Arkisto: Kauneuden sukupuoli

Huomenna lauantaina, 18.5. klo 15.15, Kirja irti! –festivaali järjestää Turun kirjakahvilan pihalla paneelikeskustelun ”taiteen demokraattisuudesta”. Lupauduin paneeliin mukaan, joten katson vielä tänään järjestäjän lähettämästä oheismateriaalista, että mitähän tuo mahtaa tarkoittaa. Tervetuloa!

                      Paneelissa on myös kuraattori ja kuvataidekriitikko Otso Kantokorpi. Vuosien mittaan olemme tehneet paljon yhteistyötä, mutta aina puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Otso toimitti Taide-lehteä ja Kritiikin Uutisia, minä kirjoitin.

                      Nyt me molemmat toimitamme ja kirjoitamme vähemmän, syitä on selitetty molempien blogeissa. Otson perusteet on pitkälti moraalisia, periaatteellisia, omat ovat alhaisempia, suoraan tai välillisesti taloudellisia. Suoraan siten, että kymmenen vuotta sitten kirjoittaminen riitti kaikkeen elämiseen, nyt – inflaation ja palkkioleikkausten jälkeen – sama työmäärä ei maksaisi edes normaaleja asumiskustannuksia. Välillisesti siten, että tällaisiin palkkioihin suostuvien ihmisten arvostus on sanomalehdissä nykyään sitä, mitä tällaisin palkkioihin suostuvien ihmisten arvostuksen voisi luullakin olevan.

                      Vähiten päätoimisesta kriitikkoudesta kaipaan velvollisuutta ”seurata” kaikkea kaunokirjallisuutta (enää koskaan ei tarvitse lukea yhtään Juha Itkosen tai Asko Sahlbergin romaania). Eniten kaipaan sitä kiihtyneen väittelyn tuntua, joka mielessä syntyi kun jokin tietokirja herätti epäilyjä, ja epäilyt piti tarkistaa. Sitä lähemmäksi kirjallisuuskriitikko ei pääsee oikeaa toimittajaa, jos ”oikealla” toimittajalla nyt kuitenkin saa tarkoittaa Robert Redfordia ja Dustin Hoffmania elokuvassa Presidentin miehet.

                      Alla olevasta arvostelusta tuli sellainen tunne, aivan erilaisen arvostelun samasta kirjasta voit lukea tästä.

                      Muitakin vaihtoehtoja olisi ollut, mutta Otson Turun vierailun kunniaksi valitsin kirjoituskokoelman joka sivuaa kuvataiteita. Tai ainakin taiteen teoriaa. Arvostelu ja siihen liittyvä kommentti ilmestyi Helsingin Sanomissa vuonna 2003. Arvostelussa toistuva sana ”feminismi” tuntuu nyt jotenkin vanhanaikaiselta, eihän enää puhuta edes naistutkimuksesta vaan avarammin ja neutraalimmin sukupuolen tutkimuksesta. Muutoin humanistisen poikkitieteellisen tutkimuksen ongelmat ovat pysyneet samoina.

Kun aika pysähtyi: Feministinen estetiikka hankkiutui eroon pitkästyttävästä kauneudesta ja tunteellisesta ylevästä

Pauline von Bonsdorff & Anita Seppä, toim.: Kauneuden sukupuoli. Näkökulmia feministiseen estetiikkaan. Gaudeamus. 340 s.

Diskurssi. Konstruoitu. Perinteinen länsimainen ajattelu.

                      Feministinen estetiikka soittaa vanhoja hitteja 1980-luvulta. Siksi Pauline von Bondsdorffin & Anita Sepän toimittama kirjoituskokoelma Kauneuden sukupuoli kaipaa pientä taustoitusta.

                      1980-luvulla keskustelu estetiikan kysymyksistä ei enää ollut samanlaista kuin ennen. Nyt se on samanlaista kuin se on ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta. Aika pysähtyi. Akateemiseen kieleen vakiintui sanonta ”perinteinen länsimainen ajattelu”, joka kattoi koko kulttuurisen menneisyyden 1980-lukuun asti.

                      Rajaviivaa edeltävä vanha sivistystieto oli erottamattomassa yhteydessä mielen kouluttamiseen. Sitä alettiin pitää ”diskurssina”, kielenä, joka asetti yksilöön tietyn maailmankuvan.

                      Myös uusi välineellinen tieto oli diskurssiivista, mutta sen kuviteltiin olevan uudenlaisessa yhteydessä kielitieteelliseen analyysiin. Se purki maailmankuvia.

                      Muutos näkyi ensin muotijournalismissa.

                       Muotisuunnittelija Yves Saint-Laurentin pitkä valtakausi päättyi, minkä jälkeen sana ”naisellinen” ei enää merkinnyt tyylikästä ja uskaliasta (syvään uurrettua). Uudessa koodikielessä se tarkoitti taantumuksellista ja ikävää.

                      Sitten muutos näkyi taidekritiikissä.

                      ”Kauneus” hylättiin teosten kriteerinä. Sillä alettiin tarkoittaa pitkästyttävää, epäkiinnostavaa ja tunteellista. Lisäksi kaunis tarkoitti ”konstruoitua” eli tekemällä tehtyä, kuten erilaisilla kulutushyödykkeillä yhä söpömmäksi tuotettu ympäristö osoitti.

                      Klassismin elollisena ja luonnollisena pitämä kauneus ilmeni nyt elottomassa ja keinotekoisessa, modernistinen muodon vaatimus ilmeni kansikuvaihanteita tavoittelevan arjen ideologisissa hallintatekniikoissa. Siksi taidekriitikko pakeni tyylin ja kauneuden kääntöpuolelle. Sieltä hän löysi rumuuden sijaan ”abjektin”.

                      Julia Kristevan virallistetun määritelmän mukaan abjekti on jotain kiellettyä, inhottavaa mutta kiehtovaa, josta täytyy päästä eroon, jotta voisi tulla tulla minäksi.

                      Feminismin mukaan patriarkaatin abjekti on aina viime kädessä nainen. Feminismin abjekti ei ole mies. Ovathan feministitkin tyttäriä, sisaria, vaimoja ja äitejä. Feminismin abjekti on Yves Saint-Laurent: naisellisuus, joka on pinnan näyttämistä eikä jotakin syvällistä osaamista ja tekemistä.

Kauneuden sukupuolessa 1980-luvun seuraukset näkyvät. Taide saa tehdä tilaa teorialle, havainto ja kuva sanalle.

                      ”Tv-katsojan on mahdotonta tietää, millainen todellisuus kuvien taakse kätkeytyy”, kauhisteli Eero Hämeenniemi tämän lehden kolumnissaan. Tutkijalle mikään ei ole mahdotonta, sillä hän arvelee tuntevansa kuvan kieliopin ja sanaston.

                      Kauneuden sukupuolessa kielioppia kutsutaan ”käsitteellistämisen logiikaksi” ja sanastoa ”stereotyypeiksi”. Ne ovat havainnon tai kuvallisen esityksen kätkemää puhetta, joka samalla ilmentää kielen piilevää ideologisuutta. ”Ideologia” tarkoittaa, että muiden kieli välittää asenteita ja ennakkoluuloja, mutta tutkijan kieli on analyyttistä. Arkipuheessa sitä vastaa ”media”, joka tunnetusti vaikuttaa vain muiden mielipiteisiin, ei omaan.

                      Kaikkea auringon alla pitää siis epäillä, paitsi nykytutkijan tietoa siitä miten kieli ja kulttuuri toimii.

                      Useimmat Kauneuden sukupuolen kirjoittajat otaksuvatkin automaattisesti, että me voimme ymmärtää vain sen, mitä pystymme esittämään kirjallisesti tai ajattelemaan lukemisen vertauskuvin.

                      Pia Livia Hekanahon avausartikkeli kompastuu tämän dogmin puolusteluun, mikä johtaa vastapuolen vähättelyyn ja – kirjoittajan itse ehkä huomaamatta - kinasteluun siskojen kanssa. Ilmari Leppihalme on sopuisampi, Harri Kalha paavillisin.

                      Arkipuheessa Marilyn Monroe on kaunis nainen, sillä arkipuhe olettaa, että myös sukupuolen kaltaiset yleiskäsitteet ovat osa sosiaalista todellisuutta, jossa asioilla on todellisia ominaisuuksia. Kalhan artikkelissa Marilyn on tekstuaalinen diskurssi, sillä dogmi olettaa, että ”kauneus” ja ”naiseus” ovat erilaisten kulttuurituotteiden myötä syntyneitä harhakuvia.

                      Kalha ei kertaakaan edes myönnä katsoneensa Marilynin valokuvia. Se olisi kai liian aistillista. Hän ainoastaan lukee mitä kulttuuriset koodit ja ideologiat ovat ”arpeuttaneet” tai ”kirjanneet” Marilynin pintaan.

                      Leppihalme pohtii feminiinisyyden merkitystä naisbodauksen arvosteluperusteille ja kilpailijoiden minäkuville. Koska ristiriidattomia vastauksia ei ole, hän turvautuu taidehistorian ”ylevän” käsitteeseen.

                      Immanuel Kant (1724-1804) tarkoitti ylevällä kohottavaa tunnetta, kun kuvittelukyky ei kykene antamaan aistimellista hahmoa jollekin, jonka järki silti jotenkin käsittää tai – oikeastaan - hallitsee. Leppihalmi tarkoittaa sitä, ettei hän löydä kehonrakennuksen maailmaa ravistelleen Bev Francisin mahtaville muskeleille sopivia sanoja.

                      Bevinkin on vaikea selittää päämääriään. Mutta on silti ilmeistä, että hän on löytänyt niille Kantin mainitseman aistimellisen ja ymmärrettävän hahmon - plastisen kehon. Kantin termein Bevin itse tehty fysiikka kuuluisi siis ylevästä erotettuun ”kauniin” kategoriaan, luonnon ja hengen sopusointuun, vaikka misogyniastaan kuulu filosofi ei ehkä pitäisikään tekijää ihailtavana kaunottarena.

Tavalliselle lehdenlukijalle esteettisyys lienee sitä, että yksi osaa nauttia auringonlaskusta, toinen selittää taulun merkityksen. Elämyksen alkeisosia erittelevä psykologia on erikseen.

                      1700-luvulla havaintopsykologia oli vielä estetiikan osa, mistä on seurannut monia väärinkäsityksiä. Useimmat niistä sisältyvät Hekanahon artikkeliin.

                      Alkajaisiksi Hekanaho yhdistää filosofi Edmund Burken (1728-1797) perinteiseen länsimaiseen ajatteluun, jonka mukaan esteettisiä laatuja kokee yhtäläinen ”universaali subjekti” vailla normaalin elämänkokemuksen rasitteita. Uskooko Burke siis, että kaikki pitävät Mozartista ikään, sukupuoleen, koulutukseen ja etniseen alkuperään katsomatta?

                      Ei. Hän uskoo sielussa vaikuttaviin ”passioihin”. Kuten pelkoon, joka on sidoksissa puutteeseen: valon puute aiheuttaa pimeän pelkoa, lähimmäisen puute yksinäisyyden pelkoa, esineiden puute tyhjyyden pelkoa. Tällä tavoin pelot ”assosioituvat” tiettyihin tilanteisiin tai taiteeseen, mistä seuraa kauneuden ja ylevän kaltaisia monimutkaisia jännitteitä. Ehkä myös Mozartia kuunnellessa.

                      Nykytermein Burke viittaa esitietoisen ja tietoisen eroon, mihin feminismikin uskoo. Mutta Hekanahon kannalta on tarkoituksenmukaista väittää, että hän viittaa ”luonnollisen” ja ”kulttuurisen” eroon, jota feminismi pitää konstruoituna eli harhakuvana. Valitettavasti menneisyyden sovittaminen feministisen kielitieteen ”hierarkioihin ja binaarisiin oppositioihin” vaati muutakin vanhoille ajattelijoille tehtyä väkivaltaa.

                      Siten ylläpidetään luuloa meidän ylivoimaisesta viisaudestamme verrattuna heidän vähäiseen viisauteensa.

                      Toki Kauneuden sukupuoli sisältää parempaakin. Esimerkiksi Leena-Maija Rossin kommentit mainonnan roolimalleista ja Päivi Huuhtanen-Someron kuvaukset kristillisestä mystiikasta. Molemmat oikaisevat feminismin huokeimpia käsityksiä siitä, millaisia merkityksiä sukupuolittuneet kielikuvat ovat ”perinteisesti” tuottaneet.

                      Kirjan toimittajat selittävätkin lopputuloksen monipuolisuutta sillä, että ”feminismejä on monia”. Niin. Toiset feministit tekevät läksynsä.

Kommentti: Edistyksellinen mielipide

1980-luvun taiteentutkimuksen perusongelma kiteytyy, kun Pia Livia Hekanho alkaa puntaroida Edmund Burken neljännesvuosituhat sitten mainitsemaa kaihipotilaan tapausta: ylenpalttinen usko nykyteorian auktoriteettiin.

                      Hekanaho ilmoittaa heppoiseen amerikkalaiseen lähteeseen turvaten, ettei syntymäsokeudesta parannetun teinipojan näkemä ”neekeritär” itse asiassa herättänytkään Burken ylevään liittyviä tunteita. Neekeritär herättää pojassa Kristevan abjektiin liittyvää ”toiseuden” (nainen) ja vierauden (rotu) kammoa.

                      Hekanaholla ei ole aavistustakaan mikä Burkea oikein kiehtoi kirurgi Cheseldenin kuulussa tapausselostuksessa, eikä hän ilmeisesti pidä sitä tärkeänä. Taustalta kuitenkin löytyy aito ja yhä avoin tieteen kysymys: filosofi George Berkeleyn (1685-1753) hypoteesi näköaistista ennen kuin käsitteet ja ennakko-oletukset ohjaavat havainnon tulkintaa.

                      Berkeleyn mukaan teinipojan tapaus todisti, että me vain ajattelemme näkevämme muotoja ja kokoja, koska kokemuksessamme näköaistimukset ovat toistuvasti liittyneet kosketusaistimuksiin.

                      Toipilaan tajunta, jossa nämä aistimukset ovat vielä erillään, ei esimerkiksi näe palloa palloksi - tai toisen rotuista naispalvelijaa toisen rotuiseksi naiseksi - vaikka hän tunteekin sellaisten asioiden olemassaolon muiden aistiensa ja kokemustansa perusteella. Vuoteesta käsin hän on kuin nesteessä kelluviin aivoihin yhdistetty silmäpari, joka havaitsee jotain ei-esittävää ja ei-kielellistä: valon ja väripisteiden virran.

                      Burke lisäsi Berkeleyn metafysiikkaan ylevän, joka organisoi teinipojan näköhavaintojen aiheuttamia passioita, mielettömyyden tuntua.

                      Hekanaho lisää siihen abjektin. Näin hän sivuuttaa olennaisen, pojan sokeuden: miten poika voi ylipäänsä erottaa naisen kulttuurisesti merkityn ”toiseuden” kun kaikki näkyvä on hänelle Burken mukaan toiseutta vailla kulttuurista merkitystä?

                      Hekanahon mielivaltaisessa ratkaisussa on kyse mieltymyksestä, mikä tekee siitä tavallaan esteettisen valinnan. Ylevään liittyy häiritseviä esikielellisiä vivahteita, kuten tunne, havainto ja Jumala. Abjekti on tutumpi.

                      Milan Kunderan termein abjekti on ”paras mahdollinen edistyksellinen mielipide”. Se on käsite, jonka on oltava läsnä, vaikka sen selitysvoimaa ei tarvittaisi. Se on huudahdus, joka nostattaa tutkijapiiriin sisäistä tunnelmaa.