Aikanaan innostuin James Ellroyn
rikoskirjallisuudesta niin, että kirjallisena snobina olin tietysti jo täysin
kyllästynyt kun suomennokset alkoivat.
Eilen katsoin Ellroyn käsikirjoitukseen
perustuvan elokuvauutuuden nimeltä Rampart, eikä innostus palannut. Tarina, jos
sellaisesta sopii puhua, sisälsi paljon tuttuja elementtejä, mutta
dramaturgista vetovoimaa oli saman verran kuin avoimessa viemärissä. Elämän
saasta voi olla itsessään kiinnostavaa, mutta kaikkihan me tiedämme mihin
pyörre johtaa.
Sama vaikutelma syntyi jo Ellroyn
suurromaanista Amerikan tabloidi (1995). Se vaikuttaa etäisesti sosiaalirealismilta,
mutta toimii oikeastaan vain omassa symbolisessa sisäavaruudessaan. Arvostelun julkaisu
Helsingin Sanomat 7.1.2000 otsikolla ”Pinnan alla on aina sumeaa: James Ellroy
haluaa olla rikoskirjallisuuden Tolstoi”.
Tästäkin kirjasta on luemma
tulossa elokuva, ennakkotietojen mukaan ohjaajana debytoi näyttelijä James
Franco.
James Ellroy: Amerikan tabloidi. Suom.
Juha Ahokas. Like 1999.
Pitäisikö James
Ellroyn rikosromaaneja kutsua näkökulmaltaan yhteiskunnallisiksi? En oikein ymmärrä,
miten se olisi mahdollista.
Ellroyn
tarinoissa arkinen todellisuus on ylipäänsä sivuseikka. Mahtipontisessa
pääteoksessa Amerikan tabloidi yhteiskuntaruumis
esiintyy vain kahtena symbolina: luulotautisena monimiljönääri Howard
Hughesina, joka piikittää särkylääkkeitä mädäntyneeseen penikseensä, ja
kaappihomona FBI:n johtajana J. Edgar Hooverina, jonka ovelat
tirkistelyperversiot ohjailevat valtion päätöksentekoa.
Kolmas
yhteiskuntaruumis on tietysti John F. Kennedy, mutta hän on oikeastaan olemassa
vain harhaisena kuvitelmana kansakunnan ja sen asiaa ajavien hyveellisyydestä.
Väkivalta
ja vaurauden kartuttaminen ovat Ellroyn tavanomaisimpien päähenkilöiden
atavistisia fantasioita. Vallanhimo on vasta fantasian ensimmäinen kerros -
eräänlainen kierosti kunniallinen verho vieläkin alhaisemmille ja usein
tiedostamattomille pyrkimyksille.
Tässä
mielessä Ellroy on etäistä sukua englantilaiselle Minette Waltersille.
Waltersin romaaneissa rikollinen ei peittele jälkiään niinkään välttyäkseen
ikävältä rangaistukselta kuin pitääkseen salassa motiivinsa häpeällisyyden.
Ellroylle
yhteiskunnan muodolliset rakenteet, kuten talous, politiikka, tiedotusvälineet
tai oikeuslaitos, eivät ole olemassa pitääkseen kurissa inhimillisen psyyken
määrittelemätöntä viettikerrosta.
Pikemminkin
ne ovat kahleettomille haluille pystytettyjä fantasmoja, joiden tehtävänä on
jatkuvasti viivyttää halun todellisen kohteen tavoittamattomuudesta syntyvää
pettymystä.
Amerikan
tabloidi on tarina julmista miehistä valheellisten unikuvien pauloissa, mikä ei
kuitenkaan tarkoita, että Ellroy olisi amerikkalaisen rikoskirjallisuuden Freud.
Hän on sen Krafft-Ebing. Paljastaessaan Amerikan syntisen alitajunnan Ellroy ei
oikeastaan paljasta mitään. Pinnan alla on pelkästään sumeaa.
Ellroy
tuskin yllättää ketään muistuttaessaan miten suurin osa seksin nauttimasta
julkisuudesta ei liity ihmisten vapauttamiseen. Se liittyy - juorulehtien
kautta - konservatismin vastenmielisimpiin muotoihin, jotka liian moni omien
pikku syntiensä painama amerikkalainen sekoittaa jonkinlaiseen
katumusharjoitukseen.
Ellroyn
tuotannossa amerikkalainen elämänmuoto on muuttunut kirja kirjalta yhä
korruptoituneemmaksi, turmeltuneemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Vihan,
pessimismin ja synkkien yksityiskohtien alla vaikuttaa kuitenkin voimistuva
pohjavire. Se kutittaa järkytysten turruttamaa lukijaa burleskilla ironialla ja
satunnaisilla armon hetkillä.
Yhtäällä
raakalaismainen tappaja lannistaa kyynisyytensä ja pelkonsa rakastumalla,
toisaalla pettynyt opportunisti kuolee hymy huulilla, sillä murhaajan oman
elämän häpeällisyys on enemmän kuin riittävä rangaistus hänen kunniattoman
henkensä riistämisestä.
Tahto
ja itseymmärrys, jolla tarinan henkilöt näyttäisivät valitsevan ennalta
määrätyn, vaikuttaa ehkä enemmän George Bernanosin Papin päiväkirjalta kuin Dashiel Hammettin Veriseltä sadolta, mutta ilmeisesti Ellroy sormeilee lajityyppinsä
rajoja aivan tosissaan. Gentleman's Quarterlyn lokakuun numerossa hän puntaroi
hukattua nuoruuttaan huumeiden käyttäjänä ja naisten alusvaatteita nuuskivana
murtovarkaana:
”Meneisyyteni
opetti minulle lujien päätösten merkityksen. Kantani on moralistin kanta. Tein
reissun ja otin siitä opikseni. Kunnia henkiin jäämisestäni kuuluu
kaikkivaltiaalle Jumalalle. Skeptikot saattavat hymähdelle. He voivat pussata
rupista persettäni.”
Amerikan Tabloidi on James Ellroyn commedia dell Camelot.
Se
yhdistää Kennedyt, Kuuban, CIA:n, FBI:n, mafian, kansalaisoikeustaistelun ja
aikakauden mediajulkkikset surkuhupaisaksi kokonaisuudeksi, jossa
kaunistukkainen presidentti joutuu maksamaan hengellään siitä, ettei hän pysty
vastaamaan kunnianhimoisen Kemper Boydin rakkauteen tai alkoholisoituneen Ward
Littelin moraaliseen haikailuun.
Boyd
ja Littel ovat etsineet sankaria, jonka lunastaisi heidän unelmansa ja antaisi
heille elämän, jonka he luulottelevat ansainneensa. Kennedy ei kuitenkaan ole
sankari. Hän on ”henkisesti kuivettunut liberaali rattopoika, jolla on
jalkoväliä nuuhkivan koiran moraalinen vakaumus”, kuten J. Edgar Hoover ilkkuu.
Hoover
vihaa vasemmistolaisia ja sellaisiksi luulemiaan, koska heidän filosofiansa
perustuu inhimilliselle heikkoudelle, Boyd selittää. Sen sijaan Hooverin oma
filosofia perustuu ”sietämättömälle hyveellisyydelle, joka kielsi moisten
tosiasioiden olemassaolon”.
Seksikkyyden
ja puritaanisuuden ristiriidasta syntyy Amerikan outo epätodellisuus, joka
saavutti kriittisen massansa Dallasissa vuonna 1963. Eikä kaunokirjallisen
sepitteen, dokumenttien ja disinformaation sekoittuminen näytä päättyvän
koskaan:
Amerikan
tabloidissa Ellroy ”paljastaa”, että Kennedyn ja Marilyn Monroen oletettu
seksisuhde oli Kemper Boydin mielikuvituksen tuotetta; syksyllä julkaistu
kohukirja niin sanotuista Mitrokhinin arkistoista taas toteaa, että tieto
Hooverin homoudesta ja Lee Harvey Oswaldin CIA-yhteyksistä oli vain KGB:n
taitavaa mustamaalausta.
Omien
sanojensa mukaan Ellroy halusi kirjoittaa 1900-luvun Amerikan koko historian, ”pahojen
valkoisten miesten tarinan”, ja tulla siten ”rikosromaanin Tolstoiksi”.
Amerikan tabloidi on Ellroyn sota ja
kiima. Sen risteävien kohtaloiden lomaan Ellroy on sijoittanut paljon
julmuutta, vainoharhaisuutta sekä joukon omia epäilyttäviä ennakkoluulojaan.
Romaanin vakavimmat yritykset luoda suuria vertauskuvia lankeavat lopulta
siihen tosiseikkaan, ettei Yhdysvaltain lähimenneisyydessä näytä olevan tolkkua
romaaninkaan vertaa.
”Keskustelu
muuttui moniselitteiseksi”, kuten Ellroy kuvaa Boydin ja CIA-agentin
neuvottelua: ”Abstraktiot kävivät tosiasioista, eufemismit puolustivat
paikkaansa”. Kaikki on ”monimutkaista, kostonhaluista ja psykologisesti
tunkkaista Hooverin ajattelua”. Siitä puuttuu ”yksittäisen loogisuuden
edellyttämä punainen lanka”.
Minua Ellroyn niukka tyylittely alkoi vain ärsyttää liikaa. Maistua teennäiseltä poseeraukselta. White jazz on ehkä pahin.
VastaaPoista