Aikamme ajattelijoita: Tyypillinen suomalainen

”Suomalaisille on tyypillistä, että kielteiset tunteet koetaan voimakkaammin kuin myönteiset”, kirjoittaa teoreettisen filosofian professori Ilkka Niiniluoto:

”Maahamme on juurtunut kiusallinen kielteisyyden kierre. Se lamauttaa luovuutta, uudistushalua, rohkeutta ja päättäväisyyttä koko yhteiskunnassa” (”Henkistä elvytystä tarvitaan”, HS 27.10.2013).

Ikään kuin omien sanojensa vakuudeksi, ja muistuttaakseen lukijoille, että myös teoreettisen filosofian professori on tyypillinen suomalainen, Niiniluoto palaa entisen oppilaansa Pekka Himasen julkisuudessa kokemaan arvosteluun. Julkisen keskustelun Niiniluoto tiivistää sanaan ”tonkiminen”, arvostelussa käytetyiksi perusteluiksi mainitaan filosofin ”paskanjauhanta” tai ”joutava hölinä” ja arvostelijoiksi ”epäinnostuneet ja lannistavat ihmiset”.

                      Itse muistan lukeneeni seikkaperäisempiäkin arvioita.

Lisäksi muistan arvostelun sisältäneen monia myönteisiä piirteitä. Kuten sen, että tästä lähtien myös Suomen Akatemian johtaja tietää jo etukäteen, ettei pääministerin painostavaksi koettu puhelu ollut painostusta, vaan Suomen Akatemia voi vastaisuudessakin päättää tieteen rahoituksesta hankeen meriittien eikä tukijoiden yhteiskunnallisen aseman perusteella. Myönteistä oli sekin, että lakiehdotus poliittisten päättäjien jaettavaksi - ohi virkamiesten ja asiantuntijoiden – korvamerkittävästä tieteen rahoituserästä pääsi Himasen antaman esimerkin valossa julkiseen keskusteluun.

                      Suomalaisittain epätyypillisiä, myönteisiä näkökulmia olisi lisääkin. Kuten se, Himasen Sinistä kirjaa luettiin laajasti, kun taas esimerkiksi Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisuja lukee vain Iranin suurlähettiläs. Päivän lehden mukaan Alan Salehzadin tutkimusjulkaisun verkosta poistanut tutkimusjohtaja Hannu K. Kari on ollut ”niin helkkarin kiireinen” ettei ole aiemmin itse ehtinyt lukea Salehzadin töitä (”Haglund selvittää Iran-tutkimuksen poiston”, HS 28.10.2013).

                      Suomessa tehdyn ulkopoliittisen tutkimuksen arvioinnin delegoimista ulkovaltojen diplomaateille voi tietysti pitää pahana. Pelkästään hyvänä on syytä pitää sitä, että talouspoliittisen tutkimuksen arviointia delegoidaan bloggaajille, toimittajille ja tutkijakollegoille, eikä julkista keskustelua ohjata vain työn tilaajan tai sen tekijän lähipiirin intresseistä.

                      Tyypillisesti kielteinen suomalainen näkökulma olisi puolestaan, ettei Niiniluodon kirjoituksen tarkoituksena ole ”elvyttää” keskusteluilmapiiriä professorin omalla, viileän asiallisella esimerkillä, vaan jatkaa pottuilua niille, jotka 90-luvulla vähättelivät hänen oman filosofityöryhmänsä tuloksia.

                      Kritiikin motiivit ovat Niiniluodolta vuosien saatossa unohtuneet nyt mainittua ”pilkkaa” ja ”katkeruutta” lukuun ottamatta, joten virkistän filosofin muistia. Esimerkki on työryhmän viimeisestä raportista Nykyajan etiikka (2006).

1990-luvun alkupuolella keskustajohtoinen hallitus suorastaan kampanjoi Suomeen maan kansanomaisista demokratiaperinteistä poikkeavia hovikulttuurin mukaelmia.

                      Vahingollisinta oli kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaan päätös niputtaa valtion pienemmät taiteen tukimuodot miljoonan markan mediaseksikkääksi Suomi-palkinnoksi, tyhjänpäiväisintä oli pääministeri Esko Ahon asettama ”Suomen henkistä tilaa ja tulevaisuutta” pohtiva filosofinen toimikunta.

                      Sittemmin virkaporras on yrittänyt kaikessa hiljaisuudessa korjata kulttuuriministerin virheen, ja pääministerin toimikuntakin teki itse itsensä vähitellen tarpeettomaksi.

Niiniluodon johdolla se ehti julkaista kirjoituskokoelman Suomen, Euroopan ja Maailman tilasta, ja lopuksi vielä nykyajasta, oikeasta ja väärästä, joten sen pätevyysalan laajenemiselle ei enää jäänyt paljonkaan tilaa.

Tosin jo Suomen henkinen tila ja tulevaisuus (1994) torjui asiantuntijaryhmälle sälytetyn ammatillisen vastuun. Esipuhe pienensi sisällön ”kansalaispuheenvuoroksi”, mikä käytännössä tarkoitti akateemisilla titteleillä väritettyä yleisönosastokirjoittelua.

Nykyajan etiikassa tekijöiden taakkaa keventävä määritelmä on vaihtunut ”keskusteluksi”, minkä erottaa toisten ih misten harjoittamasta ”tonkimisesta” lähinnä kirjoittajien lateus ja moraalinen itsevarmuus..

Viime kädessä ”globalisoituneen elämänmuodon eettiset ja yhteiskunnalliset haasteet” osoittautuvatkin yksityiskohdiltaan ylivoimaisen hämäriksi. Harva kirjoituskokoelman tekijä löytää niiden keskellä omimmalle alueelleen, mihin kirjan ammattifilosofit reagoivat filosofien tapaan. He selittävät tavanomaisten yleiskäsitteiden kreikkalaisen etymologian ja laativat nelikentän.

Selkeimmin tästä linjasta poikkesi teologi Terho Pursiainen, joka virkisti lukijaa luterilaisella kurituksella, sekä sosiologi Jari Ehrnrooth, joka lannisti mauttomilla pulinoilla.

Tällä kertaa Ehrnroothin suurin huoli näytti olleen se, että tavallinen rahvas yrittää kaupallisilla markkinoilla ”saavuttaa identiteettinsä”, vaikka oikeasti ihmisen pitäisi ”toteuttaa eksistenssinsä”.

Luontevimmin Ehrnrootin kömpelöitä arkaismeja vilisevä kirjoitus sopisi johonkin Dan Brownin uskonnolliseen salaliittojännäriin, jossa kummia puhuva munkki horjuttaa katolisen kirkon arvovaltaa nostamalla ”yksilöllisen läsnäolorikkauden” Jumalan sijaan palvonnan kohteeksi. Loppukohtauksessa munkki putoaisi pohjattomaan kuiluun tai tuliseen pätsiin, mutta ehtisi vielä antaa pahaenteisen julistuksen:

”Ainutkertaisen eksistenssin toteuttamisessakin on hyväksyttävä tavoittamattoman dialektiikan välttämättömyys.”

Pursiaisen retorisen taidonnäytteen ja Ehrnroothin narsistisen näytöksen rinnalla Niiniluodon artikkeli ”Onko yrityksillä moraalista vastuuta?” edustaakin paremmin sitä, mistä toimikunnan julkaisuissa on ollut keskimäärin kyse.

Enron-skandaalin varjossa laadittu kirjoitus nostaa filosofin etualalle, kuten firman pikkujouluissa esiintyvät lavakoomikot, mutta asiallisesti tarkasteltuna se jättää filosofialle sivuroolin. Yhtäältä Niiniluoto tunnustaa yrityksen eduista poikkeavan yleisen mielipiteen oikeutuksen, mutta toisaalta tuomitsee taloudellisten voittojen ”moralisoinnin”.

Niiniluodon johtopäätökset ovat juuri näin sovinnaisia, koska enempää liikkumavaraa hänellä ei ole. Kun Adam Smith loi modernin taloustieteen ja Immanuel Kant oikeusteorian perustan, molemmat pitivät itseään moraalifilosofeina. Nykyisin asetelma on kääntynyt nurin, ja filosofi Niiniluoto joutuu nöyrästi kysymään juristilta, mikä on sopivaa, ja taloustutkijalta, mikä on riittävän paljon.

Tällä tavoin Niiniluodon mainitsema ”koko etiikan idea” ei ole kadonnut ainoastaan liikeyrityksistä, mikäli ne noudattavat korkeaa moraalia tai ympäristötietoisuutta aivan muista kuin omantunnon syistä – vaikkapa pitääkseen markkinoiden toiminnan ennustettavampana tai tavoitellakseen arvokasta imagoetua.

Lisäksi se on kadonnut moraalifilosofiasta.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että Niiniluodon ”hyvän” määritelmä on liikeyritys, jonka ”toimet johtavat ihmisille, luonnolle ja yhteiskunnalle myönteisiin seurauksiin”, mutta ammattifilosofina hänellä ei ole mitään erityisiä edellytyksiä selvittää mikä oli myönteistä ja miten siihen päädyttiin.

Niinpä Niiniluoto kyseenalaistaa aivan aiheetta bisnestalot, jotka julkisuudessa kohentavat ”arvoprofiiliaan” erilaisilla omaa toimintaansa luonnehtivilla perushyveiden luetteloilla (asiakastyytyväisyys, luottamus, kunnioitus).

Jos tämä on ”vain ulkoisen imagon luomista”, joka ”jää helposti pelkäksi sanahelinäksi ilman todellista vaikuttavuutta”, mitä muuta virkaa pääministerien filosofitoimikunnilla on, paitsi Niiniluodon paheksuma ”ulkokultaisuus”? Tai kysytään toisin. Eikö ole aiheellista kyseenalaistaa filosofit ja filosofitoimikunnat, jotka julkisuudessa kohentavat ”arvoprofiiliaan” erilaisilla toisten toimintaa luonnehtivilla peruspaheilla (ahneus, ennakkoluuloisuus, välinpitämättömyys)?

Lehtikirjoituksessaan Niiniluoto jatkaa lähinnä itselleen ja Pekka Himaselle ”kiusallisen” kielteisyyden kierteen kuvailua seuraavan tapaan:

”Yhdysvaltalainen filosofi Robert C. Solomon on analysoinut tyypillisiä kielteisiä tunteita, jotka liittyvät menetyksen kokemukseen ja syyllisten etsintään: ihmisten katkeruus kohdistuu heitä sosiaalisesti ylempiin, viha samassa asemassa oleviin ja pilkka tai halveksunta heikommassa asemassa oleviin. Muita heikoksi koettua omaa identiteettiä vahvistavia mekanismeja ovat ylempien kritiikitön ihailu, lähimmäisiin kohdistuva epäluulo sekä naapurikateus, heikompien syrjiminen ja erilaisuuden pelko.”

Kovin tieteelliseltä filosofi Solomonin analyysi ei vaikuta, mutta sen verran siitä voi päätellä, ettei Niiniluoto otaksu olevansa samassa tai heikommassa asemansa kuin arvostelijansa vaan sosiaalisesti ylemmässä asemassa. Siinä suomalaiseen yliopistopolitiikkaan, tai Pekka Himasen ja Heidi Liehun kaltaisiin filosofi-ilmiöihin, vahvasti Helsingin yliopiston rehtori, kansleri ja professori on tietysti aivan oikeassa.

Väitän silti, ettei oma ”katkeruuteni” johdu siitä, että olen minäkin kerran ollut kaksi kertaa kolme varttia professori Niiniluodon alainen, tai siis teoreettisen filosofian sivutoiminen tuntiopettaja yhdessä seminaarissa. Katkeruus johtuu enemmänkin siitä, että kriitikkona joutuu toisinaan mukaan ajatukselliseen tyhjiöön, joka julkaistaan kirjan muodossa enemmän tekijän yhteiskunnallisen aseman kuin tekstin sisällöllisten ansioiden perusteella.

Tosin uusi lehtikirjoitus syventää vanhojen puheenvuorojen sisältöä.

Niiniluodon vuosien mittaan hioutunut käsitys siitä, mitä tieteen vapaus on ja mihin rakenteisiin se perustuu, voi vaikuttaa oman urakehityksen ja yleisen poliittisen ilmaston kääntelemältä tuuliviiriltä. Mutta toisaalta selventyy, miksi Turun Sanomien vanha määritelmä pääministerin asettaman filosofitoimikunnan johtajasta loukkasi, ja loukkaa yhä. Ei kai Niiniluoto voi olla ”posetiivarin filosofi”, jos yliopiston ylimmän johdon palkkakin nousi uuden yliopistolain myötä liki kaksinkertaiseksi posetiivariin verrattuna?

Arvostelun julkaisi Aamulehti otsikolla ”Yliopisto ensin, tiede hyvä kakkonen”, mukana oli vasta voimaan tulleen yliopistolain seuraamuksista kertova faktalaatikko.

Faktalaatikko puolestaan selventää, mitä on se ahneus, jota vastaan Niiniluoto jostakin syystä kehottaa lehtikirjoituksessaan taistelemaan. Ei yksittäisiä euromääriä, ei erillisiä bonuksia, vaan hyvinvointiyhteiskuntaa ja kansalaisyhteiskuntaa hajottava trendi, jossa johtavalle luokalle annetaan entistä suuremmat mahdollisuudet kasvattaa taloudellista kuilua suorittavaan portaaseen, ja jossa johtava luokka myös käyttää ne hyväkseen.

”Tarvitsemme henkistä elvytystä, joka taistelee ahneutta, ennakkoluuloisuutta, itseensä käpertymistä, varovaisuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan”, Niiniluoto kirjoittaa. Olen aika varma, että jokin tällainen taistelu on ollut jo käynnissä, ja että sitä ovat käyneet Niiniluodon leimakirveellä lyödyt ”lannistavat” ja ”katkerat” ihmiset. Harmi, että niinkin kunnianhimoinen ja verkostoitunut henkilö kuin professori Ilkka Niiniluoto on omine ennakkoluuloineen käpertynyt rintaman väärälle puolelle.

Ilkka Niiniluoto: Dynaaminen sivistysyliopisto. Sata puhetta ja kirjoitusta vuosilta 1987 – 2010. Gaudeamus 2011.

Filosofian professorina Ilkka Niiniluoto tuomitsi pyrkimykset johtaa yliopistojen tehtävät tiedeyhteisön ulkopuolelta, jossa vaikuttivat yhteiskuntapolitiikan ja tuotantoelämän näkökohdat.

Sellainen on DDR:stä, Niiniluoto ivasi.

                      Helsingin yliopiston rehtorina ja sittemmin kanslerina Niiniluotoa on moitittu pyrkimyksistä johtaa yliopistojen tehtävät tiedeyhteisön ulkopuolelta, jossa vaikuttavat talouspolitiikan ja tuotantoelämän näkökohdat.

                      Sellainen on USA:sta, arvostelijat ivaavat.

                      Tämän ristiriidan kömpelö sovittelu muodostaa Dynaamisen sivistysyliopiston rungon, lehtinä versovat aikajärjestyksessä julkaistut hallintovirkamiehen puheenvuorot.

                      1980-luvulla ajettua tutkinnonuudistusta Niiniluoto piti huonona, koska opintoja olisi kanavoitu työllistymistarpeen eikä sivistysihanteen mukaan. Kiisteltyyn yliopistolakiin huipentunut ”itsenäistymiskehitys” 2000-luvulla on hänestä parempi. Olennaista siinä on syvempi yhteistyö elinkeinoelämän kanssa, kuten yrityksille tarjottu täydennyskoulutusverkosto ja rekrytointipalvelut.

                      Toisin sanoen yliopiston pitääkin laajentua yksityisen sektorin suuntaan, kunhan julkinen sektori ei lainsäädännöllä puutu siihen, miten yliopisto hoitaa taloutensa kivijalan muodostavaa tutkinto-monopolia?

                      En itsekään usko, että kulttuurin viljely korkeakouluissa unohtuu, vaikka yritysjohtajille avautui nyt tie niiden hallituksiin. Enemmän voivat järkyttyä yliopistojen dosentit, jotka ensi kertaa elämässään tapaavat ihmisiä, jotka tuntevat taidetta ja osaavat ranskaa.

                      Ongelma on siinä, että samoille ihmisille maailma kauppakamarin ja ooppera-aition ulkopuolella on usein vieras.

                      Lainvalmistelun alla elinkeinoelämän viesti oli se, että hyvinvointi edellyttää lisäpanostusta teknis-luonnontieteelliseen opetukseen ja valtion byrokratian leikkaamista.

Todellisuudessa panostus on jo niin kova, että Tampereen teknilliseen yliopistoon pääsee 29 % hakijoista. Kynnys on toiseksi alhaisin, korkein on Tampereen yliopistolla (9 %), jonka yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta valmistuvat mm. sosiaalityöntekijät. Heistä on niin huutava pula, että sosiaalitoimi rekrytoi jo ensimmäisen vuoden opiskelijoita.

Dynaamisen sivistysyliopiston harhakuvassa tilanne näyttää siltä, että Suomessa on korkea koulutustaso ja vapaa tiede. Työvoima- ja rahapulasta kärsivät julkiset päättäjät puhuvat akateemisesta rälssistä. Enemmän tutkintoon kuin työtehtävän laatuun perustuvat palkka- ja kelpoisuusvaatimukset toimivat kuin yliopistoille ja ammattiyhdistyksille maksettu kynnysraha, ja tekevät samalla tavallisen ihmisen ammatinvaihdosta kohtuuttoman vaivalloista.

Niiniluodon silmässä voi olla ideologinen malka, jonka läpi katsottuna yliopiston ja yrityselämän palveleminen on tärkeämpää kuin yhteiskunnan. Tai sitten kansleri on kyynikko, joka tietää että valtion rahat tulevat aina vaikka julkisuudessa vähän vinoilisikin yhteiskunnan ikeestä.

Fakta: Parhaat puolet

Yhteistyön syvetessä yliopistojen on aika valita, mitä liike-elämän toimintamalleista se pitää itselleen sopivina.

                      Tämän Helsingin yliopiston nimissä puhuva Ilkka Niiniluoto kertoo torjuneensa: tulosvastuu.

                      Tämä otettiin käyttöön välittömästi: johdon ja suorittavan portaan palkkakuilu.

                      Samassa hengessä myös ylipiston budjetti julistettiin liikesalaisuuksiksi, mutta rehtorin palkankorotusprosentti vuoti julkisuuteen. Uuden yliopistolain tultua voimaan 1.1.2010 se oli n. 60%.