En sitten ollut ainoa, jolle Suomen kuvalehden artikkeli juolahti mieleen vielä kaksi viikkoa
ilmestymisensä jälkeen. Eilisessä Iltalehdessä
pääkirjoituksen otsikko oli:
”Kirjat
voittavat vielä vessapaperin” (IL 7.11.2013).
Pääkirjoitukset
ovat oma maailmansa, jossa muu maailma näkyy pääkirjoitus-traditioon
liitettyjen arvojen kautta. Niinpä pääkirjoituksen tiivistelmä SK:n
artikkelista olikin erinomaisen maltillinen, realistinen, tasapainoinen ja
johtopäätöksiltään avoin:
”Kirja-alan epävarmuus näkyy myös
tunnereaktioina, Helsingin kirjamessuilla jopa sensurointina. Suomen Kuvalehden
tuore numero poistettiin tiskiltä, sillä sen provosoivassa kansikuvassa
kotimaista proosaa verrattiin vessapaperiin. Artikkelin viestinä oli, että
palkintojen ja myynnin ympärillä pyörivä yksitotinen suomiproosa ei aiheuta
väristyksiä vatsanpohjassa. Samalla kirjailijoista on tullut elämys- ja
viihdekulttuurin sisällöntuottajia. Avaus ei synnyttänyt haluttua keskustelua huomiotalouden
ja lyhentyvien myyntiaikojen oravanpyörästä.”
Retorinen
perinne syntyi, kun sitoutumaton lehdistö halusi erottua puolueisiin
poliittisesti sitoutuneista lehdistä. Ja kun jälkimmäisiä ei juuri enää ole,
ainakaan avoimesti, pääkirjoituksen pyrkimys pysyä esittelemänsä ristiriidan
ylä- tai ainakin ulkopuolella on vakiintunut pääkirjoitusten malliksi.
Oma,
tähdennetty kanta siis puuttuu, mutta oma lähestymiskulma asioihin silti on.
Sanotaan sitä nyt vaikkapa valtionhoitojournalismiksi. Valtionhoitojournalismiin
kuuluvat tietyt, juhlapuheista tutut muodollisuudet. ”Kansallinen etu vaatii”
pääkirjoituksessa, vaikka uutissivulla toimittaja vetoaa tilastoon tai
tuoreeseen tutkimukseen. Valtionhoitojournalismin tematiikka ohjaavat
puolestaan ministeriöiden väliset valtasuhteet hallituksen sisällä, eivät puolueiden
valtasuhteet eduskunnassa. Vaikka en muista, voin helposti kuvitella, että sosiaalitoimi
oli pääkirjoituksissa enemmän esillä 1970-luvulla, nyt yleistä arvokeskustelua
ohjaava superministeriö on valtiovarainministeriö.
Siksi
kotimainen kirjallisuuskin mahtuu valtionhoitojournalismin näkökulmien ja
tematiikan piiriin, kunhan puhe on työn tuottavuudesta ja laadusta sekä
vientinäkymistä:
Iltalehti
kirjoittaa pääkirjoituksessaan: ”Kotimaista proosaa on arvioitu tänä syksynä entistä
elinvoimaisemmaksi. Vientikin vetää.”
Elisessä
blogimerkinnässä minä kirjoitin: ”Nykypäivää on uutisointi kirjallisuudesta
osana kotimaisen kulttuurin kansainvälisiä vientinäkymiä, joita arvioidaan
käännössopimusten määrissä.”
Hesarin kirjallisuustoimittaja Antti Majander ei omassa
kolumnissaan ”Vessapeperi sai häädön” (HS 26.10.2013) ollut kovin vaivautunut
siitä, että ”verbaali-iloittelu” tai ”lukuelämys” ovat nykykritiikille tyypillisiä
kiitoksia, jotka karkottavat osan lukijoista.
En sanonut ”ylistyksiä”, sillä
kulttuurijournalismin hallitseva linja on kolmen tähden kritiikki. Siis juuri
sellainen valtavirran keskikertaisuus ja siihen tyytyminen, joka harmitti Lea Rojolaa
ja Tommi Melenderiä Suomen kuvalehdessä.
Omia epäilyjä siitä, miksi
kotimaista proosaa arvioidaan yhä ”elinvoimaisemmaksi”, olen jo esittänyt tässä ja tässä. Laajempi kirjoitus kirjailijan tai muun luovan työn tekijän roolista
uuden taloudellisen ajattelun mallina löytyy tästä, ja vähän tästäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti