Ergodinen epistemologia ja muuta sen sellaista

Tietoni asiasta perustuvat lähinnä Tony Richardsonin ohjaamaan elokuvaan Kun hymy hyytyy (1960), mutta käsittääkseni perinteiseen englantilainen revyy-ohjelmistoon kuului jonglööri, runonlausuntaa, koomikko, opettavainen allegoria tai moraalinen opetus sanotaan nyt vaikkapa viinan vaaroista sekä yhteislaulua. Eikä kokonaisuuteen tarvitse tehdä kovin suuria muutoksia, jos kyseessä revyyn sijaan on englantilainen postmoderni romaani.

                      Jonglöörin sijaan Ali Smithin romaanin Oli kerran kello nolla (Otava) alkaa surrealistisella esityksellä. Kuntopyörää polkevan miehen ”silmien ja suun päällä näyttäisi olevan kirjeluukun läppä”, ja niin edelleen. Sitten lavalle tulee koomikko, joka kertoo jutun passikuvista, sillä monet lavakoomikoiden vitsit perustuvat kuulijoille tuttuihin juttuihin.

Tai oikeastaan romaani jatkuu ikään kuin tavallisena romaanina, jossa muistetaan nykyisin aikuisen Annan hankalaa sopeutumista opiskeluelämään. Passikuva tulee mukaan siinä, että passikuvassa Anna on synkkä, juro, tyytymätön ja surkea:

”[--] tämä on se minuus jonka kanssa hänen on elettävä kunnes hän saavuttaa kunnianarvoisan kahdenkymmenenseitsemän vuoden iän, jolloin hän on kokonaan eri ihminen, jolloin kaikki on toisin, elämä on helppoa, siinä on järkeä, osaset ovat loksahtaneet paikoilleen.”

Passikuvavitsiksi tämä on ihan hyvä, ja minä pidän passikuvavitseistä. Esimerkiksi Tenavat-sarjakuvasta, jossa Tellu lupaa antaa pikkuveljelle niin kovan selkäsaunan, että ”passikuvasta saa näköisen vain rypistämällä”. Itse kirjoitin Petri Tammisen esikoisesta, että se on jotakin ”passikuvan ja oikean kirjallisuuden välimailta”.

Vitsien vika on kuitenkin siinä, että kiertävät niin nopeasti, tai ne ovat niin ilmeisiä, että ne keksitään koko ajan uudelleen. Smith esimerkiksi on keksinyt uudelleen amerikkalaissa Sit Comissa käytetyn running gagin. Myös Ensisilmäyksellä-sarjassa on takautumia opiskeluvuosiin, ja myös siinä podetaan tunne- ja identiteetti-elämän huolia, joiden ratkaisu jätetään tulevaisuuden minälle. Ja vitsin ponsi on tietysti on sama (mikään ei ole tulevaisuudessa ”loksahtanut paikoilleen”).

Runonlausunnan korvaavat luontevasti romaanin etulehdelle painetut motot, enimmäkseen klassikoilta. Ne käyvät jo etukäteen läpi romaanin keskeisen tematiikan, jos tematiikkaa ylipäänsä on (jokaisen ihmisen elämä on luotaamaton mysteeri, mikä on omiaan tekemään heidät sietämättömiksi, mutta mitä se sellainen elämä olisi, jossa kaikki on läpinäkyvää ja itsestään selvää?).

Romaanin opettavaiset allegoriat tai moraaliset opetukset jatkavat yleensä siitä mihin pohdinta identiteetistä päättyi. Googlettamista koskeva lainaus on alkukielisestä laitoksesta, koska se on minulle tutumpi. Tarkoitus ei ole vähätellä suomalaista käännöstä:

”Google is so strange. It promises everything, but everything isn't there. You type in the words for what you need, and what you need becomes superfluous in an instant, shadowed instantaneously by the things you really need, and none of them answerable by Google....Sure, there's a certain charm to being able to look up and watch Eartha Kitt singing Old Fashioned Millionaire in 1957 at three in the morning or Hayley Mills singing a song about femininity from an old Disney film. But the charm is a kind of deception about a whole new way of feeling lonely, a semblance of plenitude but really a new level of Dante's inferno, a zombie-filled cemetery of spurious clues, beauty, pathos, pain, the faces of puppies, women and men from all over the world tied up and wanked over in site after site, a great sea of hidden shallows. More and more, the pressing human dilemma: how to walk a clean path between obscenities.”

Ja antaa Smithin vielä jatkaa samasta aiheesta:

“...he had simply typed the words something beautiful into the Google images box. Up came a picture of some leaves against the sun. A picture of a blonde photoshop-smooth woman and baby sleeping. A picture of a bird. A picture of Mother Teresa. A picture of a modernist building made of shiny metal. A picture of two people sticking knives into their own hands. Google is so strange. It promises everything, but everything isn’t there. You type in the words for what you need, and what you need becomes superfluous in an instant, shadowed instantaneously by the things you really need, and none of them answerable by Google.”

Yhteislauluosuudeksi määrittelen Smithin (s. 1962) ikäpolven kirjailijoille tyypilliset lainaukset oman nuoruuden pop- tai rock-sanoituksista. Lainaus menee hieman väärin, ehkä tahattomasti, mutta tässä sama muutoin jo unohtuneen Buggles-yhtyeen kappale korrektisti ja kokonaisuudessaan:

Every day my metal friend
Shakes my bed at 6am
Then the shiny serving clones
Run in with my telephones

Talking fast I make a deal
Buy the fake and sell whats real
Whats this pain here in my chest
Maybe I should take a rest

They send the heart police to put you under, Cardiac arrest
and as they drag you the door
They tell you that you've failed the test

Living in the
Living in the plastic age
Looking only half my age
Hello doctor lift my face
I wish my skin could stand the pace

In the bed I read my mind
Remember how the mice were blind
I watch them fighting in their cage
Could this be the plastic age?

They send the heart police to put you under Cardiac arrest
and as they drag you the door
They tell you that you've failed the test

Living in the
Plastic age
Plastic age
Plastic age

PLAS-TIC
PLAS-TIC

They send the heart police to put you under Cardiac arrest
and as they drag you the door
They tell you that you've failed the test

Living in the

Plastic age
Plastic age
Plastic age

Teksti on tyypillisesti hyvää ja tiivistä pop-lyriikaa, ja jos olisin saanut valita, olisin ehkä tyytynyt kuuntelemaan Bugglesia ja jättänyt Smithin kokonaan lukematta.

                      Smithin Oli kerran kello nolla simuloi modernistisen romaanin lukijalle antamaa vapautusta yhtenäisen narratiivin luomasta lineaarisesta aika- ja tila järjestyksestä (ergodinen kirjallisuus, kuten Julio Cortazarin Ruutuhyppelyä tai Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani, on kuulemma aina eri teos riippuen mistä sattumanvaraisesta kohdasta lukija sitä lähestyy), mutta postmodernismin simulaatiossa modernin eri valittavat polut ovat oikeastaan episodien lineaarinen virta.

Tarina, jos Smithin romaanista sellaista on, kertoo miehestä joka kesken illalliskutsujen lukitsee itsensä isäntäväen kylpyhuoneeseen – päiväkausiksi. Sosiaalisen satiirin asetelma jakautuu neljään päälukuun, joista kukin kertoo jostakin toisesta henkilöstä, jonka elämää mies on eri aikoina koskettanut.

                      Jaosta syntyy romaanin sarjallisuus, joka vielä muutama vuosikymmen sitten olisi vaikuttanut perinteisen rakenteen hajottamiselta, mutta nykyään lähinnä sen pätkimiseltä. Kuten televisiossa, jossa mainostauot auttavat pätkimään tarinan eri aikaan, paikkaan tai jopa katsojien hajanaiseen elämänrytmiin sopiviksi segmenteiksi. Samalla jako lukuihin ja siis eri näkökulmiin synnyttää myös edellä mainitun kysymyksen identiteetistä. Useimmista romaanin henkilöistä oma identiteetti tuntuu keinotekoiselta, jonkin instituution, teknologian tai sosiaalisten sääntöjen hetkellisesti pakottamalta. Kuten Bugglesin laulussa.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Smith ehdottaisi autenttisuutta ratkaisuksi keinotekoisuuteen. Tai mitään muutakaan ratkaisua. Tai että Smithin romaanissa jostakin ylipäänsä seuraa jotakin siten kuin yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on yksilön identiteettiä muokkaavien voimien seuraus Dickensin Koleassa talossa tai siten kuin eksistentiaalisen ahdistuksen tukahduttaminen ja ”huono usko” on niiden seuraus Sartren Inhossa. 

Smith toki huomaa edellisen ja on tietoinen jälkimmäisestä. Mutta sitten hän välittömästi palaa romaanin kieleen, jonka moni romaanin lukenut – mukaan lukien kustantajan markkinointiosasto – mainitsee sen johtomotiiviksi.

Olen vuosien mittaan lukenut lukuisia kaunokirjallisia teoksia, jotka kertovat perhokalastuksesta, puutarhanhoidosta ja kielestä, enkä osaa sanoa, mikä niistä olisi aiheena painavin. Yleensä olen kuitenkin pitänyt enemmän kirjoista, jotka kertovat kielestä. Lisäksi olen yleensä ollut sitä mieltä, ettei kieli fiktiivisen tekstin aiheena automaattisesti johda merkittäviin epistemologisiin pohdintoihin, vaikka näin jo Smithin markkinointipaketissa sanan ”epistemologia”.

Parhaimmillaan romaani, joka kertoo kielestä, tuottaa syventäviä metaforia suhtautumisestamme kieleen. Huonoimmillaan metafora sumentaa, hämärtää kaiken pintaan, ja sana ”kieli” uhkaa jäädä samanlaiseksi mystifioinniksi kuin sana ”identiteetti”, jolla Smith näyttäisi jo romaanin alkuluvuissa mystifioivan instituutioita, teknologiaa ja sosiaalisia sääntöjä.

Lopuksi onkin syytä unohtaa edellä käytetty modernin ja postmodernin kömpelö vastakkainasettelu ja todeta johtopäätöksenä seuraavaa: Oli kerran kello nolla edustaa reaktiivista avantgardea, jossa muodon ennakkoluuloton kokeellisuus toimii romaanin arvoituksena, keskustelun herättäjänä ja kerronnallisena niksipirkkana.