Ajatuksia wc-paperista, osa 2.

Toimittaja haastateltavana on kuin lääkäri potilaana, joka puuttuu diagnoosiin, ehdottaa itse kokeita joita hoitava lääkäri pitää turhina ja eksyy välillä rupattelemaan lääkärin ammatin vaikeudesta vaikka nyt olisi pitänyt pysyä asiassa.

                      Kun toiset toimittajat ovat haastatelleet minua, olen yleensä tehnyt raakaversioon runsaasti korjausehdotuksia. Korjausten tarkoituksena on, että kirjoittaja ottaisi aiheeseen minun näkökulmani eikä esimerkiksi omaansa, ja että minä näyttäisin painetussa sanassa fiksummalta kuin olen oikeasti puhelimessa. Lisäksi olen yleensä löytänyt yhden todennäköisen väärinkäsityksen.

                      Pari viikkoa sitten Helsingin Kirjamessujen tiloista poistettu Suomen kuvalehden artikkeli ”Romaani sairastaa” (kansikuvan vessapaperi oli ”väärä viesti”, lehteä julkaisevan kustannusyhtiön toimitusjohtaja Pasi Vainio perusteli) vertaa 80-luvun uutta kirjailijatyyppiä ”Nokia-insinööriin” ja tähdentää, ettei kirjallisuus ole enää ”boheemiutta vaan työtä”.

                      En ymmärrä, mihin vertauksella pyritään, enkä ole aivan varma mitä boheemiudella voisi tässä yhteydessä tarkoittaa, mutta minun sanomakseni molemmat kerrotaan.  Paremmin muistan miten tähän puhelimessa päädyttiin: kirjallisuuden nauttima julkisuus on seurannut elokuvan nauttiman julkisuuden mallia.

Menneessä maailmassa elokuva-uutuuksien esittely televisiossa tarkoitti sitä, että ennemmin tai myöhemmin Erkka Lehtola käyttäisi Ajankohtaisessa kakkosessa sanaparia ”puolalainen mestariohjaaja”. Nykyaika alkoi, kun Yleisradion pääuutislähetys raportoi Titanic-elokuvan viimeisimmät katsojaluvut ja maailmanmarkkinoihin perustuvan tuottoarvion.

Menneeseen maailmaan, tai sanotaan mieluummin väistyvään kirjalliseen maailmankuvaan, kuuluu myös Kari Hotakainen, joka kertoo kahdeksan tunnin työpäivistä karussa autotallissa. Nykypäivää on uutisointi kirjallisuudesta osana kotimaisen kulttuurin kansainvälisiä vientinäkymiä, joita arvioidaan käännössopimusten määrissä.

Näen tässä paljon edistystä, mutta filosofi Ilkka Niiniluodon asenteellinen ja suoraan sanoen ääliömäinen kirjoitus Hesarissa auttoi ymmärtämään, mikä siinä on samalla ikävää ja taantumuksellista. Ennen minua aloittanut kriitikkopolvi joutui useinkin selittelemään, ettei negatiivinen arvostelu johtunut kriitikon kielteisestä suhtautumisesta tekijän politiikkaan. Minun jälkeeni aloittanut kriitikkopolvi joutunee yhä useammin selittelemään, ettei negatiivinen arvostelu johtunut kriitikon kielteisestä tekijän taloudelliseen menestykseen.

Olin jo huomaavinani SK:n artikkelin herättämässä lyhyessä keskustelussa piirteitä, joiden mukaan lehden haastattelemia ”haaskalla” (HS) kävijöitä pitäisi – Niiniluodon sanoin – elvyttää henkisesti. Enemmän silti huomasin ajatuksia, joiden mukaan sama sakka nousee pintaan ainakin kymmenen vuoden välein, eikä siihen kannata siksi kiinnittää huomiota. Tämän näkemyksen hankala ristiriita on tässä:

Happamien haastateltavien ajatellaan vastustavan maailman luonnollista muutosta, mutta samalla ei ajatella, mitä muutos – jos sitä on – vaikuttaa kirjallisuuteen.

Goetheläisen ikuisen taiteen ajatus on kaunis, samoin luottamus siihen, että sama määrä spontaania lahjakkuutta kirjoittaa samalla tavoin hyvää kirjallisuutta riippumatta siitä mitä maailmassa noin muutoin tapahtuu. Mutta entä jos on oikeasti niin, että Tommi Melenderin ja Antti Majanderin välisen eripuran aiheeksi joutunut kirjailijakoulutus edistää vähemmän kirjoittamisen käsityötaitoja ja luovuutta ja enemmän tuotanto- ja prosessisuunnittelua?

Mitä useammin näen sanan ”hiottu” lehtikritiikin suurimpana kiitossanana, sitä paremmin alan ymmärtää mitä Melender tarkoittaa ”sisäsiistillä, teknisesti mielenkiinnottomalla” proosalla.

Olen myös alkanut ymmärtää, miksi Melender ei aina pidä ”tarinaa” kirjallisuuden ihailtavimpana elementtinä. Ehkä hän tarkoittaa tv-sarjoista omaksuttua, ”hiottua” juonirakennetta, joka ei kerro mitään maailmasta eikä oikein kirjallisuudestakaan, mutta joka salaa lukijalta jotakin, joka paljastuttuaan paljastaa kirjoittajan nokkelaksi.

Jos nykydraaman ihanne on television Lost (haukotus) tai Silta (syvä haukotus), en minäkään enää pidä tarinoista. Tai siis juonista. Monesta muustakaan en pidä, mikä tietysti paljastaa minut paitsi taidesnobiksi, myös vanhaksi.

Äskettäin Melender lainasi minuakin vanhempaa miestä, saksalaista kirjailija Peter Handkea. Lainaus kuulemma on toisen käden parafraasi jostakin Handken romaanista:

Nykyaika on ex-kirjailijan mielestä kadottanut poeettisen kielensä ja tilalla on kolkko sanomalehtikieli, jossa teksti on täysin valmiiksi kirjoitettua jo ennen kuin kirjailija on edes ehtinyt kokea kirjoittamansa. Nimet ja tittelit ja paikannimet enää vain lisätään ja näin syntyy ”ajankohtaista” kirjallisuutta, jossa sekä ”hyvin ajankohtainen teema” on vielä kerran varmuuden vuoksi ”ajankohtaistettu” että ”vetävä juoni” on vielä kerran ”juonistettu” täydellisessä yhteisymmärryksessä kirjallisuuden ja kustantamoiden markkinointi-ihmisten toimesta.

Minä siteeraan lopuksi itseäni. Kirjoitus kokonaisuudessaan löytyy esseekokoelmasta Turmio ja perikato, jossa minua erinäisten ”juonistamisten” lisäksi arvelutti ja kummastutti aikaa ja kirjallisuutta yhdistävän käsitteen ”moderni” liukeneminen kirjallisuutta ja mediaa yhdistäväksi käsitteeksi ”ajanmukainen”:

Pätevä tutkija osaa luonnehtia kotimaisen kirjallisuuden tilan kolmella ytimekkäällä lauseella.

                      Ensinnäkin ihmisen ikävä toisen luo on viihdettä, ihmisen ikävä itsensä luo on taidetta. Toiseksi onnellinen ihmiskohtalo maaseudulla on nostalgiaa, onneton ihmiskohtalo kaupungissa on aikalaiskritiikkiä. Kolmanneksi kotimaisen kirjallisuuden tyyli on taaksepäin katsova realismi, ympärilleen silmäilevää modernismia vieroksuu yleisön ja tekijöiden enemmistö.

                      Kaksi ensimmäistä periaatetta ovat itsestään selviä. Kolmas ei ole yleensä selityksistä parantunut.

                      Heikki Turusen karvalakkirealismin ja Johanna Sinisalon habitaremodernismin erottaminen toisistaan ei ole sinänsä vaikeaa. Edellinen kertoo heteroseksuaaleista, jotka keskustelevat kyläbaarissa maatalouspolitiikasta ja Väinö Linnasta, jälkimmäinen kertoo homoseksuaaleista, jotka keskustelevat etnisessä ravintolassa Gilles Deleuzen skitsoanalyysistä ja mediasta. Ongelmia syntyy, kun romaanit pitäisi erottaa kirjallisen tyylin eikä päähenkilöiden elämäntyylin perusteella.

Turun yliopistossa vuosikymmen sitten julkaistu kirjoituskokoelma Uudessa valossa (1998) alkoi lupaavasti. Ensimmäisessä luvussa tutkija Päivi Lappalainen luettelee peräti 26 ulkomaisen asiantuntijan nimeämää realismia, joukossa ainakin ideaalirealismi, infrarealismi, plastinen realismi, sosialistinen realismi, visionäärinen realismi ja supersubjektiivinen realismi. Sitten hän lisää vielä kahdeksan omistaan, muun muassa indignaatiorealismin, maagisen realismin ja tunnontarkan realismin.

Kirjallisuuden luokittelu kuulostaa vakuuttavalta, hankaliksi asiat muuttuvat kun myös romaanin kertojaa pitäisi jotenkin luonnehtia.

Emeritusprofessori Pertti Karkaman mukaan realismi syntyi kun nykyaikaistumisen haasteista seurasi uskon ja epäuskon välillä häälyvän kertojan ongelma. Sille oli luonteenomaista ”tietty etäisyys, vieraus, älyllisyys ja uteliaisuus mutta samalla todellisuuden arvaamattomuudesta johtuva eksistentiaalinen ahdistus”. Kertoja nivoo yksityisen ja sosiaalisen elämäntilanteen osaksi historian ja yhteiskunnan rakenteita, mutta tämä todellisuus on luonteeltaan arvaamatonta, joten kerrontakin on relationaalista, suhteellisuudentajuista.

Relationaalisuus ilmenee puolestaan tilanne- ja henkilömotiivien tyypillisyytenä, Karkama jatkaa. Tyyppi on uskottujen arvojen edustaja, mutta samalla kärsivä ihminen, jolle on ominaista identiteettiään etsivän yksilön läpinäkyvyys ja jatkuva muutos:

”Moderni maailma edellyttää etsintää, joka ei näytä koskaan päättyvän. Persoonallisuuden, lopullisen ja sopusointuisen yksilön muuttumaton idea, on realistisessa teoksessa – kuten reaalimaailmassakin – vain toteutumaton haave, joka saattaa kuitenkin motivoida elämää.”

Pari lukua myöhemmin eräs nuorempi tutkija sanoo suunnilleen samat sanat postmodernismista, ja varmaankin yhtä hyvin perustein.

Tästä onkin viisastuttu niin, ettei sanomalehdissä puhuta enää realismista ja modernismista juuri mitään, vaikka toisinaan puututaan romaanien ajanmukaisuuteen. Varsinkin suurten kirjallisuuspalkintojen alla.

                      Kriitikko Suvi Aholan mukaan Finlandia-ehdokkaiden listaa leimasi ainakin vielä vuonna 2002 vanhanaikaisuus ja muisteluun sortuva lapsen näkökulma, ainoastaan Kjell Westön romaani tv-juontajan moraalisesta konkurssista osallistui nykyaikaan aikuisen äänenpainolla. Kriitikolle vastasi kirjailija Anu Kaipainen, joka muistutti oman Granaattiomenansa ottaneen osaa julkisuudessa käytyyn homokeskusteluun, minkä lisäksi siihen oli ”siirretty suoraan mediasta asioita ja käsityksiä”, jotka koskivat eläinaktivismia, Indonesian sademetsiä ja asianajajien palkkioita.

                      Ajanmukainen tarkoittaa siis ajankohtaista, sitä mikä on televisiosta ja lehdistä tuttua. Väite on kiistaton, kuten kaikki tautologiat.