Ajatuksia wc-paperista, osa 1.

Jotain olisi kai pitänyt sanoa siitä, että kustantaja poisti Helsingin kirjamessuilta Suomen kuvalehden numeron, jonka kansijuttu oli otsikoitu: ”Tyhjää tekstiä.”

                      Enemmän kuin otsikkoon tai sisältöön kustantaja taisi silti kiinnittää huomiota kanteen. Graafikon visiossa kirjaa ei nosteta hyllyyn, se ripustetaan vessaan. Miksi tästä piti kiihtyä? Ei se ollut toimittajan tai graafikon idea, että kotimainen kirjallisuus pitää painaa vessaperille, sen keksivät kustantajat jo muutama vuosikymmen sitten.

Tämän seurauksena olen huomannut, että mediaviestinnän käyttöliittymänä korealainen tietokone tekee tehtävänsä jopa kymmenen vuotta, mutta parissa kuukaudessa kotimainen kirja kellastuu kusenväriseksi ja parissa vuodessa keskuslämmitys kuivattaa halvan sidonnan niin, että ensin selkä alkaa naksahdella, sitten langat katkeavat ja happopitoiselle bulkkipaperille painetut sivut haurastuvat irtolehdiksi.

Mitään näistä ilmiöistä en katso vanhan tavaran patinaksi, pikemminkin pidän niitä todisteena kustannustoimen välinpitämättömyydestä.

Mitä suurempi kustantaja, siitä suuremmassa määrin sanataidetta ja sen kulut maksavaa lukijaa halveksutaan ala-arvoisella tuotteella. Södikasta lähteneen Touko Siltalan synnit ovat anteeksi annetut, sillä Siltala-kustantamo myy laatua myös materiaalisissa arvoissa mitattuna.

Omasta kirjahyllystä päätellen kustannustoimen moraalinen romahdus tapahtui joskus sen jälkeen kun Andre Brinkiltä käännettiin Tuokio Tuulessa (1976) tai Philip Rothilta Käänteiselämää (1986).

Käsitykseni tapahtumien kulusta on siis epämääräinen, mutta toisaalta niin ehdoton, että myöhemmät Brinkin olen hävittänyt kokoelmista kirjailijan kehitykseen kohdistuvan lievän pettymyksen ja kotimaiseen kustantajaan kohdistuvan syvän kaunan vallassa. Enimmät Rothit olen korvannut The Library of America –laitoksilla. Arkisto-sertifioitu paperi, laadukas sidonta, tyylikäs yhtenäisasu ja edullinen hinta.

Muutoinkin englanninkielisen kirjallisuuden hyllytilaa vievät sivistysvaltio Amerikan painokset. Brittipainokset eivät ole yhtä laadukkaita, mutta toki eri tasoa kuin suomalainen bulkki, mikä lienee vaikuttanut myös divari-elinkeinon kuolemaan.

Kirjat eivät enää kestä sukupolvesta toiseen samalla tavoin kuin vuonna 1961 painettu Tshehovin Suuret kertomukset. Paperi on valkea, selkä joustava, reunoja on patinoinut elämästä irtoavaa pöly, kansipapereita edellisten lukijoiden kädet.

                      Samankuntoisia klassikoita voi yhä löytää Austenilta, Dickensit on divareista korjattu kamalien uusintapainosten tieltä, joten seuraavan kerran lukenen Suuria odotuksia alkukielellä. Enkä suinkaan dissatakseni eteviä kääntäjiämme, vaan kunnioituksesta kirjaa kohtaan sellaisena kuin painotuotteen kuuluisi olla.

Uuden kodin entistä viihtyisämmän kirjastotilan rakentamisen periaate olikin tekijää, lukijaa ja itse kirjallisuuden aineellista olemusta loukkaavan roskan kierrättäminen tai hävittäminen. Mikä ei kelpaa Brahen antikvariaatille, Omituisten opusten kirjakaupalle tai Alfa-Antikalle, kelpaa kyllä Lassila & Tikanojalle.