Kansa taisteli, kansalaiset jatkavat kinastelua

Jos vastaan tuleva tieto on uusi tai sen tulkinta epämiellyttävä, vika ei ole vieraaksi jääneessä todellisuudessa, joka aina on omiaan tuottamaan epämiellyttäviä yllätyksiä. Vika on toisten ihmisten ”poliittisessa asennoitumisessa”.

                      Viimeksi tätä perustelua käytettiin päivän lehdessä, edellisen kerran eilisessä lehdessä.

Päivän lehdessä Matti Höök, ”sodassa kaatuneen pikakiväärimiehn poika”, on tyytymätön Juha Pohjosen ja Oula Silvennoisen kirjaan Lauri Törnistä (”Lauri Törnin saavutuksia sotilaana ei pidä väheksyä”, HS 24.10.2013).

                      Itse olen asiantuntija-arvoltani alhaisempi kuin Höök, pelkkä sodassa ohi ammutun kiväärimiehen poika, mutta en silti pidä Höökin perusteluja vakuuttavina. Höökin mukaan tieto Saksan univormuun kesken Lapin sodan loikanneen Törnin osallisuudesta kansallissosialistiseen vallankaappaushankkeeseen on uskomaton, koska kukaan ei enää 1945 voinut uskoa kansallissosialismiin. Uskottavampaa luemma on, että sotasankari laskelmoiden olisi etsinyt uusilta isänniltään sissisodan oppeja neuvostomiehityksen varalle.

                      Kansallissosialistisen vallankaappauksen valmistelu saksalaisten kanssa ja bolshevistisen vallankaappauksen torjunnan valmistelu saksalaisten kanssa eivät ehkä automaattisesti ole eri asioita historian reaalimaailmassa vaan enemmänkin siinä kansallisesta kunniasta huolestuneessa uusnationalistisessa menneisyyskuvassa, jonka tutkija Markku Jokisipilä katsoi laajentuneen yleisönosastoilta tiedemaailmaan jo 90-luvulla.

Olennaisempaa voi silti olla se Höökin sivuuttama seikka, ettei kansallissosialismiin uskovia ollut ainoastaan vuonna 1945 vaan lehtitiedoista päätelleen myös vuonna 2013. Olennaisinta on puolestaan se kokemusperäinen tieto, että historiassa yleensä juuri uskomaton on totta. Uskottava on sovinnaista fiktiota, kuten sankaritarinoita ja sen semmoista.

Eilisessä lehdessä Helsingin Sanomien lukijat kertoivat miten kaunokirjallisuudessa on monenlaista väärä tietoa historiasta. Toisinaan sitä löytää myös sanomalehtien yleisönosastoista.

                      Olli Saarinen tulkitsee, että ”lahtari”-sanan sijoittaminen aikaan ennen sisällissotaa on Väinö Linnan Pohjatähti-trilogian poliittisista sympatioista kertova ”tahaton” virhe (”Kaunokirjalliselle teokselle ei saa piirtää rajoja”, HS 23.10.2013).

                      Myös Saarisen virhe on avoin tulkinnoille, mutta sanottakoon nyt vain se, että ”lahtari” tuli radikaalin vasemmiston kieleen jo suurlakon jälkeen.

Kansanvaltaisuuden kannalta merkittävää vuoden 1905 tapahtumaa varjostaa punaisten ja valkoisten kaartien synty. Aluksi aseistuneen työväestön ja porvarien oli kansalliskaartina yhdessä tarkoitus turvata järjestys, kun valtion elimet poliisia myöten olivat lamaantuneet. Aatteelliset ristiriidat osoittautuivat liian suuriksi viimeistään seuraavana vuonna, kun Hakaniemen mellakoissa Helsingissä kaartit joutuivat toisiaan vastaan.

Yhteenoton seurauksena punakaartien julkinen toiminta loppui. Jäljelle jäivät suojeluskunnat ja porvarista käytetty, vähitellen yleistynyt haukkumasana.

Toinen lukijoiden löytämä esimerkki on kiinnostavampi, sekin tietysti Linnalta.

                      Seppo Vepsäläisen mukaan Tuntematon sotilas vääristää historiaa kohtauksella, jossa suomalaissotilaat puhuvat inkeriläiseksi osoittautuvan sotavangin kanssa inkeriläisten kohtalosta. Eikös heitä ole lähetty Siperiaan? (”Tuntematon sotilas vääristi historiaa”, HS 23.10.2003).

                      ”Minkä vuoksi?”, vanki kysyy vastaan: ”Emme myö ole mittään pahhaa tehneet.”

                      Vastaus sopii erinomaisesti suomettuneeseen historiankuvaan, jossa Stalinin kyydityksistä mieluusti vaiettiin, Vepsäläinen kirjoittaa. Toisaalta Vepsäläisen tulkinta sopii hieman huonommin Linnan kaunokirjalliseen metodiin. Siinä yksittäiset puheenvuorot eivät välity laajoina todellisuuskuvina, vaan romaanissa eletyn ja kuvatun todellisuuden näkökulmina. Kuka, jos kukaan, Tuntemattomassa sotilaassa välittää kirjailijalle jälkiviisaana tarjoutuneen totuuden?

                      Vepsäläisen esiin nostaman kohtauksen muistan hämärästi jos lainkaan. Paremmin luulen muistavani suomalaisen sotamiehen ja neuvostopolitrukin kohtaamisen, jossa ei käyty läpi totuuksia vaan rintaman eri puolilla opetettuja todellisuuksia.  Ehkä sekoitan kaksi eri asiaa tai muistan väärin. Väärässä saattoi olla myös 50- ja 60-lukujen vasemmistoälymystö, jolle Linna ei suinkaan ollut vasemmistolaisten ajatusten tulkki vaan porvariston sylikoira.

                      Heidän esimerkkinsä olisi voinut olla samasta kirjasta kuin Vepsäläisen, mutta toisesta luvusta. Siinä suomalainen upseeri esittää vakiintuneen, kansallis-itsekkään puolustuksen Suomen ja Saksan aseveljeydelle:

”Meidän kohtalomme on kytketty Saksan kohtaloon. Siksi meidän on tehtävä kaikkemme auttaaksemme saksalaisia menestykseen. Niin omituiselta kuin se Ranskaa ja Englantia ystävinä pitäviin totuttuihin ajatusratoihin verrattuna tuntuukin, kuuluvat ne itse asiassa pahimpiin vihollisiimme. Niiden tappio merkitsee Saksan voittoa, ja Saksan voitto on meidän voittomme.”

Oliko tämä kirjailijan totuus, kuten Seppo Vepsäläisen yksinkertaistettu kirjallisuustiede olettaisi? Vai henkilöhahmon totuus?

Lopuksi kuitenkin muistettakoon professori Heikki Ylikankaan sanat presidenttifoorumilta vuonna 2008. Professorin mukaan erilaisten tulkintojen runsaus on todiste tutkimuksen ja keskustelun korkeasta tasosta, niiden vähyys taas päinvastaisesta ilmiöstä.