Värisuora ei tuonut voittopottia

Ennen Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja oli riippumaton vallankäyttäjä. Potkut saaneen Mikael Pentikäisen seuraaja ymmärtää, että nyt hän on kuin kuka tahansa toimitusjohtaja, joka on vastuussa pörssiyhtiön hallitukselle.

                      Onko tapahtuneella merkitystä suomalaisen journalismin kannalta? En tiedä, enkä välitä, sillä en murehdi tätä eroa. Kuten ei kukaan muukaan lehtitaloille töitä tehnyt freelancer.

                      Mediassa ja sosiaalisessa mediassa on pohdittu, vaikuttiko potkuihin Pentikäisen kepulaisuus. En tiedä sitäkään, koska en tunne Pentikäisen yhteiskunnallisia arvoja. En ole koskaan jaksanut lukea loppuun hänen pääkirjoitussivun kolumnejaan. Ne ovat olleet kovin samanlaisia kuin eilisen lehden jäähyväiskirjoitus (yleistä hurskastelu, hieman omahyväisyyttä, ei lainkaan suoruutta ja terävyyttä). Luulen silti, että muita lehtiä nopeammin laskeva levikki ja huono kommunikaatio hallituksen suuntaan ovat nykyisin riittäviä syitä toimivan johdon uusiin järjestelyihin.

                      Entä sitten mediassa niin ikään mainittu ”ylimielisyys” ja ”itsepäisyys”?

                      Minusta Pentikäinen on ollut helposti lähestyttävä, jos olen tarvinnut päätoimittajan lausunnon johonkin lehtijuttuun. Sen sijaan ”itsepäisyys” voi olla kaunisteleva tapa kuvata henkilöä, jonka mielipiteisiin järkipuhe ei vaikuta. Tai joka hoitaa julkisuuteen valunutta keskustelua freelancereiden sopimusoikeuksista konsernin sisäisillä, salaisilla muistioilla - ja jotka julkistanut freelancer saa sitten ikuisen virkakiellon kaikkiin konsernin lehtiin.

                      Salakähmäisyys, itsevaltaisuus ja selän takana toimiminen voivat tapoja, joilla Pentikäinen hoiti suhteita freelancereiden lisäksi myös Sanoma Newsin hallitukseen.

Kuka luulee voivansa toimia niin? Ehkä henkilö, joka ensin on ollut Sanoma Newsin toimitusjohtaja ja Sanomalehtien liiton puheenjohtaja ja sitten Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja. Se on mediamaailmassa melkoinen värisuora, vaikka ei nyt tuottanutkaan voittopottia, vaan pohjoismaiden suurimman sanomalehden ensimmäiset potkut – ja lyhyimmän toimikauden.

Pentikäisen edelliseen kaksoisrooliin ja pitkälti häneen itseensä myös henkilöityi Sanoma Newsin huhtikuussa 2009 esittelemä freelance-työn uusi sopimusmalli.

Siinä missä pohjoismaiset piraattipuolueet olivat valmiita jättämään tekijänoikeuden myös alkuperäiselle tekijälle, jotta tämä voisi henkensä pitimiksi kilpailla rajatonta ilmaisjakelua vastaan, Sanoma News halusi ja sai kaikki oikeudet. Kun tekijälle ei jää mitään, myös mahdollinen kilpailu kopioiden tuotannossa ja levityksessä eliminoituu. Kyse on sinänsä pienten omaisuuserien kaappaamisesta yksityisiltä elinkeinonharjoittajalta yhdelle mediakonsernille, joka tämän jälkeen kykenee summaamaan niistä itselleen merkittävän taloudellisen pääoman.

Sopimusmallia, sitä tukevaa ajan henkeä ja seurauksia olen aiemmin kommentoinut tässä, tässä ja tässä. Laajempi katsaus löytyy kirjasta, jonka mukaan tämä blogi on nimetty. Mikäli et ole kumpikaan kirjan ostajista, tässä muutamia otteita vuodelta 2009. Luvun otsikkona oli ”Epäillyillä ei aiempaa rikostaustaa”:

[---]

Muutos ostajanoikeuksien suuntaan vaikuttaa niin suurelta, että tuttu tekijänoikeus on jäämässä kuolleeksi metaforaksi, kuten kupinkorva tai tuolinjalka.

Siksi Suomen journalistiliitto keräsi pitkin kevättä valtakirjoja asianosaisilta jäseniltään. Tarkoituksena oli osoittaa viimeistään oikeuden edessä, että sopimusteksti on sopimusoikeudellisesti pätemätön, koska se vie tekijältä kohtuuttoman paljon, ja koska välitön allekirjoittaminen asiakassuhteen jatkumisen ehtona on painostuskeino joka ei jätä tekijäpuolelle kohtuullista neuvotteluasemaa.

Masentavissa tässä kaikessa on silti se, että varsinkin kirjallisuuskriitikon näkökulmasta meneillään oleva muutos on lopulta kovin pieni.

Sopimuksista, mikäli niitä on kriitikoiden kanssa ylipäänsä kirjoitettu, katosi jo vuosituhannen vaihteessa perinteisempi ”kertajulkaisuoikeuden” käsite. Tilalle tuli ”jatkuva julkaisuoikeus”, joka tarkoittaa kaikkia lehden osia tai arkistoja, omistajan muita julkaisuja, kaikkia muita tahoja, joille lehti luovuttaa aineiston, ja kaikkia olemassa olevia tai tulevia julkaisutekniikoita. Aina ja ikuisesti.

Lehtien toimituksissa vahditaan jo nyt silmä kovana myykö kriitikko tai kolumnisti samankaltaista materiaalia toisiin lehtiin, toisille levikkialueille. Samalla kriitikko seuraa avuttomana vierestä kun lehti myy saman jutun uudelleen muissa yhtiön omissa tai yhteistyökumppanien julkaisuissa.

Itse asiassa Sanoma Newsin toimitusjohtaja ja Sanomalehtien liiton puheenjohtaja Mikael Pentikäinen piti juuri tätä asetelmaa keskeisenä argumenttina uuden sopimusmallin puolesta, kun hän blogikirjoituksessaan luonnehti vapaiden mediamarkkinoiden nykyistä rakennetta. Kaikkien oikeuksien lunastaminen yhteen hintaan on ”myös jatkossa keino sen varmistamiseen”, ettei lehden ”avustaja” kävisi kauppaa myös sen ”kilpailijoiden” kanssa. Minulle olisi kyllä juolahtanut mieleen muitakin keinoja määritellä kriitikon kanssa tehdyn kaupan kattavuus kuin Pentikäisen valitsemat ryöstä ja kiristys. Lisäksi olen sitä mieltä, että myös minun toimialani on ”murroksessa”, ei vain Pentikäisen, ja siksi minulla tulisi yrittäjänä säilyä jokseenkin sama mahdollisuus hyödyntää tekemääni aineistoa ”joustavasti eri jakelukanavissa” kuin yritysjohtaja Pentikäisellä.

Tyypillinen tilanne, jossa tekijä ei voi kartuttaa tulojaan syndikoimalla itse omaa työtään, mutta ostaja voi säästää kustannuksia jakelemalla sitä laajoissa kartellimaisissa rakenteissa ilman lisäkorvausta, saattaa tietysti olla kilpailulainsäädännön hengen vastainen. Silti kyseenalaiset sopimukset ovat kriitikon pienempi ongelma. Suurempi on sopimukseton tila, jossa päätoimittajat tai toimitusten osastopäälliköt kieltävät senkin vähäisen sääntelyn olemassaolon, joka kriitikon elinkeinonharjoittamista ylipäänsä koskettaa.

Kriitikon tai muun yksityisen elinkeinonharjoittajan sekä lehden välisen suhteen tulisi perustua Viestinnän Keskusliiton VKL:n jäsenyritysten ja Suomen Journalistiliiton SJL:n väliseen freelance-tehtävien toimitus- ja myyntiehtosopimukseen. Sopimuksessa on lukuisia eri ehtoja palkkioiden määräytymisestä, maksuajasta, freelancerin yrittäjyydestä, esteestä ja viivästyksestä, toimeksiannon peruuttamisesta ja keskeyttämisestä, puutteellisesta ja virheellisestä suorituksesta, irtisanomisajoista sekä tekijänoikeusehdosta.

Kaikkia näitä tulisi myös soveltaa käytäntöön, jossa ne asettavat ”vallitsevan kauppatavan”, kuten Kouvolan hovioikeus linjasi lainvoimaisessa päätöksessään viime vuonna. Tavalliselle kriitikolle liittokohtainen sopimus ja oikeuden päätös ei silti merkitse kovin paljon. Lähinnä sitä, että kuvatuista ehdoista poikkeaminen edellyttää ”sopimista erikseen”, pelkkä lehtitalon tapaan vetoaminen ei riitä. Monelle päätoimittajalle sopimus ja oikeudenpäätös ei merkitse mitään.

Vuosien mittaa olen kuullut kolmen päätoimittaja kieltävän suoralta kädeltä, että toimitus- ja myyntiehtosopimus olisi edes olemassa, yksi luonnehti sitä ”Journalistiliiton suositukseksi”.  Kaikilta en ole kysynyt, mutta luulen, että gallup antaisi aika lohduttoman kuvan päätoimittajien liikkeenjohdollisesta osaamisesta.

[---]

”Halutaan kaikki oikeudet, mutta ilman lisäkorvauksia”, totesi Journalistiliiton työehtoasiamies Petri Savolainen Sanoma Newsin uudesta sopimusmallista: ”Jos ehtoja ei hyväksy, niin ei ole töitä. Se on aika mahdoton yhtälö” (HS 28.4.2009).

Ota tai jätä oli Helsingin Sanomien antama liikkumavara jo viime vuosikymmenen alussa. Ja sen jälkeen muissa lehdissä, jos nimiä on paperiin pyydetty. Useammin olen silti lyönyt kättä päälle, mutta vuosien mittaan tämäkin luottamusjärjestelmä on murentunut. Osastopäälliköiden lisäksi myös päätoimittajat selittävät auliisti, että oma päätösvalta on huvennut johonkin kasvottomaan talousintressiin, tai jos sillä on kasvot, talouspäällikköön. Muuttuneessa tilanteessa vanhoja suullisia sopimuksia ei aina edes viitsitä neuvotella uudelleen, vaan lehti katsoo omien oikeuksiensa kasvaneen samaa luonnollista tahtia kuin sen ahneus.

[---]

Pentikäisen näkökulmasta ”kaikkien oikeuksien” lisääminen sopimustekstin tekijänoikeusehtoon vain selkeyttää tulkintaa ja poistaa yleisten käytäntöjen ja liittokohtaisten sopimusten ristiriitaisuuksia. Lisäksi Sanomalehtien liiton jäsenyritysten suhteet freelancereihin on tarkoitus saattaa linjaan virkamiestyönä valmistellun tekijänoikeuslain muutoksen kanssa. Siinä työnantajan oikeudet työntekijän luoman teoksen tekijänoikeuksiin siirrettäisiin sopimustekstistä lakitekstiin, jolloin heikomman osapuolen neuvotteluvara teoksen tuomaan taloudelliseen hyötyyn pienenee olennaisesti. ”Työntekijöiden varallisuutta uhkaa siirtyä työnantajalle lainnojalla”, kuten Akavan lakimies Maria Algren summasi happamasti (HS 5.3.2009).

”Edessä on auttamattomasti kurjistumiskehitys”, epäili blogisivullaan myös juristi ja kirjailija Jukka Kemppinen: ”Freelancerit eivät ole kunnostautuneet näkyvästi rakentamalla järjestöjä tai hankkimalla muuten neuvotteluvoimaa. Pahimmassa tapauksessa nyt alkaa olla myöhäistä.”

Karkeasti sanottuna Kemppinen tarkoittaa, että tässäkin sopimusriidassa on kyse liiketoiminnan kustannuseristä eikä tekijänoikeuksista. Ja ettei työn hintaa määrätä tuomioistuimissa. Siksi olisi SJL:n taholta pelkkää hurskastelua luulla, että Sanoma News on valmis luopumaan jostakin, jos se oikeusjutun uhalla saadaan tinkimään ”kaikista oikeuksista”. Ja miksei saataisi – mitä se niillä tekee jos sillä on kaikki muu?

Vaikka suurinta tekohurskaus on tietysti työnantajaleirissä. ”Laatujournalismi hiipuu jos siitä ei välitetä eikä siitä haluta maksaa”, oivalsi Kalevan kolumnistina jatkava Risto Uimonen (28.12.2008). Minun muistaakseni Uimonen oli jo Kalevan päätoimittajana niin välipitämätön, ettei olisi varmuudella halunnut maksaa mistään.

Laadun ohella julkisuudessa on puolustettu myös ”vapaata tiedonvälitystä” talouskriisiltä ja ”viestinnän moniarvoisuutta” Yleisradiolta, vaikka nopeammin ne molemmat kai lopettaa Sanoma Newsin torpparilaki

Ainakin yhdestä kauppakeskuksen ja Helsinki-Vantaan lentokentältä oli löytynyt valotaulu, josta ihmiset pystyivät lukemaan lupamaksuina maksamiaan Ylen uutisia, joten asiakkaidensa bulvaaniksi alentunut uutistoimisto STT pyysi EU:n komissiota tutkimaan julkisen palvelun toiminnalle asetettavia rajoja. Pentikäinen ja kuusi muuta alan ahneinta ja itsekkäintä pörssiyhtiön toimitusjohtajaa ilmaisivat tukensa omalle kantelulleen lehtikirjoituksessa, jonka maan suurimmat sanomalehdet julkaisivat samana päivänä (10.3.2009).

Siinä johtajat vaikeroivat, että ”julkisin varoin toimiva yhtiö tunkeutuu ilmaisella sisällöllä markkinoille jossa muut yritykset toimivat terveiden markkinaperiaatteiden mukaan”. Siitä ei mainittu mitään, että samat yritykset ovat itse ensin pelanneet markkinoilta ulos pienet paikallislehdet ja muut heikommat kilpailijat perustamalla ilmaisjakelulehtiä ja ilmaisia verkkopalveluja.

Vaikerrus jatkui niin, että ”yksityiset yritykset eivät voi pysyvästi jakaa tuotteitaan ilmaiseksi”, vaikka freelancerilta sitä nyt vaaditaan ikuisiksi ajoiksi. Kaksinaamainen propaganda huipentui havaintoon, jonka mukaan ”Ylen mittakaavassa näyttötaululiiketoiminnan taloudellinen merkitys on vähäinen, mutta yksityisten yritysten mittakaavassa ei”. Vähäinen on varmasti myös yhden freelancerin panos pörssiyhtiöille. Freelancerille se kuitenkin merkitsee toimeentuloa, joka toimitusjohtajien omin sanoin muuttuu ”mahdottomaksi”, jos hänen tekemänsä työn rajaton ja korvaukseton jakelu hyödyttää jatkossakin vain julkaisijan ja hänen mainostajiensa liiketoimintaa.

[---]

Valitettavasti nämä ovat sellaisia väittelyitä, joita kriitikko ei voi voittaa.

                      Julkisuudessa kriitikko puhuu syksyn uudesta runokirjasta ja muutamista euroista, toimitusjohtaja Pentikäinen puhuu miljoonista ja riippumattoman tiedonvälityksen tulevaisuudesta. Ja jos tosiseikat joskus sattuisivat kriitikolta unohtumaan, toimitusten vakinainen henkilökunta kyllä muistuttaa niistä.

”Ei kriitikoiden palkkioilla makseta yhdenkään verkkolehden tappioita”, kertoi Helsingin Sanomien hyvin opetettu kirjallisuustoimittaja Jukka Petäjä, kun istuimme Kirjailijaliiton järjestämässä paneelissa. Sitä hän ei kertonut miksi minun pitäisi tukea toisten kannattamattomia liiketoimintoja, tai miksi saman taksvärkin pitäisi jatkua senkin jälkeen kun kalliita virheitä tehneet toimitusjohtajat saavat ne vihdoin kannattaviksi.

Sama tehtyä työtä ja sen hintaa vähättelevä näkökulma oli esillä jo neljättä vuosikymmentä sitten kun tekijänoikeuden ja kappaletuotannon ehtoja ei vielä mutkistanut internet vaan valokopiokone.

Pohjoismaisessa ministerineuvostossa valmistellun asiakirjan mukaan ”tekijänoikeudella on lähinnä merkitystä tekijöille, jotka pystyvät menestymään kaupallisilla markkinoilla”. Muut eivät siitä kostu ”juuri mitään”, laskivat virkamiehet, vaan ovat enemmän eri tukimuodoilla eläjiä ja siksi työpanoksensa valmiiksi velkaa. Lausunto, joka painotti ”sivistyksellisen luomisen helpottamista” ja ”yhteiskunnan intressiä” mutta ei juurikaan tekijän toimeentuloa, sai viileän vastaanoton. Aikansa kulttuurivaikuttaja Tuomas Anhava arveli tuoreeltaan, että nämä ”suuntaviivat” oli laadittu lähinnä yleisradioyhtiöiden toimeksiannosta, joilla oli tarvetta vaivattomalle ja halvalle esitysaineistolle. Nyt suurin tarve näyttäisi olevan yksityisillä yrityksillä, samoin kuin virkamiesten korvat.

Kovin tutusti taas jatkuu vanha keskustelun laji, jossa kriitikon rahojen pienuus ja kulttuuristen arvojen suuruus toimii moraalisena argumenttina hänen etuaan vastaan (”mitä se turhia puhuu”). Sanomalehtien toimintaedellytykset vallitsevassa taloustilanteessa, niiden hyvä tahto kannattamattomien kulttuurisivujen julkaisijana sekä yleisön oikeus vapaisiin kulttuuripalveluihin painavat vaakakupissa enemmän kuin kriitikon tarpeet. Tai taiteilijan, minkä pörssiyhtiöiden lisäksi on huomannut myös kotimainen Piraattipuolue.

”Tietoyhteiskunnan kehitys”, ”avoin kansalaiskeskustelu”, ”demokratian kehittäminen”, ”sananvapaus” ja ”ihmiskunnan henkinen ja materiaalinen tulevaisuus”, tilasi puoluesihteeri Ahto Apajalahti Kalevan yleisönosastossa (10.6.2009). No, eikö mitään muuta saisi olla, kun joku muu kerran tarjoaa?