Paul Auster keksii moraalisen periaatteen

En tiedä toista kirjailijaa jonka kirjoista julkaistaisiin niin hyviä ja niin huonoja arvosteluja, Paul Auster kirjoittaa ystävälleen.

                      Lause on kirjoittajalleen tyypillinen monestakin syystä.

                      Ensinnäkin se kertoo Paul Austerista. Toiseksi se kertoo, että Paul Auster on kirjailija. Kolmanneksi se sekoittaa itsesääliin omakehua. Ja neljänneksi se ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa.

                      Ei missään julkaista enää hyviä arvosteluja Paul Austerin kirjoista. Paitsi Helsingin Sanomissa, mitä nyt tuskin voi laskea.

Paul Auster & J.M. Coetzee Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä. Suom. Erkki Jukarainen & Seppo Loponen. Tammi 2013.

Amerikkalainen Paul Auster on aiemmin julkaisut kolmen kirjan verran elämäkerrallisia esseitä. Eteläafrikkalainen J.M. Coetzee on julkaissut kolme elämäkerrallista romaania. Nyt he julkaisevat yhdessä valikoiman keskinäistä kirjeenvaihtoa otsikolla Tässä ja nyt – kirjeitä ystävyydestä.

                      Miten julkisuuteen tarkoitettujen muistelmien ja yksityisten kirjeiden minät eroavat toisistaan? Eivät kovin paljon. Tai eivät ainakaan siten kuin tekijöitä ihaileva lukija kenties toivoisi.

                      Esseistinä Auster tekee elämän tavanomaisista vastoinkäymisistä taiteelle omistautuneen poikkeusyksilön suuren tragedian. Lisäksi hänellä on tapana luetella kirjallisuuden mestareita ikään kuin muistuttaakseen kenen seurassa on nähnyt itsensä jo nuoresta pitäen.

                      Omahyväisyydestä Auster ei tingi kirjeissäkään, vaikka toisinaan taiteilijan kärsimyksen korvaa menestyksen ylellisyys. Aurinko, ruoka, keskustelut ja kaikkinainen joutilaisuus Portugalin seminaarimatkalla oli epäilemättä ”ikimuistettavaa”. Kuten varmasti myös Cannesin elokuvajuhlilla.

                      Lisäksi Auster ei enää jankuta itsensä vertaisista mestareista vaan itsestään.

                      Ensimmäinen kirje Cotzeelle luettelee heti kolme Austerin romaania. Ja lisää tulee sitä mukaa kun Coetzee mainitsee jonkin asian, jonka Auster jotenkin liimaa omaan tuotantoonsa.

                      Entä Coetzee?

                      Nobelistin romaanisarjan ”Johnia” hävettää oma koppava esteettisyys. Se vierotti läheisistä, joille taide ei antanut samanlaisia elämyksiä. Myös kirjeiden John on esteetti, mutta häpeämätön, sillä romaanimuotoon kuuluva itseironinen yliminä ei enää kommentoi kirjeen kirjoittajaa.

                      Kirjailijat voivat siis olla rasittavaa seuraa. Mitään omaperäistä sanottavaa heillä ei ole edes ”ystävyydestä”, josta kustantaja on keksinyt kirjekokoelman alaotsikon. Mieluummin he lausuvat sitaatteja klassikoilta, kuten lukeneistolla on tapana.

                      Tai ehkä kollegalle ei voi paljastaa mitään, mitä voisi itse käyttää seuraavassa romaanissa? Entä mitä jää jäljelle? Ei kovin paljon. Itsensä lisäksi Auster ja Coetzee puhuvat joutavia maailmantilanteesta, vailla mieliin painuvaa oivallusta tai painavaa proosaa. Otan esimerkin.

                      Oletteko joskus kuulleet joltakin, että Hesarin juttu Lähi-idän tilanteesta oli pinnallinen, minkä jälkeen puhuja syvällisesti analysoi, että ongelman ydin ovat siirtokunnat ja että Benjamin Nertanjahu on paha ihminen?

                      Totta kai olette, maailma on täynnä tylsimyksiä. Ja tylsiä kirjailijoita, mutta sillä erotuksella, että maailmanluokan kirjailijan mielestä pinnallinen juttu oli New York Timesissa.

Toinen, vielä nolompi vuoropuhelu käydään Amerikan rahoitusmarkkinoilta alkaneesta finanssikriisistä (Euroopan julkisten talouksien kriisi on toinen juttu, vaikka edelliseen kytköksissä ja seurauksiltaan samankaltainen).

                      Coetzee viittaa koturneiltaan Platonin luolavertaukseen, minkä nojalle hän päättelee, että finanssikriisi on markkinaeliitin oma illuusio. Ja että kyse on vain numeroista, jotka voidaan muuttaa toisiksi ja kriisi katoaa.

                      En nyt paneudu päivän talousuutisiin, jotka ovat taas huonoja, vaan kysyn: miksi kirjailija, joka nuorena koodasi tietokoneohjelmia ja on lisäksi etevä shakinpelaaja, päätti sekoittaa toisiinsa illuusion (miten kaikki maallinen on harhaa) ja abstraktion (miten sosioekonominen järjestys voi perustua kielen ja numeroiden symbolijärjestelmään)? Ehkä vastaus liittyy siihen, ettei kansainvälisiä kirjallisuuskonferensseja ole vielä siirretty neljän tähden hotelleista kahden tähden hotelleihin, joten koko kohu tuntuu tarpeettomalta.

                      Nyt Auster esiintyy hetken edukseen. Yrittäjän poikana hän muistuttaa, miten toimivat luototusmarkkinat ovat toimivan yhteiskunnan ehto. Mutta sitten hän tekee saman sykofanttisen eleen, joka toistuu kirjassa vielä monia kertoja. Hän väittää olevansa Coetzeen kanssa samaa mieltä, vaikka tietää, että Coetzee on väärässä.

                      Tapaus osoittaa, että Auster sekoittaa ystävyyden mairitteluun. Entä mitä tekee Coetzee? Hän toistaa samat typeryydet vielä kolmasti, ja miksei toistaisi, sillä vastarinta on kadonnut.

Tällainen ystävyys tuntuu hyödyttömältä, mutta ehkä se juuri siksi on pyyteetöntä. Coetzee ei saa ystävyydestä mitään, ei ainakaan älyllistä haastetta. Ja näin kuuluukin olla. Ystävyyden kannalta on merkityksetöntä, mitä mieltä ystävä on Lähi-idän tilanteesta tai finanssikriisistä. Ystävyys on.

En tietenkään tarkoita, ettei ystävää pidä puolustaa. Joskus silmittömästi. Mutta se on jo toinen ystävyyden laji. Sellainen, jossa teinitytöt ovat mestareita, mutta joka onnistuu myös maailmanluokan kirjailijoilta.

Auster kertoo vuosia sitten tavanneensa kriitikon, joka oli julkaissut hänestä loukkaavan arvostelun. Sisäinen moraalinen voima esti Austeria vetämästä kriitikkoa kuonoon, mutta jotain tyydytystä hän sai siitä, että tavatessa kriitikko ”valahti kalpeaksi”. Tapojaan kriitikko ei silti korjannut, vaan loukkasi Austeria uudella arvostelulla, josta Austerille jäi mieleen tämä käsittämätön lause: ”Paul Auster ei usko perinteisiin kirjallisiin arvoihin.”

Minustakin lause on käsittämätön, sillä sitä ei ilmeisesti ole arvostelussa, jonka kirjoittajan Auster jättää hieman raukkamaisesti nimeämättä. Hän on – Austerin antamista johtolangoista päätelleen - Tom LeClair, viisi romaania julkaissut kirjailija ja kirjallisuuden professori. Raukkamaisen lisäksi Auster on siis ainakin huonomuistinen, ellei sitten epärehellinen. Ja lisäksi aika lapsellinen.

Tietääkseni oikeudenmukaista vihaa kohtaavat väärintekijät ”valahtavat kalpeiksi” vain eilispäivän halvassa viihdekirjallisuudessa, jossa mustalaisnaisen silmät välähtävät ja konttoritytöt nakkelevat niskojaan. Varmasti Coetzeekin tietää tämän, mutta lähtee silti Austerin fantasiaan mukaan. Ystävyyden nimissä.

Lisäksi ystävyyteen kuuluu, ettei loukkauksilta ainoastaan puolustauduta yhdessä. Niitä jaetaan yhdessä. Kuten teinitytöillä on tapana.

Coetzee ei vaivaudu pohtimaan onko kritiikillä journalismin lajina jotakin virkaa, mutta ei hän ainakaan yritä olla kriitikoita jalompi. Coetzeen kirjeistä lukija voi koota itselleen lyhyen listan eri taiteiden teoksista, jotka kovin kriittisen, suorastaan skeptisen nobelistin mukaan ovat ”kaavamaisia”, ”keskinkertaisia” eivätkä ”erityisen mainittavia”. Mainitsemisen arvoisten teosten ja tekijöiden lista on vieläkin lyhyempi, mutta sisältää ainakin Heinrich von Kleistin (1777-1811).

Entä Auster? Hän lausuu harkitsemattoman mielipiteen, jonka puolesta on vaikea esittää järkeviä perusteluita, joten hän esittää sen jalona periaatteena. Kriitikon ei pitäisi arvostella työtä, johon ei itse pysty, Auster kirjoittaa jotakin Hemingwayn ajatusta tapaillen. Sitten ajatus unohtuu, ja silmääkään räpäyttämättä Auster mitätöi näyttelijä Charlton Hestonin koko elämäntyön: huono näyttelijä, jäykkä, epäuskottava, mahtipontinen, jne.

Hestonin Julius Caesarin olen jo nähnyt, ja olin siitä vaikuttunut, Austerin repertuaariin sen sijaan kuuluu lähinnä suuren kirjailijan esittäminen lehdistötilaisuuksissa.

Austerin letkaus on syytä sivuuttaa normaalina kantapöydän suun soittona. Paitsi tietysti jos on kovin happamalla tuulella, ja arvelee, että sen(kin) taustalta löytyisi jotain Austerille niin tyypillistä ajattelematonta, jopa kyseenalaista käytöstä. Itse asiassa koko Heston-jakson syntyy Austerin tyrmistyksestä: miten elokuvajuhlilla tavattu Hollywood-näyttelijä, jota Austerin pitäisi inhota tämän poliittisten vakaumusten perusteella, voikin vaikuttaa niin miellyttävältä? Ja miten Hollywood-näyttelijä, jonka tulisi inhota Austeria tämän poliittisten vakaumusten perusteella, voikin vuosia myöhemmin tervehtiä häntä lentokentällä niin sydämellisesti?

No, varmaankin siksi, että lasten, ystävien ja kollegojen lukuisissa lehtihaastatteluissa antamien lausuntojen perusteella Charlton Heston oli poikkeuksellisen sydämellinen ja rehti ihminen.

Austerin toisenlaisesta käsityksestä päätelleen hän tietää, että viimeisinä elinvuosinaan Heston tuki presidentti Ronald Reagania ja esiintyi kansallisen kivääriyhdistyksen NRA:n keulakuvana. Ja ehkä Auster tietää myös, että viimeisinä elinvuosinaan Heston piti ”poliittista korrektiutta” merkkinä laumasieluisuudesta ja pelkuruudesta, joka estää nykypolvia toimimasta vapauden hyväksi yhtä päättäväisesti kuin heidän isänsä ja esi-isänsä ovat toimineet.

Sen sijaan Auster tuskin tietää, että näytellessään Ben-Hurissa ”mahtipontisesti” tai Apinoiden planeetassa ”jäykästi” Heston samaan aikaan marssi kansalaisoikeuksien puolesta ja taisteli oman aikansa konservatiivisia virtauksia vastaan demokraatti-puolueen näkyvänä tukijana.

Austerilla ja Hestonilla olisi siis ollut paljon yhteistä lentokentällä käydyn keskustelun pohjaksi. Kuten se, että me kaikki muutumme vanhemmiten vähän ahdasmielisemmiksi ja kaunaisemmiksi. Mutta tietysti erojakin löytyy. Kuten se, ettei Austerin romaaneista, esseekokoelmista ja kirjekokoelmasta löydy samanlaista sydämensivistystä ja ainutkertaista taiteellista testamenttia, jonka todistuskappaleina ovat Hestonin omaelämäkerta, päiväkirjat, elokuvat, lähipiirin lämpimät lausunnot ja kritiikin kiitokset:

”From start to finish, Heston was a grand, ornery anachronism, the sinewy symbol of a time when Hollywood took itself seriously, when heroes came from history books, not comic books. Epics like Ben-Hur or El Cid simply couldn't be made today, in part because popular culture has changed as much as political fashion. But mainly because there's no one remotely like Charlton Heston to infuse the form with his stature, fire and guts” (Richard Corliss, Time Magazine April 10, 2008).