Vaikka oikea maaseudun asukas on todennäköisemmin valtion
tai kunnan virkamies kuin maitotilallinen, ja vaikka maitotilallinenkin
todennäköisesti seuraa rehuautomaatin toimintaa työhuoneensa
tietokonepäätteeltä, kirjallisuudessa maaseutu on pakoa työstä, arjesta ja
nykyajan teknis-taloudellisista paineista.
Elina
Halttusen romaanissa Saaressa kaikki
hyvin (2009) keski-ikäinen nainen palaa perheen vanhaan kesäpaikkaan, mikä
tarkoittaa paluuta lapsuuteen. Kaiho Niemisen Hännikäisen tapauksessa (2010) paluumuuttaja kehuu vaihtavansa
IT-asentajan työt kaupungissa luontaistalouteen rämettyneellä sukutilalla. Matka maalle on matka menneisyyteen, joko
omassa mielessä tai vähän laajemminkin, yhteiskunnan kehityksen portaikolla. Ja
mitä syvemmälle maalle matka jatkuu, sitä kauemmas kuljetaan ajassa. Sari
Mikkosen novellikokoelmassa Pakkasyön
odottaja (1997) aika on myyttinen, ihmisen suhde luontoon on harras,
turistimaisesti kansanomainen ja museonäyttelyn tavoin pysyvä.
Suomalaisen
maaseuturomantiikan pikkuserkku on neuvostoromantiikka. Vaikka
neuvostoyhteiskunta ei ollut pysyvä, oli se omassa olemassaolossaan samalla
tavoin muuttumaton kuin maaseutu. Tai siltä ainakin näyttää Riina Katajavuoren
novellikokoelmassa Kirjeitä
Jekaterinburgiin (2007) tai Rosa Liksomin romaanissa Hytti nro 6 (2011). Kuten
professori Matti Klinge, joka päiväkirjoissaan kiinnitti huomion virolaisten
opiskelijatyttöjen puolihameisiin ja korkokenkiin, myös molemmat kirjailijat
löytävät neuvostojärjestelmästä erään hyväksyttävän puolen: se säästi Venäjän
vuosikymmeniksi länsimaille ominaiselta modernisoitumiselta.
Klingen
tulkinta virolaisesta tyylitajusta voi olla pelkästään ivallinen ja minun
tulkintani Katajavuoresta ja Liksomista yksinkertaisesti väärä. Silti samat
maaseudun ja itäisen Euroopan troopit toistuvat, tällä kertaa Antti Leikaksen
toisessa romaanissa Huopaaminen
(2013).
Yksi
kauneusvirhe romaanissa on. Elämäntavaltaan ja tekniseltä kehitysasteeltaan
etäisesti 1950-luvun maalaiskylää muistuttava miljöö ei löydy nykyisen Venäjän
alueelta vaan – nimistöstä päätellen –
Tshekinmaalta. Tshekki sijaitsee paitsi Suomesta etelään, myös Suomesta länteen,
ja on muutoinkin vanha sivistysvaltio, joten mielikuva klassisesta itään
matkaamisesta matkana alkukantaisempaan ja yksinkertaisempaan menneisyyteen ei
aivan toteudu. Sen sijaan perinteistä kotimaista kyläkomediaa Leikas kirjoittaa
niin, että jokainen piste on huolellisesti iin päällä.
Laji on maineeltaan konservatiivinen, ja sisältää seuraavia
aineksia:
1.
Elämänkatsomuksellinen, kansanomainen ja tulkinnanvaraisuudessaan
savolainen aforismi, esimerkiksi: ”Maailmaan mahtuu loputtomasti erilaisia
asioita, ei täältä tila lopu.”
2.
Viinan käyttöön liittyvä, kansaomainen sutkaus,
esimerkiksi: ”Tikkari pitää pientä rakennusta pystyssä kaksin käsin.” Tai:
”Kirpeää kuin Kinnusen Arvon kusi.”
3.
Jokin tilanteen herkistymistä tai tunnelman muutosta
havainnoiva luontokuva: ”Polku kiertää kohti kirkon takana rönsyävää ryteikköä
ja sen läpi. Viimein se puhkaisee aukon tiheään kuusiaitaan, ja miehet
kumartuvat hämärästä ulos kirkkauteen, jota loppusyksyn aurinko läikyttää
pitkin edessä avautuvaa näkymää.” Tai: ”Tulee lyhyt, napakka tulenpuuska ja
löytää poppelista vielä yhden lehden, jonka saa riuhtaistua irti.”
4.
Jokin eläinsymboli, mieluusti lintu, jonka voi
yleisöstä riippuen selittää joko Bo Carpelanin runoudesta tai Reino Helismaan
”Kulkurista ja joutsenesta” saaduilla vaikutteilla, esimerkiksi: ”Isokokoinen
korppi istuu Tikkarin olkapäällä nokkaansa aukoen.” Tai: ”Eräältä oksalta
hyppäsi siivilleen musta lintu, joka lähti lentämään kohti miesten venettä
siivenkärjet vettä hipoen.”
Entä sitten länsimaiselta pinnallistumiselta
ja rationaalisuudelta säästynyt slaavilaisuus suomalaiseen maaseuturomantiikkaan
sopivana mausteena?
Venäläinen nykyrunoilija Vladimir
Jermakov kuvaili kotimaansa kirjallisuutta näin: ”Venäjällä runoudella on
perinteisesti ollut kolme ehtymätöntä lähdettä. Ikävä siihen mikä ei ollut,
kaipaus siihen mikä ei tule ja murehtiminen oman itsensä vuoksi.”
Nobel-palkittu Joseph Brodsky
kuvaili New Yorkissa maanpaossa kuolleen Sergei Dovlatovin romaanituotantoa
seuraavaan tapaan: “Häntä on helppo lukea. Hän ei ikään kuin vaadi itselleen
huomiota, ei tyrkytä itseään lukijalle eikä tuputa ajatuksiaan tai havaintojaan
ihmisluonnosta. Keskeisin tekijä on jokaisen demokraattisen yhteisön jäsenen tunnistama
sävy. Se kuuluu yksilölle, joka ei suostu ottamaan uhrin osaa ja joka on vapaa
oman erityisyytensä pakkomielteestä. Tuo ihminen puhuu kuten vertainen
vertaisille ja vertaisista - hän ei katso ihmisiä alhaalta ylös tai ylhäältä
alas vaan ikään kuin sivusta.”
Dovlatov itse sanaili näin:
“Tolstoin älyä voi kunnioittaa. Iloita Pushkinin hienostuneisuudesta. Arvostaa
Dostojevskin hengellistä etsintää. Gogolin huumoria. Ja niin edelleen. Mutta Tšehov on sittenkin ainoa, jota haluaisin muistuttaa.”
Tässä peräkkäin luettuna nämä
lainaukset kertovat Leikaksen romaanista enemmän kuin osaisin omin sanoin
ilmaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti