Muistojen muistoja

Bryant kärtti muistoja, koska oli itse liian nuori ymmärtämään että muistot olivat vain muistojen muistoja.  Ja vaikka hän muistaisikin jotain, miksi hän haluaisi jakaa muistikuvansa juuri Paul Bryantin kanssa?

-- Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi

Englantilaisella kartanoromaanilla on pitkät perinteet, vaikka sitä ei nykyisin pitäisikään itsenäisenä lajityyppinä vaan BBC:n tv-sarjatuotannon aliurakointina.

Urakointisopimukseen kuuluu, että jokin tapahtuma kartanossa ”jättää jälkeensä mysteerin” – lainaan tässä kansilehteä Allan Hollinghurstin romaanista Vieraan lapsi – jota jälkipolvet selvittävät.

Tapahtuman ajankohdan kirjailija saa valita vapaasti, kunhan se on juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa, kuten Vieraan lapsessa (2012), tai ennen toista maailmansotaa, kuten Ian McEwanin Sovituksessa (2002). Myös englantilaista luokkayhteiskuntaa saa ja pitää analysoida, kunhan yläluokan erityisasema osoittaa juuri nyt rapistumisen merkkejä. Ja kunhan eri yhteiskuntakerrokset kohtaavat tavalla, joka joskus aiemmin olisi ollut tavatonta.

Sopimuksen kolmas, vai oliko tämä jo neljäs kohta määrää, että teoksen on oltava itsessään tietoinen sopimuksen olemassaolosta. Kirjallisuudessa tämä ilmenee siten, että romaani jollakin tasolla käsittelee itseään kertomataiteena. Kuten McEwanin Sovitus tai Hollinghurstin Vieraan lapsi.

Edellisen alkulauseessa valmistellaan näytelmää, jälkimmäisessä ollaan uppoutuneina runokirjaan, joten lukija tietää jo kättelyssä, ettei keinotekoista ole vain nykyihmisen kuva menneestä. Myös menneisyyden ihminen katsoi omaa maailmansa jonkin sovitun ja sovinnaisen muodon läpi.

Asiaa voi havainnollistaa muutamalla englantilaisen tv-tuotannon perustyypillä.

Mennyt maailma (1981) oli perinteinen englantilainen laatudraama, jonka esteettisyyden takasi yläluokkainen miljöö ja klassinen kirjallinen pohja. Kahden kerroksen väkeä (1971-1975) yhdisti laatudraaman miljöön ja jatkuvajuonisen saippuaviihteen juonenkäänteet, nostalgian ja modernin. Tämän hetken englantilainen tv-menestys Downtown Abbey (2010-) yhdistää nostalgian ja postmodernin. Se on jatkuvajuoninen laatudraama, jonka kiittävissä arvosteluissa tv-kriitikot eivät enää muistele vanhoja hyviä aikoja vaan vanhoja hyviä tv-sarjoja.

 Amerikkalaisia trendejä matkineiden vuosien jälkeen englantilainen televisio on palannut perinteisten hyveidensä pariin, kuten nähtävästi myös englantilainen kirjallisuus. Kehityksen samanaikaisuus on huomattu ainakin englantilaissa lehdissä, joiden ollut vaikea kirjoittaa Vieraan lapsesta mitään sanomatta samalla jotakin Menneestä maailmasta, Kahden kerroksen väestä tai ainakin Downtown Abbeysta.

Romaanina Vieraan lapsi torjuu kysymyksen heti kättelyssä, mikä tarkoittaa, että se leijuu jatkuvasti romaanin yllä. Itse asiassa Hollinghurst yrittää niin huolella välttää vaikutelmaa tasaisesta etenevästä, television jatkuvajuonisesta sukutarinasta, että edennän sijaan hän tarjoaa neljä katkelmaa eri vuosikymmeniltä.

Yritys luonnollisesti epäonnistuu, kuten liika yrittäminen aina. Parin sivun jälkeen minusta tuntui kuin olisin aloittanut tarinan seuraamisen ensimmäisen tuotantokauden toisesta jaksosta. Haluanko tietää, keitä nämä ihmiset ovat, ja mitä tapahtuu seuraavaksi?

No, oikeastaan en. Mutta se ei ilmeisesti ole lukijan tympeyttä vaan osa tekijän snobistista irrottautumisstrategiaa. Hollinghurst ei halua tehdä pelkästään historiallista romaania, joka on valunut – television ja elokuvan epookkituotantojen avustuksella – yhä enemmän viihteelliseksi lajityypiksi, vaan jotakin romaanimaisempaa. Entä mitä se olisi? Nähtävästi jotain tylsempää. Tai ainakin vaikeampaa ja ivallisempaa.

Toisinaan Vieraan lapsen iva kohdistuu lukijaan, toisinaan kirjallisuuteen itseensä.

Romaanin keskeinen hahmo on aloitteleva runoilija Cecil, joka avausosassa naiskentelee kartanon pojan ja flirttailee tyttären kanssa. Isäntäväen puheista tiedämme, että Cecil on poikkeuksellinen hurmaava ja nokkela, vaikka hän ei koskaan käyttäydy hurmaavasti tai sanaile nokkelasti. Ivan kohteena on mahdollinen lukija, joka turhaan odottaa kaikkitietävän kertojan kiinnittävän lukijan huomion ristiriitaan, vaikka voisi itse käyttää omaa arvostelukykyään.

Vieraan lapsi on siis vaikea romaani, koska tekijä ei selitä sitä puhki. Ja se on hieman tylsä, koska Hollinghurstin Booker-palkitussa romaanissa The Line of Beauty edukseen esiintynyttä perinteistä kertomatekniikka on sysätty syrjään tyhjän dialogin tieltä. Ei kovin moni siinäkään kirjassa ollut hurmaava tai nokkela, mutta kirjailija itse oli yleensä molempia.

Romaanin toisessa osassa Cecil on jo kaatunut rintamalla. Jälkeensä hän on jättänyt aitoa englantilaista elämää ylistävän runon, jota itse Winston Churchill lainaa puheessaan. Viimeisessä osassa Cecil on osa kirjallisuushistoriaa, mutta ei aina imartelevassa merkityksessä. Näin asian muotoilee toinen kilpailevista elämäkertojen kirjoittajista:

”Cecil oli loistava esimerkki vähemmän loistavasta runoilijasta, joka on painunut syvemmälle yleiseen tietoisuuteen kuin moni tunnustettu mestari”. Tai hieman ytimekäämmin alkukielellä: ”First rate example of a second rate poet…”

Sama teema kirjallisuudesta arvonsa menettävien harhakuvien eikä pysyvien totuuksien varastona toistuu todellisen elämän runoilijassa.

Tarina siitä, miten Cecilin isäntäväki tapasi Sir Alfred Tennysonin, on osa sukuhistoriaa. Samoin hiljentyminen suurmiehen tuotannon äärelle, esimerkiksi kuuntelemalla Tennysonin omaa lausuntaa savikiekolta. Vuosien myötä rituaali alkaa tuntua nykypolven mielissä ”koomiselta”, mutta samalla myös ”koskettavalta” ja ”kunnioitusta herättävältä”. Siis ikään kuin joulukirkolta, jossa maallistunut tapakristitty voi kerran vuodessa olla sentimentaalinen ja harras, vaikka koko touhu noin arkiperspektiivistä katsottuna voikin olla hieman naurettavaa.

Ikävämmänkin kohtalon kirjallisuuden klassikoille voi kuvitella, mutta samalla pitää tietysti kysyä mitä historiallinen romaani tarjoaa samaa aikakautta kuvanneiden silminnäkijöiden rinnalle.

Cecil on ehkä jonkinlainen parodia runoilija Rubert Brookesta, joka oikeasti kuoli ensimmäisessä maailmansodassa, ja jonka runoa ”The Soldier” Winston Churchill oikeasti siteerasi kansallistunnetta kohottaakseen. Mutta vaikka Brooke oli myös oikeasti ”second rate”, hänen tunnetuin runonsa on ainoastaan yhtä pompöösi kuin Hollinghurstin tyylijäljitelmä, ei yhtä kömpelö.

Samalla tavoin kuin Brooke kummittelee koko romaanin ensimmäisen osan ajan Cecilin taustalla, Hollinghurstin taustalla kummittelevat samaa aikaa ja aatemaailmaa ensikäden tiedoin kuvanneet kirjailijat. Ja aivan kuten Brooke, myös E.M Forster tai Ford Madox Ford olivat ajoittain pompöösejä, mutta eivät juuri koskaan niin kömpelöitä kuin Hollinghurst.

Vieraan lapsen eräs keskeinen teema on kansallisten identiteettien uudelleen arviointi. Ei vain kirjallisuuden vaan myös luokkayhteiskunnan ja homoseksuaaliesuuden sosiaalihistorian tuominen eri ajanjaksojen ristivaloon. Mutta juuri kirjallisuutta arvioitaessa Hollinghurst herättää mieliin vertailukohtia, joille hänen romaaninsa ei pärjää.

Tappio tässä vertailussa saa Vieraan lapsen lukemisen tuntumaan ajan tuhlaukselta (miksi en lukenut uudelleen Taloa jalavan varjossa?). Brooken runon (iva)mukaelma tuntuu puolestaan kirjailijan haasteelta toiselle kirjailijalle. Ja Hollinghurst häviää taas. Vieraan lapsen jälkeen palasin C.K Steadin klassikkotutkielmaan The New Poetics (1964), joka moittii Brooken sukupolven aliarvostusta.

Samalla tietysti löysin paljon hyvääkin Hollinghursdtin tavasta soimata eri aikakausien kirjallisuussnobeja. Tunsin tavallaan tulleeni huomioiduksi - kuten perhokalastaja, joka lukee romaanin perhokalastuksesta. Vieraan lapsen ivallisuus tuntuu mielekkäämmältä kirjallisen elämän ja itse kirjallisuuden itsereflektiolta kuin Ian McEwanin eräänlaisen sisarteoksen päätös.

Sovituksen lopuksi McEwan vertaa kirjailijaa Jumalaan, ja tulee siihen vaatimattomaan johtopäätöksen, ettei kirjailija ole Jumalaa kummempi:

”Kaikkien näiden viidenkymmenenyhdeksän vuoden ajan ongelma on ollut seuraava: kuinka kirjailija voi sovittaa mitään, kun hänellä viime kädessä on valta päättää lopputuloksesta ja hän on näin ollen itse Jumalan asemassa? Ei ole ketään eikä mitään korkeampaa tahoa, johon hän voisi vedota, jonka kanssa hän voisi sopia tai joka voisi antaa hänelle anteeksi. Ei ole mitään hänen itsensä ulkopuolella. Hän on määrännyt rajat ja ehdot omassa mielikuvituksessaan. Jumala ei voi saavuttaa sovitusta, ei liioin kirjailija, ateistikaan. Se on ollut mahdoton tehtävä alusta asti, ja siinä onkin koko jutun ydin. Kyse on itse yrittämisestä.”

P.S.

Tässä  romaanin Cecilin esikuvana olleen Rubert Brooken oikea runo

The Soldier

If I should die, think only this of me:

   That there's some corner of a foreign field

That is for ever England.  There shall be

   In that rich earth a richer dust concealed;

A dust whom England bore, shaped, made aware,

   Gave, once, her flowers to love, her ways to roam,

A body of England's, breathing English air,

   Washed by the rivers, blest by suns of home.

And think, this heart, all evil shed away,

   A pulse in the eternal mind, no less

     Gives somewhere back the thoughts by England given;

Her sights and sounds; dreams happy as her day;

   And laughter, learnt of friends; and gentleness,

     In hearts at peace, under an English heaven.