Terence
Blanchard: Magnetic. Blue Note 2013.
Trumpetisti Terence Blanchard on muusikko, joka aina etsii
seuraavaa polkua.
Eräs
esimerkki on St. Louisissa tässä kuussa ensi-iltansa saava ooppera, josta en
tiedä tämän enempää. Toinen on etnosta, teknosta, latinosta ja fuusiosta
inspiraatiota ammentanut Flow (2007),
josta en halua sanoa tämän enempää. Kolmas on Katrina-hirmumyrskyn uhreille
sävelletty A Tale of God’s Will
(2006).
Taide välittää yhteisiä, kipeitäkin kokemuksia, mutta sen
omat esteettiset säännöt johtavat toisinaan kaikenlaisille kiertoteille.
Paljon
elokuvamusiikkia kirjoittaneen Blanchardin A
Tale of God’s Will on kaareltaan enemmän kertova draama kuin sinfoninen
kokonaistaideteos.
Sekstettiä
säestävä jousiorkesteri astuu syvälle Samuel Barberin klassiseen sävelkieleen,
jota ilman monikaan amerikkalainen elokuvantekijä ei ole rohjennut kuvata
suuria murhenäytelmiä. Sitä seuraa Gershwiniä tapaileva trumpettisoolo, joka
vähitellen avautuu Duke Ellingtonin suuntaan.
Näin
Blanchardin tulkinta Katrina-hirmumyrskyn tuhoista hänen kotikaupungissaan, New
Orleansissa, ylittää amerikkalaiselle kulttuurille ominaiset historian,
maantieteen, sivistyksen ja rotujen raja-aidat.
Murhe
kuuluu siis kaikille. Mutta kun säveltäjä-solistin keinot käyvät yhä
persoonattomammiksi, tuntuu, ettei se kuulu erityisesti kenellekään.
A Tale of God’s Will on kaukana
mestariteoksesta, mutta sen laajuus antaa tilaa huippuhetkille.
Blanchard hallitse vaikean
instrumenttinsa tonaaliset sävyt ja varsinkin tunneskaalan ehkä paremmin kuin
kukaan elävä trumpetisti - suurmiessarjaan kuuluvaa Clark Terrya tietysti
lukuun ottamatta. Ja saksofonisti Brice Winston on juuri oikea henkilö rooliin,
jossa hänen pitää ilmaista sekä New Orleansin musiikillista menneisyyttä että
jazzin nykypäivää.
Blanchardin tuorein levytys Magnetic (2013) palaa modernin jazzin perusteisiin. Blanchardia aiemmin
askarruttaneista erikoisuuksista on yhä jäljellä trumpetin – ja Lionel Loueken
kitaran – elektroninen käsittely, mutta nyt sekin tuntuu löytävän
perustelunsa sointikentistä ja rytmiikasta.
Levyn ääripäitä edustavat
nimikappaleen universaalisia rytmejä syleilevä transsi-tanssi sekä Jacob’s Ladder’in itseenä käpertyvä,
melankolinen romanttisuus. Ja ikään kuin samojen musiikin historiallisten
vaikutteiden vakuudeksi levyllä vierailevat John Coltranen poika Ravi Coltrane ja
Miles Davisin kanssa soittanut basisti Ron Carter.
Lämpimästi suositeltavan levyn
löytö on pianisti Fabian Almazan, hip-hop-Mozart, joka saa keithjarettmaisiin
skaalajuoksutuksiin kummasti keinuttavan svengin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti