Hyvää kansainvälistä
sananvapauden päivää!
Päivän
kunniaksi Helsingin Sanomien
pääkirjoitus muistuttaa miten lehdistön tehtävänä on ”arvioida vallankäyttäjiä
kriittisesti ja tuoda esiin viranomaisten virheitä”. Lehdistön arviointia ei mainita
erikseen, kuten ei myöskään toimitusten virheitä, joten niiden kritisointi ja
esiin tuominen jää katkerien blogi-kirjoittajien tehtäväksi.
Kerroin
tässä
Turun Sanomien omaksumasta,
perustuslain vastaisesta käytännöstä, jonka mukaan lehden freelance-kirjoittaja
ei voi vastata itseensä tai edes lehdestä riippumattomaan
ammatinharjoittamiseen kohdistuvaan arvosteluun, vaikka se olisi selkeästi
perusteetonta, mahdollisesti jopa kunniaa loukkaavaa.
Lisäksi
kerroin tässä
ja tässä,
että Julkisen sanan neuvoston mielestä se on ihan ok. Neuvosto tulkitsee
Journalistin ohjetta, puheenjohtaja Risto Uimonen täsmensi, ei perustuslakia,
ja ohjeen mukaan lakia ei tarvitse noudattaa. Mikä varmaankin selittää, miksi
ohje ei ole enää Uimosen kaudella ollut nimeltään ”eettinen ohje”, kuten se
aikaisemmin oli.
Tässä
kaksi arkistoesimerkkiä Turun Sanomien
ja Neuvoston omaksuman linjan seurauksista, joista yksikään ei ole julkisen
keskustelun tason nouseminen. Aluksi julkaistu puheenvuoro, sen jälkeen
julkaisematon vastine.
1.
Wilhelmssonin ennakkoluuloiset heitot
TS 3.8.2008
Kolumnissaan ”Menneisyyden haamut” (TS 18.7.2008)
Putte Wilhelmsson kytkee erään Kanava -lehteen kirjoittamani artikkelin
suomalaisen nykyälymystön heikosta historiantuntemuksesta asioihin, joista en
ole maininnut mitään.
Wilhelmssonin jutun kommentointia
tosin vaikeuttaa se, että siitä on aivan mahdotonta tunnistaa kirjoitusta, jota
hän väittää kommentoivansa. Ensiksi Wilhelmsson yrittää kytkeä kirjoitukseni
Barack Obamaan ja kysymykseen rodusta, joita en käsittele lainkaan. Sitten hän
mainitsee minun tehneen ”erikoisen ehdotuksen”, josta ei sitten kerro, mikä se
on. Vaikeaa se olisi ollutkin, koska en artikkelissani tehnyt mitään enkä mihinkään
liittyvää ehdotusta.
Kolmanneksi Wilhelmsson ei näytä
oikein hyväksyvän sitä, että uskallan kritisoida nimeltä mainiten eräiden
nykykirjailijoiden historiatietämyksen puutteita. Hän lisää, että toivottavasti
mielestäni eivät Ilmari Kianto, Kyösti Wilkuna ja Bertel Gripenberg kuvanneet
historiaa pelkästään oikein. Nykylukijalle selvitykseksi, että nämä olivat
maailmansotien välisen ajan oikeistohenkisiä kirjailijoita. Mutta heihin en
viitannut mitenkään, joten mitä tämäkään tölväisy palvelee? Mitä tekemistä
nimillä edes voisi olla artikkelissani, joka käsitteli nykypäivän
historianäkemyksiä ja historiasta nykypäivänä annettua kuvaa? Itse kritiikkiäni
vastaan ei Wilhelmsson näytä argumenttia löytäneen.
Lopuksi Wilhelmsson paheksuu sitä,
että totesin erään tosiasian tämän kevään 1918-keskusteluista: anteeksipyyntöjä
on vaadittu vain yhdeltä puolelta, valkoiselta. Wilhelmssonin mielestä ei
punaiselta puolelta voikaan mitään vaatia, koska punainen Suomi ei ollut hänen
mielestään juridisesti olemassa (koska kyseessä oli hänen mukaansa
kapinallinen, laiton hallitus).
En ole vaatinutkaan keneltäkään
mitään enkä pidä ajatusta anteeksipyynnöistä edes järkevänä, koska hyvää
tarkoittaessaankin sellainen ajatus aina riippuu poliittisista suhdanteista.
Viittasin vain siihen, miten vuodesta 1918 on keskusteltu ja kuinka tässä
keskustelussa moralismi on ollut valikoivaa ja tietopohja hataraa.
Toisaalta kovasti kliininen
Wilhelmssonin näkemys on, jos sen mukaan historian toimijoiden tekoja
arvioidaan vain heidän juridisen statuksensa mukaan. Kai nyt sentään tekojen
sisällöllä, motiiveilla ja seurauksillakin jotain merkitystä on?
VESA VARES Poliittisen historian dosentti
Dosentin harharetket
Julkaisematon vastine,
tarjottu TS:lle 4.8.2008.
Dosentti Vesa Vares
moittii tuohtuneeseen sävyyn, ja peräti kahdesti, että kolumnissani kirjoitan
asioista, joista hän ”ei ole maininnut mitään”.
Näin
olen tehnyt.
Ensinnäkin
siksi, että vain kolmannes kolumnista käsittelee Vareksen kirjoitusta
Kanava-lehdessä. Kaksi kolmannesta käsittelee suurlähettiläs Pasi Rutasen
kirjoitusta Yhdysvalloissa käydyistä presidentin vaaleista. Tässä asetelmassa
Amerikan presidentti ei siis ole suomalaisen historioitsijan kiertolainen,
kuten Vares kuvittelee, vaan juuri päinvastoin.
Ja
toiseksi siksi, että sanomalehdissä on tapana nostaa esille asioita, joista
kolumnistin kommentoima kirjoittaja on vaiennut joko tietämättömyyttään tai
siksi etteivät ne tue kirjoittajan omaa argumenttia.
Jos
siis Väinö Linnasta on noussut ”punaisen historian” perinne suomalaiseen
kaunokirjallisuuteen, kuten Vares väittää, mistä kirjallisuushistoriallisesta
pohjasta olisi voinut ponnistaa ”valkoinen historia”?
Vareksen
omituisimman heiton mukaan olen ”yrittänyt kytkeä hänet kysymykseen rodusta”.
Miten ja missä?
Sitä
Vares ei osannut selittää sähköpostitse, vaikka sitä kysyin. Dosentin
ensimmäinen virhe näyttääkin olevan se, että hän on sekoittanut itsensä
Amerikan presidenttiin, jonka vaalikampanjan suurlähettiläs Rutanen todellakin
kytkee kysymykseen rodusta, kuten Vares nyt muotoilee.
Yhtä
vaitonainen Vares oli vihjailustaan, jonka mukaan olisin väittänyt hänen
vaatineen anteeksipyyntöä joltakin osapuolelta vuoden 1918 tapahtumista.
Kolumnissa
”anteeksipyynnöistä” puhuu vain Vares itse, ja lainaus on sanatarkka:
”Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen”. Dosentin
toinen virhe näyttää olevan se, ettei hän tunnista lainausta omakseen. Ja
kolmas se, että hän tulkitsee oman lauseensa väärin.
Kolumnin
yhteydessä lainaus kertoo, mitä esimerkkiä Vares käyttää osoittaakseen, että
”vallitseva keskusteluilmapiiri” korostaa valkoisen puolen tekoja ja vähättelee
punaista terroria.
Vareksen
esimerkki on huono kahdestakin syystä.
Ensinnäkin
siksi, ettei sodan hävinnyttä osapuolta ole olemassa juridisena henkilönä johon
voisi ottaa yhteyttä siten kuin me voimme ottaa yhteyttä Suomen valtioon
esimerkiksi eduskunnan kanslian kautta, ja että vastuussa olevat luonnolliset
henkilötkin ovat jo hautuumalla.
Ja
toiseksi siksi, ettei kukaan ole minkään dokumentoidun tiedon valossa vaatinut
mitään anteeksipyyntöjä myöskään voittaneelta osapuolelta.
Tällaiset
vaatimukset ovat poliittisen historian dosentin omaa sepitettä, jota hän ei
minulle lähettämässään sähköpostissaan osannut eikä suostunut tukemaan
yhdelläkään esimerkillä. ”Itse kritiikkiäni vastaan ei Wilhelmsson näytä
argumenttia löytäneen”, Vares kirjoittaa. Eikö argumentiksi riitä, että
dosentin anekdoottinen näyttö on joko mahdotonta tarkistaa tai tarkistaessa
paljastuu sepitteelliseksi?
PUTTE WILHELMSSON
Toimittaja, Turun yliopiston sivutoiminen tuntiopettaja
2.
Wilhelmsson jälleen mielikuvituksen
pauloissa
TS 20.1.2011
TS 20.1.2011
Toimittaja ja kriitikko Putte Wilhelmsson pani
itsenäisyyspäivän Turun Sanomien artikkelissaan tililleni ajatukset
”uskonnollisen fundamentalismin ja poliittisen vasemmiston yhtäläisyyksistä” ja
siitä, että vasemmiston toiminta olisi irrationaalista. Väite on kokonaan hänen
keksimänsä: mitään tällaista en ole sanonut enkä kirjoittanut.
Pystyäkseen punnitsemaan
Wilhelmssonin allekirjoittanutta koskevia väitteitä – ja kaikkea muutakin, mitä
hän tulevaisuudessa mahdollisesti esittää – on lukijoiden hyvä tietää, että hän
ei ole ensimmäistä kertaa asialla. Kaksi ja puoli vuotta sitten hän väitti
allekirjoittaneen ehdottaneen, että vasemmiston pitäisi pyytää vuoden 1918
tapahtumia anteeksi.
Tämäkin väite oli täysin perätön. Se
oli suorastaan koominen sikäli, että Wilhelmsson viittasi tuolloin tuekseen
kirjoitukseeni, jossa ei mitään tällaista eikä mitään muutakaan ehdotusta ollut
tehty, ja jossa lisäksi olin nimenomaan ilmoittanut, etten näe historiaan
liittyviä nykypäivän anteeksipyyntöjä ylimalkaankaan toimiviksi (tämän voi
jokainen tarkastaa kyseisestä kirjoituksestani Kanava-lehdessä, numero
4–5/2008).
Jääminen kiinni virheestä ei näköjään
jättänyt tekijäänsä rauhaan, koska Wilhelmsson on tämän jälkeen jatkanut
allekirjoittaneen piikittelyä monessa Turun Sanomien jutussaan. Metodi on ollut
entinen: tulkitaan mielivaltaisesti, merkitykset päälaelleen kääntäen, ja
tarpeen tullen keksitään toiselle mielipiteitä.
En tosin ihmettele, että tämä on
ollut Wilhelmssonille niin kova pala. Hänhän on nimittäin ilmaissut Turun Sanomissa
(8.11.2009) myös, ettei hän ole ikinä tehnyt virheitä.
Erehtymättömyys on kova taakka –
etenkin, jos toiset edelleen mieluummin pysyttelevät siinä, mitä on oikeasti
tapahtunut.
VESA VARES Poliittisen historian dosentti
VESA VARES Poliittisen historian dosentti
Missä se on, Vesa?
Julkaisematon vastine,
annettu toimituksen nähtäväksi 21.1.2011.
Dosentti Vesa Vareksen
mukaan olen pannut hänen tiliinsä itse keksimäni ajatuksen uskonnollisen ja
poliittisen fundamentalismin yhtäläisyyksistä sekä vasemmiston
irrationaalisuudesta:
”Mitään
tällaista en ole sanonut enkä kirjoittanut”, dosentti väittää (TS 20.1.2011).
Väite on liioiteltu.
Itsenäisyyspäivän
alakerta tarkasteli itsenäistymisen aikaa kaunokirjallisuudessa. Vanhaa edusti
Ilmari Kianto, joka ivasi sosialistien vaalijulistusta uudeksi evankeliumiksi.
Vareksen rooli oli nykytutkijan, lähde Kanava-lehden artikkeli.
Linnan
Pohjantähti-trilogia vaikuttaa yhä historiakuvan ”vasemmistolaistumiseen”,
Vares arvioi. Opiskelijat hokevat ”mantraa”, kulttuuri-eliittillä on ”missio”
ja pian kaupasta saa Che Guevara t-paitojen lisäksi Osama bin Laden penaaleita
(4-5/2008). Tein tästä Varekselle lisäkysymyksen, vastakysymys tuli
sähköpostitse: onko Linna todellakin ”pyhä, loukkaamaton ja virheetön Koraani,
jonka kuvaa ei saa kritisoida eikä kehittää?”
No,
ei ole, mutta uskonnollisen ja poliittisen fundamentalismin yhtäläisyys on
Vareksen suosima kielikuva, jolla hän Kiannon tavoin viittaa toisten
arvostelukyvyttömyyteen tai kiihkoiluun. Minun ”keksintöni” se ei ole.
Uskottavuuteni
puntariksi Vares tarjoaa vanhaa kolumnia (TS 18.7.2008): ”Kaksi ja puoli vuotta
sitten [Wilhelmsson] väitti allekirjoittaneen ehdottaneen, että vasemmiston
pitäisi pyytää anteeksi vuoden 1918 tapahtumia.”
Ei
väittänyt.
Kolumnissa
kirjoitin, ettei puhe menneistä julmuuksista ole Vareksen mukaan tasapainossa:
”Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen.”
Kanavassa
Vares kirjoitti: ”Median pohjalta voisi luulla, ettei punaista terroria olisi
ollut olemassakaan. Anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen
osapuoleen.”
Oman
lauseen ymmärtäminen väärin ja väärinkäsityksen levittäminen edelleen
toimittajan ”väitteenä”, on kummallisinta mitä olen urallani nähnyt. Eikä ihan
oikein mennyt Vareksen uusikaan letkaus, etten minä oman ilmoitukseni mukaan
”ole ikinä tehnyt virhettä”
Toimittaja
Tuomo Karhu kysyi: ”Olenko koskaan joutunut toteamaan erehtyneeni?” Minä
vastasin: ”Tilaisuutta ei ole annettu. En tiedä, mistä se johtuu, mutta
tutkijan palaute ei kerro, mikä oli kritiikin virhe, vaan että niitä oli
lukuisia. Missä?” (TS 8.11.2009).
Haastattelusta
on yli vuosi, ja taas lehdessä seisoo vanha syyte ”perättömästä väitteestä” ja
nippu uusia, huokeita vihjailuja. Ja taas tutkija kieltäytyy osoittamasta
syytteen tueksi mitään tekstin todellista kohtaa, jossa myyttinen virhe on.
Tästä päätellen minun taakkani ei ole ”erehtymättömyys”, kuten Vares arvelee,
vaan ennustamisen lahja.
PUTTE WILHELMSSON
Toimittaja, Turun yliopiston sivutoiminen tuntiopettaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti