Suomen keskinkertaisin romaani

Otsikko on asioista paremmin perillä olevien ehdotus, sillä somessa pitää kuulemma provosoida. Minusta ”kolmen tähden arvostelu” olisi kuvannut täsmällisemmin ”riittävän hyvää” romaania, joita kirjoitetaan ”riittävästi”, kuten Matti Apunen muotoili HS-raadissa (”Kirjallisuus voi sittenkin hyvin”, HS16.11.2013).

                      Oliko se diplomaattisempi tapa sanoa sama, jonka kirjallisuudentutkija Lea Rojola sanoi raadilta nyt kysytyssä Suomen kuvalehden jutussa? Että huonoa julkaistaan vähemmän kuin joskus ennen, samoin hyvää, vain siihen väliin jäävän määrä kasvaa?

Lisäksi käytettiin sanoja ”tasapaksu”, ”kaventunut” ja ”yllätyksetön”, vaikka myös ”keskinkertainen” olisi ollut hyvä. Kellokäyrällä mitatessa keskinkertainen viittaa aineiston enemmistöön, neutraalimmin sanottuna keskivertoon. Keskivertoarvostelu on kolmen tähden arvostelu. Kolme tähteä viidestä on tyydyttävä tulos, jopa hyvä. Seitsemän miinus viiva kahdeksan puoli vanhalla peruskoulun ja lukion asteikolla. ”Rutiinisuoritus” se ei ole, ainakaan sillä mittapuulla, että matikan viitosen korottaminen kevättodistuksen seiskaksi vaati muistaakseni määrätietoista ponnistelua. Mutta se on suoritus, joka riittää riippumatta siitä missä suhteessa siihen on käytetty raakaa työtä tai raakaa lahjakkuutta.

Entä millainen on riittävän hyvä, tyypillinen suomalainen romaani? Poiminnat ovat mielivaltaisia, rajoittuen kuitenkin 2000-lukuun.

Esimerkiksi Markku Envallin Jäät lähtevät (2004) on huono romaani, tavattoman huono romaan. Ei lainkaan tavallinen ja keskinkertainen, jolloin tasan puolet tekijän kunnianhimosta toteutuu ja välittyy lukijalle. Romaanin ääni on sama kuin tekijän essee-kokoelmissa, ja mielipiteet entuudestaan tuttuja. Uutta on estottomuus, jolla Envall nyt fiktion turvin ilmaisee pikkuporvarillista ahdasmielisyyttään.

Viileästi tarkastellen Envallin kirjamies on kuin muunnelma Dostojevskin kellariloukkojen miehestä. Tosin sillä erotuksella, ettei häntä ole eristänyt elämästä köyhyys ja urbaani nimettömyys vaan tutkijan virka ja kaunotaiteellinen haihattelu.

Tavallisen rahvaan kirjamies tuntee lähinnä hajusta, joka nousee raitiovaunun töhritystä takaosasta. Kirjoilla vuorattuun kotiinsa tunkeutuvaa pianonvirittäjää hän ei tervehdi edes ovella, vaan piiloutuu lukusoppeen, jossa hänen mieleensä juolahtavat mm. keskitysleirit, kovakuoriaisten evoluutio ja saksankielinen sitaatti. Se tarkoittaa, että lukeneistoa kiinnostaa moraali, tiede ja kulttuuri, toiset ihmiset ja heidän tekemänsä työ ei sitä kiinnosta.

Ympärillään kirjamies näkee arvostelukyvyttömyyttä ja lahjattomuutta, toisinaan myös harmaan yksinkertaisuuden seinän, jonka pintaa vasten oma tai muun lukeneiston viisaus voi loistaa.

Pintasivistyksellä ylpeilyä kirjamies ei murehdi lainkaan. Hän tekee pienestä paheesta merkittävän hyveen. Tasapäistyvässä maailmassa latinan- ja kreikankielisillä sanoilla snobbailu on ”uskaliasta”, kirjamies väittää, vaikka todellisuudessa Stella ja Gaia pojantytärten niminä olisivat aika koominen esimerkki akateemisesta nousukasluokasta, jolle lapset eivät ole lapsia vaan julkisesti esiteltävää sivistyspääomaa.

Jäät lähtevät sisältää muutoinkin ajatuksia ja lauseita, jotka arvostelukykyinen kirjoittaja tai vastuullinen tuotantoprosessi olisi hionut pois. Siihen ei ole myöskään lisätty tarvittavaa määrää takautumia ja yllätysloppua (”luku-elämys”), eikä se vastaa kotimaisen kirjallisuuden sosiaaliseen tilaukseen kertoa syrjäytyneistä tai maahanmuuttajista. Itse asiassa se ei vastaa mihinkään. Se vain ilmoittaa, että tällaista on.

Pitäisi olla enemmän. Vähemmän voisi olla tällaista.

Vielä takavuosina saattoi luottaa siihen, että maaseutuepiikka on romaanin kansallisesti omaleimaisin lajityyppi, joka on sidoksissa paikalliseen historiaan ja kertomusperinteeseen. Nykyisin pikkukylät peltoineen edustavat yhä useammin jotakin niin kaukaista ja vierasta, että siellä eivät arkirealismin aikaan ja paikkaan sidotut pelisäännöt enää päde.

                      Nyt jo Finlandia-ehdokkaaksi kypsyneen Riikka Pelon esikoiskirjassa Taivaankantaja (2006) uskonnollisen ahdasmielisyyden kuvaus sekoittuu noituuden myytteihin, ja äpäränä syntynyt Vendla-tyttö joutuu nujerretuksi ”pahan silmänsä” takia.

Asetelma johtaa kirjoittajansa enemmän fantasian lajityyppiä muistuttaviin ratkaisuihin kuin Timo K. Mukan jäljille, vaikka Pelo sepittääkin Vendlaan elämään tulevasta Ihmisenpojasta melkein Kristusperkeleen kaltaisen avainhahmon.

Siltana fantisointiin toimii lapsen näkökulma ja Vendlan isoäidin ankara herännäisyys. Yhtä olennaista on Pelon lyyrinen lause. Kun vilkkain mielikuvitus pysyy vain vaivoin kurjuuskertomuksen naturalistisissa suitsissa, myös vertauskuvan ja todellisen outouden, symbolin ja fyysisen muodonmuutoksen raja on häilyvä. Lopputulos on lukijalle konstikas mutta ilman muuta kolmen tähden väärti.

Romaanin itseriittoinen illuusio rikkoutuu oikeastaan vain silloin kun Vendlan tajunvirtaa pilkkova uudiskieli ei enää tunnukaan lapsenomaiselta ja vaistomaiselta, vaan se alkaa liiaksi muistuttaa satumaisemman viihteen laskelmoitua tapaa luoda yhdyssanoista keinotekoisia arkaismeja: ”salaisuuskieli”, ”suuttuhuuto”, ”ikiväri”.

Ilmeisenä tyylirikkeenä voi jo pitää sitä, että pikkuinen Vendla kutsuu rinnallaan kulkevaa näkymätöntä ja ”saman sieluista” olentoa Almaksi, vaikka Jungin psykoanalyyttisten termien ei luulisikaan kuuluvan 6-vuotiaiden yleissivistykseen. Enemmän kirjoitusvirheeksi kuin kolmen tähden arvostelussa edellytetyksi verbaali-iloitteluksi lasken puolestaan sen, että sähähtämisen sijaan isoäiti äsähtää ja luisumisen sijaan mudassa liusutaan.

Olen varmasti jostakin lukenut kriitikon kirjoittaneen, että fantasia ”rikkoo perinteisen realismin rakenteen”, vaikka olisi pitänyt kirjoittaa, että kirjailija vaihtoi yksilöllisen havainnon lajityypilliseen maneeriin.

                      Maneeri jonkinlaisena kirjallisuudellisuuden takeena on vakio myös Joel Haahtelan kolmen tähden proosassa. ”Vuoden 1968 elokuussa me olimme kolilla”, toteaa keski-ikäinen oikeustieteen professori saksalaisesta nuoruuden rakastetusta: ”Pari vuotta myöhemmin Sigrid oli siirtynyt maanalaiseen toimintaan ja valmisteli terrori-iskuja.”

                      Lumipäiväkirja (2008) yhdistää Joel Haahtelan varhaisempien kirjojen lakonisuuden hänen myöhempään romanttiseen tyylittelyynsä. Nimettömäksi jäävä kertoja on Elenasta (2003) ja Perhoskerääjästä (2006) tuttu valveunivaeltaja, joka etsii kadonnutta aikaa ja samalla hukkaa itsensä.

Heidelberg tapahtumapaikkana tuo romaaniin arjesta vieraantuneen, mannermaisen tunnelman, jota tarinan viitteet Punaisen armeijakunnan veritekoihin eivät millään tavoin kumoa. Poliittinen väkivalta ei ole romaanin kytkös yhteiskuntaan ja ajanmukaisiin ilmiöihin. Se on jotain Haahtelalta tutumpaan, joka aina erottaa ihmisen kulissilta vaikuttavasta todellisuudesta, kuvitelman kaltaisesta menneisyydestä ja jopa lähimmäisistä.

Ulkomaailma on pohjimmiltaan pelkkä mielenmaisema myös Sigridille, joka terapiaryhmässä päätteli, että kapitalismi on patologinen järjestelmä ja ”sairaus oli jokaisen yksilön ase”. Tästä sisäisyydestä sitten seuraa irrallisuus, irrallisuudesta yksinäisyys ja yksinäisyydestä askartelu kuoleman ajatuksen kanssa.

Näin Lumipäiväkirjat toistaa Haahtelan vakiintuneet, mutta vähän vanhahtavat johtomotiivit, joita Thomas Mannin sukupolvi ehkä käsitteli nykykirjallisuutta luontevammin. Elenan tavoin mukana on jopa viittaus James Joycen Kuolleet-novellin loppulauseeseen. Viimeistään tässä vaiheessa Haahtelan kertomisen kiireettömyys voikin jo tuntua tylsyydeltä, ja hänen kirjallisen makunsa antikvaarisuus rasitteelta.

Pidän Haahtelan romaania hyvin tyypillisenä nykypäivän kotimaisena romaanina, mutta myönnän, ettei se ehkä osu aivan mediaanin keskelle. Mutta mikä sitten osuu?.

Osuakseen romaanilla pitää olla omakohtainen aihe, josta kirjailijan on luonteva kertoa lisää lehtihaastattelussa. Toiseksi tarvitaan lapsen näkökulma, joka tarpeen vaatiessa auttaa kerrontaa irtautumaan arkirealismin kahleista. Kolmanneksi romaani sijoittuu lähimenneisyyteen, jonka seikkaperäinen esineistö herättää tekijän ikäisissä lukijoissa tunnistamisen iloa ja vähän nostalgiaa.

                      Lisäksi loppuun kannattaa lisätä jokin toivoa sisältävä luontokuva, sillä ihmisten elämässä sitä on niukemmin.

                      Laura Honkasalon Erokirja (2009) on juuri sellainen romaani, eikä lainkaan huono, vaikka kirjallisille yllätyksille person lukijan kannattaa hakeutua muualle.

                      Romaanin Sinikka ja Jokke eroavat, kuten Honkasalon omatkin vanhemmat, mutta eron synkeät seuraukset hakevat tietoista etäisyyttä kirjailijan julkisuudessa kertomiin lämpimämpiin lapsuusmuistoihin. Romaanin kaari 60-luvulta nykypäivään venyy joskus Grimmin satuihin asti, kun isän uusi vaimo paljastuu melkoiseksi noita-akaksi. Muutoin kerrontaa hallitsee ajankuvan esineellinen seikkaperäisyys ja naisten väliset psykologiset jännitteet.

                      Romaanin voimahahmo on Sinikan anoppi, ”viisas matriarkka”, jonka vanhuus silti murentaa unohdettuna ja loppuun käytettynä. Toinen, vielä suoremmin toisten tarpeille alistettu nainen on avioerolapsi. Sara oppii nopeasti, ettei isän uudessa kodissa saa rakastaa äitiä.

                      Romaanin miehet ovat ulkopuolisempia, jotakin, jota lapsi tuijottaa mykkänä aavistellen. Erilaisten alistuskierteiden ja tunteiden hyväksikäytön katkaisu jää siis naisten omille harteille. Romaanissa, jossa vakava sanataide on yhtä kuin synkkä sisältö, ei kuitenkaan mitään takeita anneta.

                      Tässä tutussa tyylilajissa Erokirja tuo myös mieleen Heidi Köngäksen edellisvuotisen romaanin Jokin sinusta (2008), jonka viimeistä sivua valaisi ainoastaan kevätaurinko. Honkasalolla sen sijaan ”taivaalla pääskyt kiisivät savun läpi, ylös sineen”.

                      Pelkästään loppulauseen perusteella kumpi tahansa voisi olla Suomen keskinkertaisin romaani. Mutta molemmat myivät aika hyvin, eivätkä romaanit keksimäärin myy hyvin, joten…

                      Sama vika myös Juha Itkosen romaanilla Anna minun rakastaa enemmän (2006), jolla on myös toinen vika. Suomalaiset kirjailijat ovat keskimäärin naisia ja Itkonen on mies. Muutoin se olisi oma subjektiivinen valintani. Objektiivisesti arvioiden Suomen keksinkertaisin kirjailija on Riita Jalonen ja Jalosen keskinkertaisin romaani on Veteen pudonneet (2007).

Riitta Jalosesta viime vuosina kirjoittaneiden kriitikoiden lempisanoja ovat ”symboli” ja ”surrealismi”. Jalosen oma lempisana tässä romaanissa on ”tumma”, vaikka parempi vertauskuva hänen kirjoitustavalleen olisi voinut olla ”hämärä”.

                      Veteen pudonneissa tummia ovat lieskat nuotiossa, möykyt polun varrella sekä heti ensimmäisellä sivulla pöydän pinta ja tuolin verhoilu. Myöhemmin tummaa on tietysti myös vesi, mutta siihen mennessä lukija tietää muutenkin, että kymmenvuotiaan Elsin elämää varjostaa jokin murhenäytelmä, josta aikuiset vaikenevat (”hiottu rakenne”, kiittää kolmen tähden arvostelu).

                      Romaanissa eletään 1960-lukua, jonka mittaan Elsi vähän kasvaa, ja kokeilee rajojaan sekä liftausmatkalla että heikoilla jäillä.

                      Näkökulma on silti lapsen, jolle menneisyys on koko ajan läsnä haamuina ja kuvitelmat näkyinä. Elsin maailmassa on jäljellä ”taikaa”, kuten hän itse ajattelee äitinsä kädentaidoista (”Rikkoo perinteistä realismia”, kiittää kolmen tähden arvostelu).

                      Tästä päästäänkin aika luontevasti tekijän muihin kerronnallisiin ratkaisuihin, nimittäin ”unissakävelijän outoon logiikkaan”, jolla Helsingin Sanomien Satu Koskimies yritti avata Jalosen edellistä romaania Kuvittele itsellesi mies (2006), sekä ”estetisoituun atmosfääriin”, joka vaivasi Tero Liukkosta romaanissa Yö on oranssi häkki (2000).

                      Jalonen on siis löytänyt oman äänen, jota kirjailijoilta usein kaivataan. Mutta aina ääni ei kanna oikein mihinkään, vaan jättää lukijan yksin aavisteltavaksi paljon sellaista, jota tämä ehkä mieluummin olisi pohtinut yhdessä kirjailijan kanssa.

                      Itse asiassa Jaloselle ehdotettu psykologinen romaani on huono termi hänen kirjojensa kuvaukseksi, parempi olisi antipsykologinen.

Myytit ja mysteerin kaltainen toden kokeminen, joista Jalonen on puhunut myös kirjailijakiertueiden luennoilla, kuuluivat Freudin psykologiassa ihmiskunnan lapsuusvaiheisiin. Jaloselle ihmisyksilön lapsuus on tämän muinaishistorian toistumista, jossa kaikki lapsenmielelle käsittämätön tai salattu kietoutuu fantastiseen ja sadunomaiseen.

Ero on siinä, että Freudille psykologian tarkoitus oli tehdä tyhjäksi myytin idea, ja tuoda asiat ulos pimeydestä ja hiljaisuudesta. Sen sijaan Jaloselle myytti on veruke kiertää arjen kuvauksen konventioita, ja päästää symboliikka, surrealismi ja outo logiikka taas valloilleen.

Tuloksena ei siksi olekaan psykologisen henkilökuvan johdonmukaisuus, jossa jotain nousee tummista varjoista esiin, vaan esteettinen atmosfääri, jossa kätkemisestä tulee itsetarkoitus (”Monille tulkinnoille avoin”, kiittää kolmen tähden arvostelu).