Monen muun klassikon ohella päätin korvata Mrs Dallowayn (1925) kellastuneen, liimaselästä
murtuneen niteen Penguin-kustantamon kovakantisella versiolla. Vanhat
alleviivaukset menevät nyt hukkaan, mutta tätä kelpaa selata ja haistella
painomusteen tuoksua. Ja tietysti lukea uudelleen. Samalla korvasin myös Oman huoneen (1929) suomennoksen
alkukielisellä, siinä kun on nootit ja oppineenpi esipuhe.
Oma huone ei ole fiktiota vaan laaja essee, kuvausta Virginia
Woolfin elämästä kirjailijana - kirjailijaelämän edellytyksistä. Esitän
kysymyksen.
Pitääkö valistuneen lukijan lukea
se ensin, jotta ymmärtäisi paremmin Woolfin romaania? Entä mitä pitäisi lukea,
jotta ymmärtäisin paremmin kirjailijan esseitä? Vai kelpaako, että hokee
mielessään muotisanaa kirjallisuuden ”omalakisuudesta”, siis jostakin, joka ei
kaipaa mitään ulkopuolisesta maailmasta? Ei ainakaan selitystä.
Jos vastaus viimeiseen
kysymykseen on kielteinen, Nigel Nicolsonin suomeksi julkaistu elämäkerta hänen
kuuluisien vanhempiensa vielä kuuluisammasta ystävästä ei auta edes alkuun. Se
on valikoima haikeita anekdootteja, jotka eivät kerro miksei oma huone
sittenkään riittänyt modernin feminismin avainhahmolle.
Lisäksi Virginia Woolf tarvitsi oman palveluskunnan, joka siivosi, pyykkäsi ja
valmisti perheen ruoat.
Muutama vuosi sitten englantilaiset lehdet varasivat mukavasti palstatilaa
kirjallisuudentutkija Alison Lightin kirjalle Mrs. Woolf and the Servants (2008), vaikka kyse ei ollutkaan sensaatiomaisista
paljastuksista vaan englantilaisen luokkakuvan rikastuttamisesta.
Myönteisestä palautteesta
päätelleen Light kykeni Woolfin elämäntyötä vähättelemättä muistuttamaan, että
tunteita, tarpeita ja jopa mielipiteitä oli myös niillä naisilla, joilla ei
perityn asemansa johdosta ollut varaa perustaa omaa lehteä tai
kirjakustantamoa.
Woolfin lapsuudenkodissa seitsemän palvelijaa huolehti
yhdentoista perheenjäsenen tarpeista, joten hän oli tottunut passattavana
olemiseen.
Paperilla ihannoidun
”riippumattoman elämän” suurimmiksi saavutuksiksi jäivät kirjat, joista Woolf
sai mainetta ja vähän rahaa, sekä perunalaatikko, jonka valmistamisesta hän
ylpeili päivällisvieraille ”kuin pieni lapsi”, Light luonnehtii Telegraph-lehden haastattelussa.
Aviomies Leonard oli tietysti
vielä pahempi. Hän läksytti palvelijoita avoimesti, Virginia kätki kiukun ja
suoranaisen inhon päiväkirjoihin, joissa jatkuvien ristiriitojen syytä ei
etsitä epäreilusta järjestelmästä vaan palvelijoiden typeryydestä.
Asenne on tuttu Mrs Dallowayn lukijoille. Siinä erottuu
ajan älymystön oppi, jonka mukaan yhteiskuntaluokkien välillä on merkitseviä
biologisia eroja. Toinen olennainen piirre ovat palvelijoiden äänet ja katseet,
jotka tekevät yksityisyyden mahdottomaksi.
Clarissa Dallowaylle, kuten myös
Woolfille itselleen, palveluskunta edustaa eräänlaista sääty-yhteiskunnan
ulkovartiota, joka estää varsinkin kotielämään sidottua naista olemasta oma
itsensä, ja pakottaa hänet jatkuviin epämiellyttäviin tilanteisiin ja noloon
käytökseen.
Itsesäälissä rypevä Clarissa
tuntee olevansa manipuloitu, toisinaan jopa vainottu. Palveluskunta edustaa
katkeruuden palavaa kalkkia, rumaa köyhälistöä, josta ei voi päästä eroon,
mutta joka hautoo jotakin koston tapaista – se haluaa nöyryyttää Clarissaa ja
langettaa hänet polvilleen, mikä ehkä olisikin ollut seurapiirikutsujen
järjestämistä kiinnostavampi romaanin aihe.
Nämä ovat kauhutarinan aineksia,
jotka Woolfia edeltävä kirjailijapolvi piilotti goottilaisiin romansseihin,
jälkipolvet freudilaisiin allegorioihin. Edes Robin Maughmanin 1960-luvulla
julkaisema kohuromaani The Servant
tai Harold Pinterin siitä sovittama elokuvakäsikirjoitus ei muuta perusasetelmaa,
vaan vie sen vain katkeraan loppuun saakka:
Ytimiään myöten turmeltunut ja
epärehellinen miespalvelija tuhoaa isäntänsä, joka on liian dekadentti ja
hyväuskoinen pystyäkseen suojelemaan itseään.
Itse asiassa Woolfin päiväkirjoista löytyy niin paljon
pelonsekaista vihaa palveluskuntaa kohtaan, että London Review of Booksin oli pakko käydä puolustuskannalle.
Kaiken, minkä pisteliäs
kirjallisuudentutkija Light kertoo Woolfista, Woolf itse kertoo vielä
pisteliäämmin Clarissasta, kriitikko yritti muistuttaa.
Paitsi tietysti sen, miksei
kirjailija koskaan tehnyt elettäkään ratkaistakseen seurapiirirouvan
fiktiiviset ongelmat omassa todellisessa elämässään. Tai edes tunnistaakseen
niitä elämänpiirinsä ulkopuolelta.
Valaisevana esimerkkinä voi pitää vihaista kirjettä, jonka työtön ompelija
Agnes Smith kirjoitti Woolfille luettumaan tämän esseen naisen oikeudesta
työhön.
Woolfin ajatus ”patriarkaatin
koneistosta”, joka pitää ”koulutettujen miesten tyttäret” kotona, kuulostaa
verettömältä ja teoreettiselta, Smithin ”sairas toivottomuus”, koska hänet on
tuomittu raadantaan vaikka hän haluaisi pysyä koulussa ja oppia, kertoo aika
lailla enemmän aikalaishistoriasta ja muutoksen välttämättömyydestä.
Ainakin tässä mielessä ”luovan työn vaikeudet kovassa maailmassa”, joista
Kirsti Simonsuuri kirjoittaa Oman huoneen
suomalaisissa alkusanoissa, kuulostavat vähäisiltä verrattuna ruumiillisen työn
taakkaan Virginia Woolfin elämäntyön mahdollistaneessa yhteiskuntajärjestyksessä.
Hyvä näkökulma kiinnostavaan aiheeseen, kiitos.
VastaaPoista