Arkisto: "Tiede julkisuudessa, työmoraali hukassa"

Helsingin Sanomien ripeä mielipidetoimitus ehti päättää keskustelun jo eilen. Hitaana bloggaajana minä päätän sen vasta tänään. Seuraava merkintä on sitten taas kirjallisuudesta (Ali Smith).

                      Edellisessä kerran lainasin filosofi Mikko Lahtista ikään kuin osoittaakseni, ettei Pekka Himasta vastaan esitetyssä kritiikissä ole mitään uutta. Nyt lainaan itseäni ikään kuin osoittaakseni, ettei Himasen puolesta esitetyssä kritiikin kritiikissä ole mitään uutta.

Lainaus on Turun Sanomien kolumnista vuodelta 2008, ja se tarkasteli miten tutkimusjulkaisujen julkiseen arviointiin oli vuoden mittaan reagoitu:

Kun toimittaja arvioi tutkijan kirjoittaman kirjan, sanomalehteen tulee toisinaan palautetta, jossa pääasiaksi nousevat kriitikon luonneviat.

                      Vertaukset Hitleriin ja Staliniin olivat suosittuja myös kuluneena vuonna, mutta vielä enemmän oli puhetta kriitikon ahdasmielisyydestä, vihamielisestä kateudesta, vääristyneestä julkisesta vallankäytöstä, kyseenalaisesta moraalista ja oman edun edistämisestä.

                      Jos sen sijaan kritiikin kirjoittaja on toinen tutkija, palautetta ei tarvitse edes odottaa. Tunnetta on mukana alusta lähtien.

Joulukuussa otsikoihin nousi professorien kina Englannissa, jossa filosofi Colin McGinnilla oli seuraavaa sanottavaa kollegansa Ted Honderichin kirjasta On Consciousness (”tietoisuudesta”):

Lattea, käsittämätön, tuskallinen, taitamaton, kapeakatseinen ja katastrofaalinen.

Tämä ei ole kielenkäyttöä, jota yleensä tapaa Oxfordin yliopiston värittömässä Philosophical Review –julkaisussa. Toisaalta se ei tule suurena yllätyksenä Honderichin tuotantoa tunteville. Siinä ”surkea” ja ”mitätön” ovat yleensä lempeimpiä muista filosofeista tarjottuja adjektiiveja.

                      The Guardianin haastattelema Honderich ei silti myönnä saaneensa potut pottuina (21.12.2007). Mieluummin hän päättelee arvostelun sävyn johtuvan jostakin, mitä hän sanoi neljännesvuosisata sitten McGinnin entisestä tyttöystävästä.

                      Ulkopuolisen on tietysti vaikea arvioida kinan kaikkia kerroksia, mutta jos professori McGinnin arvio Honderichin ammattitaidosta on edes puoliksi perusteltu, tutkijan työ ei vaikuta kovin rehelliseltä työltä. Ja jos se on perusteeton, johtopäätös on yhä sama.

Jos kirjoittaisin lauseita, jotka alkavat sanoilla ”meillä Suomessa”, kirjoittaisin, että Himas-keskustelusta päätellen meillä Suomessa ei ole totuttu yhtä armottomaan tutkimustyön kritisointiin kuin muualla länsimaissa.

Sen sijaan tapa, jolla kritiikkiin vastataan, noudattaa kansainvälistä tyyliä ja tasoa. Esimerkkinä nyt vaikkapa edellä mainittu Hesarin mielipide-osasto. Siinä Himasen herättämiä ristiriitaisia tuntoja on selitetty yksien ihmisten ”kielteisyyden kierteellä” ja toisten ”positiivisella ajattelulla”.

                      Parempi selitys voisi silti olla se puutteellinen kuva, joka tieteen uutisointi antaa tieteellisestä työstä.

                      Tiedeuutinen kertoo tutkijan kysymyksen asettelun sekä johtopäätöksen. Uutisesta puuttuvat aiemmin julkaistu tutkimus, joista kysymys kumpuaa sekä tutkijan uusi tutkimustyö, johon johtopäätös nojautuu.

Himasta arvostelleiden ammattitutkijoiden mukaan nämä seikat puuttuvat myös Himasen raportista. Sen sijaan muutama muu kansalainen on löytänyt siitä ”keskustelun herättämisen” ja ”vision”, jotka on ilmeisen helppo sekoittaa tieteelle ominaiseen kysymiseen ja johtopäätösten tekoon.

Päivi Karviselle raportin ”itse asia” on arvokkaan elämän avoin käsite, varsinaiselle tutkimustyölle hän jättää ”muotoseikan” roolin (HS 11.11.2013). Asetelma on nurinkurinen verrattuna professori Pertti Alasuutarin kirjoitukseen.

Ammattitutkijalle arvokas elämä on tieteen kulutustavaraa, yksi mahdollinen työkalu lukuisten muiden kestävää hyvinvointia mittaavien indeksien joukossa. Ja valitettavasti Himasen työryhmä ei tehnyt tarvittavaa työtä tämän indeksin laskemiseksi (HS 8.11.2013).

Nurinkurinen on myös Risto Luukkasen kysymys, mutta nyt enemmänkin politiikan näkökulmasta (HS 12.11.2013): mitä vikaa on arvokkaan elämän käsitteellä kehityksen päämääränä?

No tavallaan se, että Alasuutarin osoittaman puutteen johdosta Himasen työryhmän raportti jättää arvokkaan elämän ”konkretian” määrittelemisen ”yhteiskunnallisia palveluita suunnittelevien ja toteuttavien tahojen tehtäväksi”. Aivan kuten Päivi Karvinen kirjoitti.

Näin tieteen rooliksi jää tuottaa käsitteellisiä välineitä kansalaisten taivutteluun, mikäli poliitikot sitten myöhemmin keksivät jotain ”konkreettista”. Luontevampaa kai olisi, että yhteiskunta toimisi toisin päin:

Ensin tiede tuottaa vaihtoehtoja tai vaihtoehtoja tarkastelevia indeksejä, ja vasta sitten palkataan mainos- ja konsulttitoimistojen käsitetehtaat viemään sanomaa normaaliin poliittisen prosessiin.

Merkille pantavinta mielipide-osaston keskustelussa taitaa silti olla se joustavuus ja suopeus, jolla muuta kuin tutkimustyötä tekevät kansalaiset jaksavat suhtautua tutkijoiden työtaakkaan ja työmoraaliin.

                      Karvinen ja Luukkanen tuntuvat kuvittelevan, ettei määrärahan tai yliopistosta nostetun palkan eteen tarvitse tehdä oikein mitään. Eikä aina tehdäkään.

                      Jatkan samalla vanhalla lehtikolumnilla. Katkelmassa viitataan turkulaisen taloustieteen professori Matti Virenin ja oululaisen Mikko Puhakan kirjoitukseen Kanava-lehdessä (9/2007). Katkelman lopuksi palataan taas siihen, miksi julkinen kritiikki on yliopistoväelle niin tuskallista.

Kun meillä virkatutkijoiden opetusvelvollisuudesta poistettiin taannoin minimimäärät, etu Tupo-neuvotteluihin verrattuna on mittava, Viren ja Puhakka arvioivat. Tilalla on työsuunnitelmalomake, jota kukaan ei kontrolloi. Keplottelun seurauksena opetusmäärät ovat romahtaneet ilman, että säästynyt aika hyödyttäisi vapaata tutkimustyötä:

”Meillä työsuunnitelmaan voi surutta laittaa satoja tunteja tutkimusta, vaikka edellinen tutkimusraportti olisi ilmestynyt kymmenen vuotta sitten jossain yliopiston monistesarjassa.”

Työnantajan pettäminen onkin kuulemma yliopistoilla enemmän sääntö kuin poikkeus. Tosin kyse lienee lähinnä itsepetoksesta.

Kun virkaportaita tulkitaan enemmän oman arvoaseman kuin virkavelvollisuuksien näkökulmasta, syntyy kirjoittajien kuvailema kontrolloimaton tilanne, jossa kaikki tekevät töitä enemmän tai vähemmän itselleen.

Virenin ja Puhakan mukaan tämä ei ole edistänyt ainakaan tuottavuutta tai tutkijaetiikkaa, eikä vuosi sitten julkaistun selvityksen mukaan edes työilmapiiriä. Yliopistoa enemmän työpaikkakiusaamista esiintyy vain seurakunnissa.

Syy voi olla tieteen epävarmuudessa ja sen kysymysten epäselvyydessä. Ne on toisinaan helpompi ratkaista perustamalla toisistaan eristyneitä koulukuntia kuin etsimällä uusia vastauksia. Silloin myös oman työnpanoksen arvosteluun on helpointa suhtautua samoin kuin työpaikan sisäisiin ristiriitoihin, ja nimetä ne professori Honderichin tavoin kalavelkojen makseluksi.

Tosin yliopistojen ainoa ongelma ei enää ole se, että eräät tutkijat pitävät toisia tutkijoita akateemisina tyhjäntoimittajina tai työvelvollisuutta vieroksuvina talousrikollisina. Ilmeisesti yhä useampi tutkija uskoo myös itse olevansa jonkinlainen huijari, jota piinaa paljastumisen pelko.

Amerikkalaista tieteellistä elämää seuraava Chronicle of Higher Education kertoo, että tähän vaivaan on jo olemassa omia terapeutteja ja tukiryhmiä (9.11.2007). Taustalla ei kuitenkaan ole se, että tieteen tulosten väärentäminen tai plagiointi olisi kasvanut kovin paljon nopeammin kuin tutkijoiden ja julkaisujen määrä.

Vika on pikemminkin perinteisten työyhteisöjen hajoamisessa projektirahoitteisiksi yksiköiksi, minkä jälkeen yhä useampi tutkija kokee kamppailevansa enemmän oman toimeentulonsa pelastamiseksi kuin tieteen edistämiseksi.

Tämä taas tarkoittaa, että ”teeskentelijän syndroomasta” kärsivälle mikä tahansa julkinen arviointi voi olla omaa etua vastaan, vaikka sen tarkoitus olisi toimia yhteisen totuuden puolesta. Ja että julkisessa keskustelussa on kysymys enemmän julkisivusta kuin itse asioista.

Tuohon aikaan professori Virenillä oli paljon muutakin sanottavaa, jota voi jälkikäteen yrittää käyttää Himas-ilmiön ymmärtämisessä. Seuraava katkelma selittää miten syntyy tohtoreita, jotka Himasen tapaan eivät varsinaisesti tee tutkimusta, eivätkä tunnu edes ymmärtävän, että mitä se toisten hokema tutkimustyö voisi varsinaisesti olla.

                      Lehti-katsauksen julkaisi Kaleva vuonna 2007:

Tapa, jolla akateemisen perustutkinnon jo suorittaneiden tutkijakoulutus on nyt järjestetty, saa taloustieteen professorilta ankaran tuomion.

Suurimmaksi syylliseksi turkulainen Matti Viren nimeää ”opetusministeriön ideologian”. Sen mukaan parhaita kykyjä ei seulota, vaan jatkokoulutus on ikään opiskelijan subjektiivinen etuus ja väitöskirjojen määrä koulutuspolitiikan onnistumisen mitta.

Toinen harmin aihe on rakenne. Kun toimintaa ei keskitetä, koulutettavat hajoavat eri puolille maata pieniksi ryhmiksi, joille ei mitään kummallista kannata edes järjestää.

Siksi ei ole ihme, Viren kirjoittaa Tieteessä tapahtuu –lehdessä (5/2007), että todellinen opetus on sattumanvarais­ta ja määrältään olematonta ulkomaisiin graduate-ohjelmiin verrattuna. Käytännössä jatko-opinnot supistuvat vain seminaareihin ja kotiläksyinä lueskeluun:

”Siten väitöskirja on kaikki kaikes­sa. Näennäisesti niiden tuottaminen on halpaa, mutta eri asia sitten on, mitä tutkijakoulutetta­vat osaavat.”

Kolmas ongelma on yliopistoväki itse, joka vetoaa yhä herkemmin työsuhdeturvaan, jos rahoitusta ollaan katkaisemassa tulosten puutteen takia.

                      Kun tieteen tasosta päättää viime kädessä ay-juristi yhdessä yliopiston henkilöstöpäällikön kanssa, ei tutkijakoululaisen tarvitse nimityksen jälkeen tehdä mitään, Viren päättelee happamasti:

”Hei­dän ei tarvitsisi edes tehdä tiliä menestymises­tään. Jos neljän vuoden aikana ei saisi mitään aikaan, voisi aina syyttää huonoa ilmapiiriä ja huonoa ohjausta.”