Mitä muuta lukijan tulee tietää?

”Jaana Seppäsen ja Johanna Venhon romaani Revitään rikki se rakkaus on niin hankalaa luettavaa, että oksat pois”, kertoo viime lauantaisen Ilta-lehden Ilona-liite: ”Kirja vilisee viittauksia taideteoksiin, jotka tulisi tuntea, jottei putoaisi kärryiltä.”

                      Sellaisia kirjoja olen itsekin lukenut, vaikka en juuri tätä. Mahdetaanko siinä lukea ranskalaista filosofiaa, käydä taidenäyttelyissä vai kuunnella klassista musiikkia? Ja onko sillä mitään väliä?

Jos haluat lukea Salman Rushdien romaanin Shalimar ilveilijä (2005), tarvitseeko sinun tietää kuka on ”Max Ophüls”, mikä on ”Viimeinen tango”, mitä on ”klingon”, kuka on ”Nevada Smith” tai keitä ovat ”Clouseau” ja ”Burt Kwouk”?

                      Minä tiedän, mutta en silti löydä Rushdien romaanista mainittavaa kirjallista arvoa tai kiinnostavaa yhteiskunnallista näkemystä. Ainoa seuraus tiedosta on tähän asti ollut se, että tunnen itseni vanhaksi – kritiikkikurssin opiskelijat, joilla luetutin Shalimar ilveilijän, eivät tienneet, vaikka tietävät varmasti jotain muuta ajanmukaisempaa.

                      Kulttuurin tai populaarikulttuurin viittaukset voi aina tarkistaa internetistä, todella ”hankalaksi” lukeminen menee vasta sitten jos kirjailijan omaa idiosynkraattisuutta ei erota elämän kummallisuuksista. Jos ei siis tiedä, mitä kysyä. Tai edes sitä, että nyt pitää kysyä.

                      Esimerkki on sattumanvarainen, Norman Mailerin viimeiseksi jäänyt romaani Adolfin linna (2008). Mistä kaikki seksi, saasta ja mehiläiset? Miten ne liittyvät hirmuvaltias Hitlerin elämään?

Niin, todellakin mehiläiset. Viittauksia on pitkin matkaa, ja olisi ehkä hyvä tietää, että viime vuosisadan alun Saksassa mehiläisyhteisö oli suosittu, ja myös lastenkirjoihin omaksuttu tapa muistuttaa, että toimivan sosiaalisen yhteisön luonnollinen järjestys on totalitaarinen ja sotilaallinen, ei demokraattinen ja pasifistinen.

Itse asiassa Maija Mehiläinen lienee tuttu monelle nykylapsellekin, siitä tehdyn ja yhä videona myydyn piirrossarjan ansiosta. Tuntemattomampi on Waldemar Bonselsin samanniminen lastenkirja (1912), aikansa arvojen tuote.

                      Alkuperäisen Maijan hyönteismaailmassa korostuivat biologinen eriarvoisuus, rodullinen ylpeys, oman kansan etu ja sotilaalliset hyveet, kuten Saksan silloisessa poliittisessa elämässäkin. Taistelussa herhiläisiä vastaan aikalainen varmasti tunnisti Ranskan uhkan. Kunnian ja elämäntunteen huipentuminen fyysisessä kamppailussa sopi myös ajassa liikkuviin ajatuksiin, jotka sitten huipentuivat Mailerin kuvaamalla Hitlerin valtakaudella.

                      Mailerin rasvainen huumori avautuu ehkä helpommin, mutta senkin taustalla on monia menneen maailman päähänpistoja.

Romaani alkaa kokouksesta, jonka tehtävänä on ratkaista, onko uuden valtakunnankanslerin suvussa juutalaista verta, ja onko puuttuva kives merkki hänen sukurutsaisesta syntyperästään. Romaaniin kertoja, demoni nimeltä Dieter, myöntää itsekin, että eräät Heinrich Himmlerin suuhun laitetut puheet genetiikasta kuulostavat ehkä turhan moderneilta. Mutta ne pohjustavat mainiosti syntyperää eräänä ajankohdan biologisista pakkomielteistä.

                      Muita ovat sairaus ja terveys, saastaisuus ja puhtaus, sekä tietysti seksi. Mikäli kuolema ei olisi katkaissut Mailerin suunnittelemaa trilogiaa sen ensimmäiseen osaan, me olisimme vielä saaneet lukea kirjailijan oman tulkinnan kaikista Hitleriin liitetyistä seksuaalisista juoruista. Juutalaiselta prostituoidulta saadun syfiliksen lisäksi listaan kuuluu homous, sadomasokismi, impotenssi ja ennen kaikkea rakkaus sisarpuolen tyttäreen, joka päättyi nuoren naisen murhaan tai itsemurhaan.

                      Typistyneessä kaavassa Mailer tyytyy yleisempään seksuaalisymboliikkaan, jossa tosin on paljon vähemmän Sigmund Freudin vaikutusta kuin moni pintakriitikko on arvioissaan olettanut.

Freudin oppilaista Alice Miller selitti Hitlerin luonteenlaadun väkivaltaisella isällä, Erich Fromm ehdotti epätervettä kiintymystä ylisuojelevaan äitiin ja Carl Jung mutisi jotakin patologisesta valehtelusta ja suuruudenhulluudesta.

                      Mailerin romaani on klassista psykoanalyysiä alkukantaisempi, ja sen juuret ovat syvällä kirjailijan omissa amerikkalaisissa kokemuksissa.

                      Mailerin sukupolven lapsuutta leimasi siinä määrin John Harvey Kellogin ”biologisen elämän” ihanne, että hänet olisi ympärileikattu, vaikkei hän olisikaan juutalainen. Sitä kun pidettiin hyvänä keinona estää henkisiä ja fyysisiä sairauksia aiheuttava masturbointi.

                      Nykyisin lähinnä aamiaismuroistaan muistetun Kelloggin toinen pakkomielle oli ihmisuloste. Sen rakennetta tuli tutkia säännöllisesti lasten terveyden nimissä ja sen saastuttava vaikutus kehoon oli syytä eliminoida peräruiskein.

                      Kasvuvuosien seksikammon jälkeen nuori Mailer innostuikin Wilhelm Reichin kerettiläisistä seksuaaliteorioista. Niiden mukaan ihmisluonnetta muokkaa orgasmissa vapautuva bioenergia.

                      Sama kurin ja vapauden, saastan ja sukupuolielämän näennäinen ristiriita leimaa Dieterin monologia. Mailerille paskantaminen ja naiminen ovat rehdisti amerikkalainen tapa puhua asioista, jotka romaanin ilmeisiin esikuviin kuuluvalle Thomas Mannille olivat eurooppalaisen korkeakirjallisuuden hienostuneita teemoja – porvarillinen normi ja turmeltunut halu, opillinen sivistys ja kahleeton luovuus.