta ratkaisulta romaanissa, jossa melkein kaikki muu tehdään lukijalle vaikeaksi. Kun homomies esittää tarjouksensa, itseinhossa rypevälle Holmille avautuu mahdollisuus alennustilaan, josta ei enää olisi paluuta. Ei tämäkään metafora ole aivan onnistunut, vaikka tietysti kertomataiteissa yleinen. Hirveän heteronormatiivinenkaan se ei ole. Rekisteröidyssä parisuhteessa tietääkseni elävän Sami Hilvon romaanissa Viinakortti (2010) homomiehen irtosuhteet ovat yksilön alennustilan merkki, ihanteellisempana esitetään isoisän ja toisen miehen rakkaus, jossa pidettiin arasti kädestä.

                      Rajojaan Pakkanen kokeilee muutenkin, varsinkin katolisella symboliikalla. Se ei sinänsä tarkoita mitään, minkä esimerkiksi kriitikko voisi avata esiin kirja-arvostelussa. Mutta se viittaa johonkin, jonka romaanin lukijan tulisi tajuta, vaikka ei voikaan sitä selittää.

Hämärä ja epämääräinen, joka panee mielikuviin ja sanoihin tukeutuvalle ajattelulle vastaan, on jonkin todellisen olemassaolon laadun aistimista, kirjailija inttää Frischin ja Sartren perinteitä kunnioittaen. Ne ovat osa Pakkasta askarruttavaa modernistista sieluntuskaa, joka monelle nykylukijalle lienee kuin vierasta kieltä.

Kun kommunikaatio tämän johdosta alkaakin takkuilla, lukija joutuu kyselemään: missä vaiheessa kertojan houre sekoittuu kirjailijan hapuiluun?

Vaikea sanoa. Pakkasen änkyrämodernistisiin perusvälineisiin kuuluu nimittäin myös puhtaan muodon ihanne. Siinä kirjailijan lause on ilmaisua sen itsensä vuoksi eikä jonkin romaanin ulkoisen ajatuksen kopiointia romaanin sivuille. Kuten muiden muassa Alex Matson ja José Ortega y Gasset ovat opettaneet.

                      Tristanin muodon kannalta olennaista ei siis olisi sanojen ja kuvien selitettävyys, vaan se, että vain nämä sanat ja kuvat kelpaavat. Kun lukija kysyy, mitä kirjailija tarkoitti, hän esittää ongelman, jota kirjailijalle ei enää ole olemassa. Taide edeltää vastaanottajan pohdintaa. Se ei kerro miten Holmin tulisi elää. Sitä vastausta ei ehkä olekaan. Ei ainakaan sellaisessa muodossa, jonka voi toistaa poliisin kuulustelussa, kuten Holm yrittää osoittaa. Tai oikeuden pöytäkirjassa, kuten Stiller tähdensi.

”Kenties elämä, todellinen elämä onkin yksinkertaisesti sanaton”, Max Frischin Stiller huokaisee käräjäsalissa: ”Siitä ei myöskään jää jäljelle kuvia, herra tuomari, ei kerta kaikkiaan mitään kuollutta!” Tristanin lopuksi tuuli vie rannalla viittilöivän tumman hahmon äänen, ja Holm katoaa jäiselle merelle.

                      Pakkasen lause on samaa tavoittamattoman tavoittelua kuin Frischin lause. Mutta sitä edeltäneet kertomisen ratkaisut vievät sanojen lisäksi mukanaan myös osan elämän mausta. Niin Holmin kuin lukijankin suusta. Romaanina Tristan on periaatteessa käsitettävissä. Se kytkeytyy eksistentialistiseen itsetutkiskeluun, jonka keinoja ei varmaankaan ole vielä käytetty loppuun. Mutta Holmin tarina ei aina ole myötäelettävissä, vaikka sillä ja lukijan arjella olisikin monia yhtymäkohtia.

                      Hiottu romaani, joka on näin valmis olemaan väärinymmärretty, tuo mieleen Estellen itsepetoksen Sartren näytelmässä: Tristan suorastaan tekeytyy ”olosuhteiden” - lukijan kärsimättömyyden, kustannusmaailman trendien ja valtamedian populistististen kulttuurilinjausten - uhriksi. Lopputulosta voisi sanoa myös tinkimättömäksi. Mutta siitä sisäisen elämän kuolemisesta, joka jättää yksilön ulkoisten koneistojen ja symbolien riepoteltavaksi, olisi kai yhä mahdollista kertoa vielä välittömämmin.