Kumpi on ensisijaista Jennifer Eganin romaanissa Sydäntorni (2013), kaunokirjallinen
rakenne vai henkilösuhteet?
Tarvitsen kysymykselle opponentin,
joten luin V.S. Luoma-ahon blogia Alussa oli sana – huomasin suosituksen Antiaikalaisessa, mistä taas kerran
kiitokset Tommi Melenderille. Blogissaan runoilija ja kustannustoimittaja Luoma-aho
soimaa Egania ”narraatiokikkailusta”. Kikka menee näin:
Aluksi
minäkertoja on tarinan päähenkilö, sitten kirjailija, joka kirjoittaa henkilön
tarinaa. Lopuksi minäkertoja on kirjailijan lukija.
Luoma-aho
ei kikkaa paljasta, koska ei halua paljastaa kirjan juonta. Näin hän myös
ratkaisee kirjallisuustieteen analyysikursseilla toistuvan kysymyksen romaanin
eri tasoista: niitä ei ole. On vain juonen vaiheita ilman
ontologis-epistemologista eroa romaanihenkilön, kirjailijan ja lukijan välillä.
Tai
oikeastaan Luoma-aho ei ratkaise kysymystä vaan sivuuttaa sen. Se ei ole hänestä
kiinnostava, kiinnostavampi on Sydäntornin
aloittava sisäistarina, nykyihmisen suhde tietoverkkoon ja jatkuvan
läsnäolon tunteeseen:
Nimettömässä itä-Euroopan
kolkassa, jossa verkkoa ei ole, kaikki on liian hiljaista, ihminen liian läsnä
ja jatkuvaan viestintään ja palautteeseen tottunut identiteetti hajoaa.
Eganin analyysi tyydyttää
Luoma-ahoa, paitsi ettei se ole tarpeeksi ”oivaltava”. Tai oikeastaan se ei ole
tarpeeksi autenttinen.
Luoma-ahoa
ei vaivaa, että toimittajataustainen Egan tekee aika tyypillistä media-ajan
kirjallisuutta, jonka tunnusmerkki ei ole ”medioituminen” vaan ”mediasta
tuttu”.
Eganin ihmiset edustavat
viikkolehdistä tuttuja ammatteja (pop-tuottaja, it-miljönääri) ja he liikkuvat
mainoksista tutuissa ympäristöissä (ravintola). Tai jos lukija kuitenkin
odottaa kirjailijan sitovan tapahtumat johonkin miljööseen, heidät voi lähettää
nimettömän itä-Euroopan kolkkaan. Kuin Big
Brother –taloon.
Enemmän Luoma-ahoa vaivaa, että
vuonna 1962 syntynyt Egan kuuluu ”väliinputoajien” sukupolveen, eikä siksi voi
ymmärtää verkottuneen sukupolven tunteita.
Eganin ikätoverina vastaan: ei
varmaan voikaan. Mutta samalla epäilen, että Luoma-ahon kaipaama
sukupolvikokemus on samanlainen, fiktiolle ominainen harha, josta Sydäntorni ”kikkailunsa” varjolla
kertoo.
Romaanin sisäiskertomus on
omakohtainen juuri siten kuin Luoma-aho toivoo: vankilassa murhasta istuva mies
kirjoittaa murhaan johtaneista tapahtumista.
Kirjoittaminen on keino antaa
tapahtumille merkitys ja kokea sovitus, joka ei arjessa ole mahdollinen. Mutta
juuri siksi, että kirjoittaminen luo jotain arjelle vierasta, se myös lumoaa
lukijan, vankilassa järjestetyn kirjoittajakurssin opettajan. Ja koska lumous
on fiktion ominaisuus, ei arjen, lukijan suhde kirjailijaan ihmisenä ei voi
täyttä niitä odotuksia, jotka lukijan suhde kirjailija-luojan rooliin on
synnyttänyt.
Siksi Sydäntorni ei ole romaani sovituksesta eikä se ole romaani
rakkaudesta. Se on romaani lukemisesta. Sinänsä ihan hyvä romaanin aihe, ei juuri
huonompi kuin Aikamme Ongelmat Jotka Vaativat Ratkaisua (kuten Italo Calvino
sanoisi, ja sanoikin, romaanissa Jos
talviyönä matkamies).
Sama blogiteksti on julkaistu (aiemmin)myös Parnassossa, minkä seurauksena sain juuri palautetta. Käykää katsomassa:
VastaaPoistahttp://schnabelmann.wordpress.com/2013/09/05/paluuta-eganin-aarelle-wilhelmssonin-kunniaksi/
Jatketaan keskustelua...