Otso Kantokorven blogikirjoitus – ja päätös lopettaa
päivälehtiin kirjoittaminen - poiki tänään Hesarissa
kahden sivun jutun. Kateuteni Otson herättämästä huomiosta peittää ainoastaan
ihmetykseni eri lehtien osastopäälliköiden, kulttuurituottajien ja päätoimittajien
lausunnoista.
Näköjään
kukaan ei ole joutunut karsimaan kulttuurijournalismia tai edes kritiikkiä
lehdissään, vaikka budjetteja on leikattu ja avustajasopimuksia irtisanottu.
Paitsi Kalevassa, jossa Vesa Kärjen
mukaan kulttuurin ”sivumäärät ovat pudonneet ja kritiikkien määrä ehkä samassa
suhteessa”.
Mukava
tietää, että teen yhteistyötä Suomen ainoan rehellisen kulttuuritoimittajan
kanssa.
Aivan
perusteeton ei silti ole Aamulehden
Jouko Jokisenkaan lausunto. Sen mukaan kulttuurijournalismia yksipuolistava
tapa kierrättää sama juttu eri lehdissä karsii samalla ”maakuntalehtien
puolivillaiset” kirjoitukset. Siis ei perusteeton, mutta kuitenkin väärä.
Otaksun, että Jokisenkin firmassa raha ratkaisi, ei laatu, vaikka en olekaan
puolueeton taho sitä arvioimaan.
Alma
Median uusi yhteistyökuvio varmaankin katkaisi oman sopimukseni koska se silloin
oli uusin. Vajaan vuoden ikäinen. Vaikka ei syytä kukaan erikseen kertonut.
Eikä edes sitä, että sopimus oli päättynyt.
Se kävi ilmi, kun toimitus ei
keväällä 2012 vastannut sähköpostiin. Puhelimessa kulttuurituottaja sanoi
vaivaantuneena, että ”en minä näistä yksin päätä”, eikä uutispäällikkö Matti
Posiokaan – nykyään Lapin Kansan päätoimittaja
– sanonut että kuka, vaikka muutoin kävimme yleisen keskustelun mediamaailman
muutoksista.
Työnantajalta tällainen käytös
olisi mahdotonta, ja on se aika erikoista freelancerin toimeksiantajaltakin.
Tapaus kuvastaa ensinnäkin sitä,
että Hesarin otsikko ”Kulttuurijournalismi voi hyvin” (HS 9.4.2013) piilottelee sitä pahoinvointia, jota toisinaan koetaan
toimitusten sisälläkin. Toiseksi se kuvastaa sitä, etteivät nykyiset
sopimusehdot ja palkkiot ole vain työmarkkinapoliittisia, juridisia tai
taloudellisia kysymyksiä. Ne ovat yhteydessä kriitikon henkilöön menevään
arvostuksen laskuun, vertaisaseman menetykseen toimittajien keskuudessa.
Vaikka satunnaisen, paikallislehteä
seuraavan lukijan näkökulmasta näyttäisi, että arvosteluja julkaistaan vanhaan
tapaan, lehtimaailman sisäisestä näkökulmasta huomaa, että kritiikki
kulttuurijournalismin osana on painettu asemaan, jossa kriitikot eivät paljon
kunnioitusta herätä. Ja miksi herättäisivät, jos ja kun suostuvat tarjottuihin
ehtoihin, tarjotuilla palkkioilla?
Tässä on myös päätoimittaja
Jokisen selityksen ongelma. Jos juttujen kierrätys on laadun seula, niin
eivätkö palkkiot olisi nousseet, koska laadusta kannattaa maksaa? Jokisen
omalla tontilla, Aamulehdessä, kävi
kuitenkin päinvastoin.
2011,
siis vuotta ennen kuin Otson kuvaama yhteistyökuvio Alma Mediassa alkoi, Aamulehti julkaisi minulta 33
kirja-arvostelua ja 2 pääkirjoitussivun kolumnia. Näin kriitikolle se on aika paljon,
melkein yhtä paljon kuin Hesarin toimeksiannot
Pekka Tarkan aikana ja kaksi kertaa enemmän kuin Turun Sanomien toimeksiannot edellisenä vuonna.
Valitettavasti
palkkiot eivät ole yhtä runsaita, mutta niitä freelancer täydentää muilla
tehtävillä. Teetetyn työn yhteishinta Aamulehdessä
oli hieman yli 7000 euroa, kirja-arvostelujen keskihinta oli 185 euroa.
Seuraavana vuonna sopimus päättyi sanotulla tavalla, ja arvostelutyötä jatkoi
mm. tuttu kollega samaan konserniin kuuluvasta Satakunnan Kansasta. Entä palkkio, kun sama juttu nyt menisi myös
Aamulehteen ja muihin Alman yhteistyökuvion lehtiin?
”Ei
noin paljon”, kollega sanoi vastahakoisesti, kun arvasin, että 120 euroa.
Minulla teetetyn työn määrästä päättelen, että
työn laatua pidettiin lehdessä hyvänä, joten Alma Median tekemien ratkaisujen
todennäköiseksi kriteeriksi jää työn hinta. Tämä auttaa myös ymmärtämään Otso
Kantokorven päätöstä:
Ilmeisesti
lehdet eivät tee enää hänenkään tasoiselleen kriitikolle tarjousta, josta ei
voisi kieltäytyä.
Kts myös
sekä
Kuka kaipaa kriitikkoa (HS
9.4.2013) ja Tapaus Tuuri kuvastaalehtikritiikin kaventumista (HS 9.4.2013)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti