Kuinka peittelin tietämättömyyden

”Musiikista kirjoittaminen on kuin tanssisi arkkitehtuurista”, Elvis Costello vinoili toimittajille.

                      Siitä huolimatta arvioin Oulussa ilmestyvälle Kalevalle yhden uuden jazz-levyn joka kuukausi. Ja siitäkin huolimatta, ettei minulla ole sellaista musiikillista taustaa, jonka perusteella pitäisin itseäni oikeana musiikkikriitikkona. Mutta ketä sitten pitäisi pitää?

                      Jukka Isopuroa, varmaankin.

Keskiviikon Hesarissa Isopuro kirjoitti ”kromatiikasta” ja ”sointikentistä” (HS 5.6.2013). Se tarkoittaa, että sävelteoksen tehokeinona on käytetty kokosävelaskeleen kahtia jakavia säveliä, ja että oikean kriitikon mielestä sointikenttä on täsmällisempää kieltä kuin nyt esimerkki musiikillinen tila, vaikka ne minusta tarkoittaisivatkin ihan samaa.

Entä sitten Harri Uusitorppa? Ei, ehkä.

Uusitorppa kirjoitti samana päivänä kolmesta suomalaisjohtoisesta pianotriosta, ilman hankalaa musiikillista termistöä. Sellainen ei ilmeisesti ole tarpeen, eikä ehkä edes sopivaa, jos arvioidaan populaarimusiikkia – johon myös jazz kuuluu, populariteetin puutteesta huolimatta.

Musiikin sijaan pop(ulaarimusiikin)kriitikko analysoi yleisöä. Tai jakaa sen kuluttajalohkoihin mainitsemalla arvostelussa muita, lukijalle entuudestaan tuttuja pop-artisteja. Tällä tavoin hän osoittaa olevansa skenen tuntija, ainoastaan oikean musiikkikriitikon tarvitsee osoittaa olevansa asiantuntija.

Keskiviikon kirjoituksessa Uusitorppa mainitsee yhden artistin: ”Nyt näyttää, että pianisti Bill Evansista siinneellä kamarimusiikillisemmalla tyylillä pääsee välivuosien jälkeen pitkälle.”

Miksi? Siksi, sanoi pianisti Brad Mehldau, että ”kaikkia valkoisia jazzpianisteja pitää aina verrata Bill Evansiin”. Vinoilua toimittajille tämäkin, sillä vertaus ärsytti Mehldauta, joka väitti, ettei ”oikeastaan ole edes kuunnellut Evansia”.

Voi olla totta, tai voi olla nuoren jazz-polven turhautunut yritys sanoa, ettei jazz ole pelkkää nostalgiaa ja vanhojen mestarien opettelua. Silti pitää kysyä, että mikä tekee Evansista niin erityisen, ja miten Evans sitten kuuluu Mehldaun tai vaikkapa Uusitorpan arvostelussa mukana olleen Alexi Tuomarilan soitossa?

Evansin luomisprosessia on musiikkikirjallisuudessa analysoitu paljon, osin siksi, että myös Evans itse puhui siitä poikkeuksellisen analyyttisesti. Poimin seuraavan katkelman AllAboutJazz-lehden artikkelista (August, 2004):

Evans was the main person responsible for reforming jazz voicings on piano. A voicing is the series of notes used to express a chord. Up until that time chords had been expressed either by spelling the chord, with root, 3rd, 5th, 7th and sometimes 9th, or with a selection of these notes. Bud Powell had pioneered the so-called "shell" voicings or alternations between outer and inner notes of a chord, that is root-7th or 3rd-5th or 3rd-7th. Evans abandoned roots almost entirely to develop a system in which the chord is expressed as a quality identity and a color, with the root being left to the bassist, or to the left hand on another beat of the measure, of just left implied. The system has become quite widespread, and a student can find it explained in any number of books on jazz piano theory and technique. But Evans had to derive them from composers like Debussy and Ravel and make a standard system out of them so they could be used unconsciously, automatically, and in doing so he transformed jazz piano.

Jos tästä jotakin ymmärsin, niin en sitä, että miten tämä kuuluu Alexi Tuomarila Trion soitossa. Ehkä Uusitorppa voisi valaista asiaa tarkemmin, sillä itse arvostelussa kyseisestä levystä ei sanota juuri tämän enempää:

”…vaihteleva materiaali on ykkösluokkaa sekä verevä yhteissoitto vapautuneen lennokasta.”

Voi olla osuvakin kuvaus, sillä voihan soitto lennokkuuden sijaan myös laahata. Olen kuullut sellaisia jazz-levyjä useita, varsinkin jos kustantajaksi mainitaan ECM. Silti tuntuu, että arvostelun selkeimmäksi informaatioksi jäi se, että Tuomarila on valkoinen jazz-pianisti. Kuten myös Evans - ja Mehldau.

Ehkä jazz-kritiikissä ei olekaan kyse asiantuntevuudesta eikä edes skenen tuntemisesta vaan tietämättömyyden peittelystä. Omani peittelin mielestäni ihan hyvin, Hesarin kritiikkiin verrattuna. Nimiäkin pudottelin enemmän. Arvostelu, joka ilmestynee Kalevassa lähipäivinä tai -viikkoina, on tässä:

Vaellus koskettimilla

Alexi Tuomarila Trio: Seven Hills. Edition Records 2013.

Jokin vuosi sitten pianojazzin supertähti Brad Mehldau ilmoitti seuraavansa Alexi Tuomarilan (s. 1974) tulevaisuutta ”innostuneena”. Sittemmin trumpetisti Tomasz Stanko kutsui Tuomarilan mukaan kokoonpanoonsa.

                      Jotain suomalaispianistin kansainvälisestä arvostuksesta kertoo sekin, että hänen omaan kokoonpanoonsa kuuluu skandinaavisen melankolisilla levyillä kultaa vuolleen Tord Gustavssen Trion basisti Mats Eilertsen.

                      Hieman samanlainen melankolinen melodisuus leimaa myös Alexi Tuomarila Trion uutta levyä Seven Hills.

Ihailemansa Keith Jarrettin tavoin Tuomarilalla on taipumus vaeltaa pitkin koskettimia kunnes sieltä löytyy jokin liiankin montaa kertaa toistettava teema. Basistin ja rumpalin rooliksi jää svengin luominen, mihin Eilertsen ja Olavi Louhivuori eivät ehkä ole omiaan. Johtajansa tavoin hekin käyttävät instrumentteja mieluusti vapaaseen unelmointiin.

Siis liiankin yksituumaista. Mutta myös yhteen hitsautunutta. Herkimmillään kolmikko on Louhivuoren sävellyksessä Cyan, kuin kuulostelisi nukkuvan lapsen hengitystä. Sen sijaan kahdeksan minuutin rajan ylittävä Ceremony tuntuu jo Tuomarilan vaikutteiden tai oman tyylin parodialta.