Kauppasuhteita ja kalvosloganeita

Presidentti Sauli Niinistö vieraili viime viikonvaihteessa Kiinassa edistämässä maiden välistä kauppaa. Samalla puhuttiin ihmisoikeuksista, vaikka kotimaiset lehdet eivät enää tee siitä numeroa.

Tapa periytyy ajoilta, jolloin Kiinaakin pidettiin kommunistisena diktatuurina, nykyisen taloudenhoidon valossa sitä on alettu sanoa varovasti ”yksipuoluemaaksi”. Tavan tarkoituksena oli muistuttaa, ettei länsimainen valtionpäämies ole ”rähmällään” vaan ”osallistuu maan sisäiseen muutokseen”.

                      Lainausmerkit siksi, että nämä ovat lainauksia, ei siksi, että ironisoin perinteistä idänsuhteiden kieltä. Tämän kielen mukaan Suomi ei ole rähmällään Kiinaan päin, koska Kiina ei vanhasta Neuvostoliitosta poiketen puutu Suomen sisäpolitiikkaan. Eikä Suomi osallistunut Neuvostoliiton sisäiseen muutokseen, koska historiaa on varaa tulkita moralisoivasti vaikka samaa tyyliä ei sopisikaan soveltaa nykypäivään.

Lisäksi kirjoitin ”moralisoivasti” enkä moraalisesti tai eettisesti, koska puhe rähmällään olosta ei punnitse vaihtoehtoja. Se esittää ne valmiina: jokin kestäväksi koettu arvo (poliittinen itsenäisyys) asetetaan lyhytnäköiseksi koetun edun (kansantalous) edelle. Toisin sanoen se on kieltä, joka on omiaan helpottamaan valintaa, kun taas eettinen pohdinta vaikeuttaa sitä.

Vaikeus johtuu siitä, että etiikka filosofian lajina pyrkii hyvän määrittelyyn. Määritelmiä etsiessään filosofi ei tee keksintöjä eikä törmää yllätyksiin, ennemminkin hän tekee ihmetteleviä kysymyksiä. Jos hyvän määritelmiä on siis eettisessä keskustelussa lainkaan, niitä on monia. Ja jos vaihtoehtoja haluaa supistaa, kannattaa lukea lakikirjoja, joissa kerrotaan oikea ja väärä. Mikäli kahdessa on jo liikaa, voi kääntyä historiankirjoituksen puoleen. Siinä esimerkiksi Suomella ei jatkosodassa olut vaihtoehtoja lainkaan.

Satunnaisesti silmään silti osuu ratkaisuja, joissa myös filosofian tyypillisesti avointa ja jatkuvaa argumentointia halutaan yksinkertaistaa lakikirjojen suuntaan. Silloin ei suoran mallintamisen pelossa puhuta oikeasta ja väärästä vaan esimerkiksi myönteisestä ja kielteisestä, positiivisesta ja negatiivisesta. Kovin vaikeaa ei kuitenkaan ole arvata kumpaa ajattelua tällä tavoin filosofoiva filosofi pitää oikeana ja kumpaa vääränä.

                      1980-luvulla tämä ratkaisu kuulemma täytti Helsingin yliopiston luentosalit, viime aikoina olen lukenut, että sillä saa tuntuvia tutkimusrahoituksia ohi normaalien kanavien.

Palataan hetkeksi idänsuhteiden kieleen, ja Helsingin Sanomien torstaiseen pääkirjoitukseen. Ihmisoikeudet on nähtävä osana demokratiakehitystä, lehti myötäilee Niinistön puhetta Aasian Boao-talousfoorumissa, mutta ”on epäselvää, mikä osa Niinistön viestistä upposi kiinalaisiin” (HS 11.4.2013).

Me emme ehkä ole aivan varmoja, kuvaako ”rähmällään olo” kattavasti kaiken sen, mitä lähihistoriassa tehtiin kansakunnan edun kannalta oikein tai väärin, mutta varmasti se antaa lähihistoriasta negatiivisen kuvan. Ja emme me ole varmoja, osallistuiko Suomi viime viikonvaihteessa Kiinan ”sisäiseen muutokseen”, mutta varmasti se antaa kauppapolitiikastamme vähän positiivisemman kuvan.

Tätä positiivista kuvaa voisi luonnehtia vaikkapa ”rikastavaksi ja raikastavaksi näkökulmaksi”. Lainausmerkit kertovat jälleen, että tämä on lainaus, ei ironiaa. Lähde on filosofi Esa Saarisen haastattelu Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä (Huhtikuu 2013). Viime viikonvaihteen tapahtumia sekin, vaikka toimittaja Saska Saarikoski myöntää, että mieluummin olisi haastateltu Saarisen tunnetuinta oppilasta. Uusi tilaisuus avautuu huomenna perjantaina, kun Pekka Himanen nousee perunakellaristaan esittelemään valtioneuvoston tilaustutkimusta.

Haastattelussa Saarinen muistelee itsekin käyneensä ennen ”yhteiskunnallista debattia”. Nykyään hän luennoi enemmän ”arjen filosofiasta ja positiivisesta elämänkatsomuksesta”. Minä muistan, että Saarinen käytti ennen lauseita, joita nykyään kutsutaan ”kalvosloganeiksi”. Mahtaako se tarkoittaa samaa kuin ”arjen filosofia”?

2000-luvulla Saarinen on julkaissut vain henkisen kasvun oppaan ja saman artikkelin systeemiälystä seitsemässä eri kirjoituskokoelmassa, joten yritän havainnollistaa kalvosloganin käsitettä Glorian Koti –lehdellä (Huhtikuu 2013). Teksti kuulostaa juuri nyt aika samanlaiselta kuin Saarinen silloin ennen.

Gloriassa Lumi-laukkumerkin perustaja Sanna Kantola sanoo arvostavansa ”kulkemattomien polkujen etsintää”, mutta tuskin hän silti sanoisi halveksivansa yhteisöllisyyttä ja perinnemaisemaa. ”Mottoni on, että jos jotakin haluaa, sen voi myös saavuttaa”, Kantola sanoo, mutta tarkemmin kysyttäessä hän varmasti sanoisi myös, että onnistuminen toistaa itseään, ja vasta epäonnistuminen auttaa löytämään uuden ja oikean päämäärän. ”En pelkää työntekoa ja etsin ratkaisuja mieluummin kuin valitan”, Kantola sanoo edelleen, mutta arvaan, että hän joskus sallii itselleen laiskottelun eikä koskaan pelkää kyseenalaistamista vaikka kaikki vastaukset eivät heti olisikaan valmiina. Lopuksi Kantola Kantola vielä sanoo ”terveyden” ja ”menestyksen” olevan tärkeää, sillä vasta konkurssin ja vaikean sairauden jälkeen huomaa miten henkisesti rajoittavaa menestyksen perässä juokseminen oli ja miten tuli kasvettua ihmisenä.

Kalvosloganille on ominaista, että se on yleisesti ja ilmeisesti totta, ja että yleensä sen vastakohtakin on. Minun onkin vaikea keksiä positiivisempaa elämänkatsomusta kuin se, että vaihtoehtoja toki on, mutta kaikki vaihtoehdot ovat hyviä. Ainoa negatiivinen seuraus on ehkä se, ettei kalvosloganeita tuottava ja seuraava ihminen menetä ainoastaan moraalisen kompassinsa suuntaa – sen neulaa hyppii nyt kaikkialle – vaan identiteettinsä.

1990-luvun puolivälissä, kun Saarisen tähti oli jo laskussa, jouduin minäkin pohtimaan, onko Saarinen poikkeuksellisen moraaliton ihminen vai – poikkeuksellisesti – onko häntä lainkaan?

Tein alla olevan lyhennelmän kirja-arvostelusta, joka oli väkinäisen vitsaileva, mutta samalla aidosti tuskastunut arvioidun kirjan perinpohjaiseen ääliömäisyyteen. Silti se synnytti akateemisesta maailmasta niin ison kehuryöpyn, että viikon verran luulin sanoneeni jotain oivaltavaa ja fiksua. Tulehtuneet välit varsinaiseen tiedemaailmaan näkyvät yhä Saarisen haastattelun katkerissa kommenteissa. Ei kai kukaan voi olla positiivinen koko ajan?

Esa Saarisen Poppamies on johtamistaidon ja henkisen valmennuksen markkinointitempaus: Voittajien itsehoito-opas

Esa Saarinen - Curt Lindström - Antero Raevuori - Marjaana Virta: Poppamies. WSOY 1995.

Poppamies ei ole henkilökuva jääkiekon maailmanmestareita luotsanneesta Curt Lindströmistä, Esa Saarinen varoittaa. Se ei myöskään ole MM-kisojen historiikki tai lajivalmennuksen teoriaesitys.

Mitä sitten? Nähtävästi johtamistaidon ja henkisen valmennuksen markkinointitempaus, taloudellisen menestymisen ja kilpailuetiikan siveysoppi, joka tähdentää tiimin ”kurinalaisuutta, voimakkuutta, keskittymistä ja tarkkuutta” sekä johtajapersoonan ”syväkarismaa”, lempeää auktoriteettia ja hyväntahtoista itsevaltiutta. Poppamiehen todellinen aihe on seminaariesitelmiä ja yrityskonsultointia markkinoiva yhden miehen menestystuote, jonka nimeä ei kummallista kyllä mainita: Curt Lindström Coaching Ab.

[---]

Poppamies ei tyydy havainnollistamaan miten monta rumaa fonttia taittaja Marjaana Virta on löytänyt tietokoneestaan. Se todistaa myös, että Esa Saarinen on oikeilla jäljillä valitessaan taas erään menestysjohtajan (Curren) omaksi moraaliseksi esikuvakseen.

Saarinen ei nimittäin vielä osaa olla nöyrä, vaikka nöyryys on Curt Lindströmin rakkain hokema. Mutta ehkä Saarinen ottaa vielä opikseen. Mutta ei vielä, sillä nyt kirjan kannessa Esa Saarisen nimi on ensimmäisenä, vaikka haastattelijan, toimittajan tai haamukirjoittajan nimi kuuluisi tahdikkaasti alalaitaan tai vasta nimiösivulle. Esipuheen lopussa Saarisen nimikirjoituksensa esiintyy voimakkaasti suurennettuna. Hän on itse signeerannut teoksen, jonka oli tarkoitus esitellä ja kunnioittaa toisen ajatuksia.

Saariselta puuttuu myös suoruutta, ”uskallusta kohdata erilainen” omana itsenään. Hän ei ymmärrä ”tuloksellisen kommunikoinnin” periaatetta, joka näkyisi toisen kunnioituksena ja luonnollisena tasaveroisuutena.

Sen sijaan hän ilmentää sosiaalista kameleonttimaisuutta ja eriarvoisuuden tiedostamista, vallan liehakointia ja holhoavaa suhtautumista jäykän hierarkian alamaisimpiin jäseniin.

Niinpä hän puhuttelee johtajaa (Currea) koulutetun ihmisen kirjakielellä, tiimin kiekkotähtiä (Peltosta ja Jutilaa) rennommalla yleiskielellä mutta joukkueen hanslankaria (huoltaja Tomi Mäkipäätä) kieliopillisesti karkealla slangilla.

Ja vaikka Saarinen alleviivauttaa tai raamittaa omat kysymyksensä, hän ei kykene peittämään oman tekemisensä ylimalkaisuutta. Poppamies-kirjasta puuttuu maailmanmestariuden henkisiä edellytyksiä luonnehtiva päämäärän ennakoiminen, tulosnäkemys, oman osaamisen arviointikyky ja henkilökohtainen vastuunkanto.

Vaikka Saarinen kysyy sattuvasti kuin urheilutoimituksen kesäharjoittelija (”mihin perustuu menestyksesi valmentajana?”; ”entä joukkueen päämäärät?”), hän ei kirjantekijänä ”keskity toteutukseen” eikä ole ”oman totuutensa tae”.

[---]

Tuoreessa oppikirjassa Filosofia (1994) Saarinen kirjoitti innostavasti, miten ”filosofia kyseenalaistaa, pyrkii kääntämään selviöitä päälaelleen” ja miten ”filosofian kriittinen koneisto” on ”erilaisuuksien taidetta”.

Hän unohti mainita, että jo seuraavana vuonna Poppamiehen ”mahdollisuuksien filosofia” muuttuisi sovinnaisuuden taiteeksi, kokoelmaksi triviaaleja ”loitsuja”, joita filosofian yliassistentti saattaisi nimittää myös analyyttisiksi totuuksiksi (väittämä on analyyttisesti tosi - tai epätosi - silloin kun sen totuus perustuu vain sen sisältämien sanojen tai käsitteiden merkityksiin, eikä mihinkään tiettyyn kielen ulkopuoliseen tosiasiaan tai asiantilaa):

”Minä olen vastuussa minusta”; ”uskalla olla oma itsesi”; ”tiimityö on elämän olemus”; ”innosta ihmisten innostajaa itsessäsi”; ”elä upea elämä”; ”anna itsellesi vapaus olla maailman paras”; jne.

Ei Curt Lindström tietenkään myy t-paitoja tai puskuritarroja. Nämä ovat konsulttiviihteen iskulauseita, joilla vahvistetaan yrityselämän uskoa siihen, että talousongelmat ovat johtajuuskriisejä, että superjohtajuus on osa stilisoitavaa persoonallisuutta ja että taloudellinen menestys on luonteenominaisuuksista suoritettava oikeudenmukainen palkkio.

Saarinen tuntee rutiinit, sillä hän on itse kaupitellut yrityksille ”sikaenergiaa”. Ja nähtävästi hän tietää myös, miten kalliisti yritykset ovat valmiita maksamaan reaaliaikaisen maailmantalouden horjuttamasta psyykkisestä perusturvallisuudesta.

Sen sijaan Saarinen on väärässä kun olettaa, että tehdessämme voittamisesta sankaruutta jäljittelisimme Curt Lindströmin yksilöllisistä kokemuksista kasvanutta humaanisuutta. Pikemminkin jäljittelemme Lindströmin henkilöstä riippumatonta nousukkuuden toimintamallia ja raadollisen kilpailun ihannointia.

Huolimatta siitä mitä Horatio Alger kirjoitti yli sata vuotta sitten tai Dale Carnegie paljon myöhemmin tai Esa Saarinen tänään: taloudellinen menestyminen tai urheilullinen paremmuus eivät ole yksilön eettisiä ulottuvuuksia.

Curt Lindström tietää tämän. Siksi hän kykenee onnellistumaan henkilökohtaisista onnistumisista, mutta nolostumaan julkisuuden sankaripalvonnasta.

Filosofian oppikirjassaan Saarinen kirjoitti mukaansa tempaavasti, miten ”Sokrates halveksi rikkautta ja ulkoista menestystä” ja ”puhkoi estottomasti näennäisviisauksia”, mutta hän unohti mainita että Sokrateen oppi on läpikotaisin vanhentunutta. Poppamiehessä positiivinen ja epäkyyninen Saarinen viestittääkin meille ”tässä ajassa elintärkeää pyrkimystä ylöspäin”, ”energia-ajattelua”, ”kunnioitusjohtamista” ja ”kiihkoa olla maailman paras”.

Epäilemättä Saarinen on vilpitön liehakoidessaan vallanpitäjiä tai tukiessaan arvojen rahallisia mittareita ja menestysjohtajien kulttia, jossa hyvän yhteiskunnan päämääriä ja yksilön etiikkaa kysellään yritysten keulahahmoilta. Ilmeisesti hän etsii uskallusta kirjoittaa kuten propagandaministeri Göbbelsin lempihistorioitsija, viktoriaaninen Thomas Carlyle, jolle ”aikansa henkisiä totuuksia” olennoivissa suurmiehissä ”yhdistyi salaperäisellä tavalla yksilön itsekkyys ja yhteisöllinen tahto”.

[---]

Curt Lindström vaikuttaa melko mutkattomalta ja pyrkimyksissään onnistuneelta medelsvenssonilta, joka löysi itselleen sopivan johtamisfilosofian maanmiestensä hyvin tuntemasta revyyiskelmästä ”Det går litet bättre / Dag för dag”.

Hänen toiminnalleen yrityskonsultoinnin tai urheiluvalmennuksen parissa Poppamiehestä tuskin on mitään haittaa, sillä ei kirja suinkaan tahallaan yritä jymäyttää jääkiekkofaneja tai isänpäivälahjaa etsiviä lapsia. Sen sijaan kiistelty julkkisfilosofi Saarinen vahvistaa vihamiesten ennakkoluuloja ja pettää ihailijoiden odotukset.

Ymmärrän kyllä, ettei Saarinen halua ikävystyttää lukijaa erittelemällä symbolista interaktionismia etnometodologisen keskusteluanalyysin keinoin, kuten varsinaiset johtamiskulttuurin tutkijat. Mutta on vastaavasti outoa, ettei hän esitä edes niitä todellisia kysymyksiä, joihin hänellä oman koulutuksensa ja virka-asemansa perusteella olisi parhaat edellytykset. Kuten:

Eivätkö vahvemman ylistys, yritysjohtajien henkilöpalvonta ja urheilusankaruus ole auktoriteettiuskoa? Entä olisiko Platon karkottanut ihannevaltiostaan taiteilijoiden ohella myös konsultit?