Nemesis-kvartetti

Philip Roth, s. 1933, ilmoitti äskettäin, että Nemesis jää hänen viimeiseksi romaanikseen.

Jos lupaus pitää, kirjailijan uran päätös on kuin filosofin maksiimista. Kvartetti, jonka viimeinen osa Nemesis on, kertoo vanhenemisesta ja kuolemasta, eikä niiden jälkeen ole mitään kerrottavaa: ”Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". Tai jos ei halua käyttää kuuluisia sitaatteja väärin, parempi vertaus voisi olla Beckettin Malone: ”Juuri niin juuri niin / ei enää mitään”.

Jokamies (2006) kertoo uhmasta ja anelusta, Tuohtumus (2008) loukatusta ylpeydestä. Nöyryytys (2009) kertoo vihdoin nöyrtymisestä totuuden edessä. Suomentaja Arto Schroderuksen vaihtoehto alkuperäisnimelle ”The Humbling” sointuu paremmin suuhun, mutta menee muuten ohi.

                      Ja helposti ajatus menee myös ohi Nemesiksestä (2010, suomeksi 2013), jos sen nimen mieltää ”arkkiviholliseksi”, kuten esimerkiksi englannin kielessä on tapana. Tai jos tuntee kreikkalaisesta tarustosta vain kostonjumalattaren. Rothilla näyttää kuitenkin ollen mielessään laajempi mytologinen merkitys, Nemesis oikeutta valvovana ja liian suurta onnea vastustavana jumaluutena.

                      Viime kädessä, jos tässä turvaudun vielä teologiaankin, Nemesis on romaani penseydestä. Se tarkoittaa syntiä, jossa ihminen kieltäytyy näkemästä ja kokemasta Jumalan lahjaa, elämän kauneutta ja satunnaisia onnen hetkiä.

                       

Kun elämä kulkee uomallaan, sen lainalaisuudet ovat mekaanisia ja loogisia, mutta vailla moraalista johdonmukaisuutta. Vain uskontoa ja kirjallisuutta olisi vaikea kuvitella ilman armoa tai hetkellistä onnen tunnetta, ilman palkintoa kärsimyksistä tai oikeista valinnoista.

                      Jokamiehen päähenkilö ei väitä olevansa poikkeus säännöstä. Pikemminkin hän on ”vain haavoittuva ja suojaton ja hämmennyksissä”. Mutta ehkä juuri siksi hän on myös vakuuttunut, että ”hänellä keskivertoihmisenä oli oikeus saada armahdus menetyksistä, joita mahdollisesti oli aiheuttanut viattomille lapsilleen, jotta ei joutuisi elämään mielenvikaisena puolet ajastaan”.

                      Tämä on vasta ensimmäinen Jokamiehen lukuisista viittauksista Shakespearen Kuningas Leariin. Rothin – ja lukijan - toinen seuralainen on runoilija John Keats.

Jokamiehen motto on Keatsin Oodista satakielelle, Rothin aikaisempi romaani Dying Animal (2001) lainasi samasta lähteestä nimensä: ”Nor dread nor hope attend / A dying animal.  / Man has created death”.

Jokamiehen päähenkilö on mitä tyypillisin Rothin luomus, ehkä vanhenevan miehen kuva kirjallisuudessa ylipäänsä.

Hän on tuottanut vaativalle isälleen pettymyksen, ja jotenkin pettänyt palvovan äitinsä. Hän herättää kaunaa kahdessa pojassaan, ja rakkautta ainoassa tyttäressä, jonka tunteet eivät saa ansaitsemaansa vastakaikua. Hän on eronnut kolmesti, mutta ei siksi, ettei ”janoaisi jotakin vakaata”, vaan siksi, että aina ”inhosi sitä mitä hänellä oli”.

                      Tyytymättömyys on Rothille biologian julma pila ihmisen kustannuksella, ainoa keino, jolla hän voi taistella kuolevaisuuttaan vastaan. Toinen pila on tietoisuus kuolemasta.

Viime vuosikymmenten älykkökeskustelussa tämän taistelun synonyyminä on tarjottu toiminut arvoituksellista ”halun” käsitettä. Termin alkuperä ei kuitenkaan ole biologiassa, johon ruumiinvaivoja yhä seikkaperäisemmin luetteleva Roth nyt uppoutuu. Eikä Freudin viettiteoriassa, joka askarrutti häntä kolme vuosikymmentä sitten Haamukirjailijassa (1979). Se on Keatsin runoutta lähempänä olevassa romanttisessa filosofiassa.

Kiistelty psykoanalyytikko Jacques Lacan poimi sen Alexandre Kojèven Hegel-luennoista, joissa se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin eetos 1800-luvun kirjallisuudessa: ihmisen tietoinen elämä on uuden ja vielä ei-olevan etsimistä, olevaan tyytyminen on eläimen selviämiskamppailua.

Tästä samasta ei-olevasta sitten juontuu Hegelin ratkaisematon herran ja orjan paradoksi, Thomas Hardyn romaanien nöyryyttävä tragedia sekä Lacanin psykoanalyysi, jossa olennaista ei ole jokin olemassa oleva asia, vaan jonkin tuleminen tai tapahtuminen.

Lacanin psykoanalyysi onkin pohjimmiltaan darvinistista, kuten myös Rothin kirjallisuus. Halu on sokea elämänvoima, joka varjelee elämän muutosta ja jatkumista, ei sen pysyvyyttä, muotoa tai tarkoitusta.

Rothin Jokamies ei ole ainoa romaani, jossa tämä heltymättömyys ulotetaan kuolemaan asti, eikä vain sen rajalle, jossa jonkin odotusta seuraavan täyttymyksen tai muun uskontoon ja kirjallisuuteen kuuluvan lohdutuksen tulisi sijaita. Mutta laji lienee harvinainen, koska se ei tarjoa mitään uuttaa tai yllättävää.

Ongelma on yksinkertaisesti siinä, että me kaikki tiedämme loppuratkaisun etukäteen.

Hartain toiveemme on, kuten Roth kirjoittaa, että kaikki eläisivät, ja että kaiken saisi vielä uudestaan. Kuolema on ihmisen luomus, jossa tämä nujertumaton toive vielä kerran kiteytyy. Sydämen pysähtyminen on biologian seuraus, jossa toivetta kantanut tietoisuus sammuu: ”Juuri niin kuin hän oli pelännyt alusta asti.” No, siinähän se tuli, Beckettin juuri niin juuri niin.

Nöyryytys sisältää äidin puheen tyttärelle, joka ei voisi olla suorasukaisempi. Eikä paljon suorempi voisi olla romaanin aihekaan, paitsi jos kirjailija käy lukijan kimppuun tylpällä esineellä. Puheen syy on siinä, että tytär on aloittanut suhteen yli kaksi vuosikymmentä vanhemman miehen kanssa.

                      Pelkään sitä tosiasiaa, että hän tulee päivä päivältä vanhemmaksi, äiti sanoo: ”Niin se toimii. Ihminen on ensin 65-vuotias, sitten 66-vuotias, sitten 67-vuotias ja niin edelleen.” Eikä se siihen lopu, äiti jatkaa, se ei lopu koskaan. Se jatkuu, kunnes miehellä on ikäihmisten terveysongelmia ja ties mitä.

Mies on teatterilavojen tähti Simon Axler. Äskettäin Simon huomasi, ettei hän enää voi teeskennellä, että repliikkejä ulkomuistista lausuva vastanäyttelijä puhuu juuri hänelle. Tai että näyttämölavasteena katetussa kupissa on oikeasti teetä. Illuusion haihtuminen maksaa ensin Simonin uran, sitten avioliiton, mutta vanhenevalle miehelle nuori nainen on merkki siitä, että elämä voi kaikesta huolimatta alkaa uudelleen. Tai ehkä kyse on vain uudesta itsepetoksesta.

Kyse ei siis ole uudesta tiedosta, jota kaiken tietävällä ihmisellä (lukijalla) ei jo olisi käytössään, vaan yksinkertaisesti siitä, että menestys on hiipuvaa ja että ihmissuhteista saatava tyydytys näyttäytyy lähinnä sokean elämänhalun valossa. Jne. Ja tietysti siitäkin, että kaiken tämän tiedostava ihminen, joka on jo lukenut sen Dostojevskilta ja Beckettilta tai Rothilta itseltään, ei oikeastaan tee tällä tiedolla mitään. Jollei sitten keksi tekemättömyydelleen jotain hienompaa nimeä, kuten ”taidenautinnon”.

Aluksi Nöyryytyksen epäsuhtaiset rakastavaiset kamppailevat siitä, kummalla on suhteessa fyysinen ja henkinen yliote. Lopuksi kamppaillaan ulko-ovella moraalisesta yliotteesta, jossa voittajaksi julistetaan edellisen kamppailun häviäjä. Siis se, joka ei saanut toteuttaa itseään tai joka joutui tinkimään unelmistaan tai jotakin muuta, josta kirjallisuuden lisäksi saa lukea värikuvalehtien erohaastatteluista.

Tämän asetelman perusteella kirjailija voi vaikuttaa hieman kyyniseltä. Minusta se saa romaanin henkilöt vaikuttamaan haavoittuvilta, suojattomilta ja hämmentyneiltä (kuten kvartetin aloitusosan Jokamiehen). Ilman näin näyteltyjä sosiaalisia ja seksuaalisia roolejaan he olisivat kaikki kuin Simon teatterin lavalla kummallisen neuroosin alkamishetkellä - tietoisina vain yhdestä kaiken tulkinnan kestävästä totuudesta, eläimen kuolevaisuudesta.

Edeltäjiinsä verrattuna Nemesis on kuin raportti tai muistelma. Aika on sotakesä 1944, paikka Rothin lapsuuden maisema Newarkin juutalaisessa kaupunginosassa, joka taas saa vitsauksekseen polion.

                      Tauti, jota ei osata selittä eikä torjua, aiheuttaa vihaa ja epäluuloa. Toisinaan tunteiden kohteena ovat naapurikorttelien italialaiset, toisinaan viranomaiset tai Jumala. Toisinaan oma heikkous uhan edessä. Sotapalveluksesta vapautetulle Buckylle, leikkikentän liikuntaohjaajalle, polio on hänen Normandian maihinnousunsa – tehtävä, jonka tasalle on noustava, uhrauksista piittaamatta.

Yksinkertaisimmillaan Nemesis on kuvaus velvollisuudentunnosta, sitten pelosta ja uudelleen velvollisuudentunnosta, joka saa ihmisen kieltämään onnen itseltään. Ja lopulta, kun muotopuolia romaaneja kirjoittava Roth hylkää yllättäen kolmannen persoonan ja vetää hihastaan ensimmäisen persoonan minäkertojan, se on kuvaus sokeudesta elämälle.

Nyt kokijan rinnalle saadaan näkijä, joka on samalla myös taideteoksen rooli. Siksi Nemesiksessä on myös laajempi perspektiivinsä, merkityksellisyyden etsintä., jonka Bucky hylkää, kun hän romaanin viimeisellä kolmanneksella alkaa pitää itseään polion levittäjänä. Ja sitten, kun sairastuu itse ja osittain halvaantuu, oikeudenmukaisesti rangaistuna. Näkijän tehtäväksi jää muistaa – tai kirjailijan tehtäväksi kirjoittaa – haltioitumisesta, sankaruudesta ja kauneudesta kaiken lopullisuuden, syyllisyyden ja rumuuden vastapainona. Vaikka kyse olisikin vain yhdestä kesäillasta.

Nemesiksen viimeiset sivut ovat argumentti ja maalaus, jotakuinkin komeinta, mitä Roth on tuottanut (ja siis jotakin aivan muuta, kun vaikkapa Aamulehden nurinkurinen, avuton kirja-arvio tulkitsee).

Ihmekös tuo, jos suurempikin kirjailija kykenee panemaan juuri tähän pisteen.