Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää.
Viikko sitten toimittaja soitti ja kysyi: ”Onko suomalaisen kirjallisuuden
laatu tabu?”
En tiennyt oikeaa vastausta,
mutta ehkä Tommi Melender ja Asko Sahlberg tietävät. Heiltäkin kuulemma
kysyttiin. Kysymyksen taustan ymmärsin niin, että kotimaisen kirjallisuuden
arvostelut olisivat nykyisin kovin maireita. En ihmettelisi, jos näin on. Ja
jos on, siihen voi kuvitella montakin syytä.
Ensimmäinen voisi olla se, että taiteesta on tullut niin objektiivista. Voiko
Riikka Pulkkinen olla huono, jos ulkomaisia käännössopimuksia on yli
kaksikymmentä?
Toiseksi mieleen tulevat toimitukselliset syyt. Vanhanaikaiset, joilla on
satunnaista merkitystä, ja nykyaikaiset, jotka liittyvät sanomalehtimedian
rakenteellisiin uudistuksiin. Kerron aluksi miten minulle kävi vanhanaikaisesti
Turun Sanomissa.
Vuonna 2007 arvioin lehden pyynnöstä Riitta Jalosen romaanin
Veteen pudonneet. Kulttuuriosaston tuore esimies, nykyinen päätoimittaja Riitta
Monto ilmoitti, ettei arvostelu vastaa lehden kritiikiltä edellyttämää
journalistista tasoa. Sitä ei julkaistaisi eikä maksettaisi. Samoin kävi, kun
tein arvostelun Olli Jalosen ”kirjallisuustieteellisestä” väitöskirjasta.
Sinänsä epätodennäköinen sattuma, että oman uran molemmat painokelvottomat
kritiikit osuivat yhden ja saman avioparin kohdalle, joten Seurusteluravintola
Uudessa Apteekissa palaveria pitäneet lehden toimittajat olivat todennäköisesti
oikeassa, kun muistelivat molempien Riittojen olevan hyviä ystäviä yhteisiltä
Yleisradion vuosilta.
Tällaista tilannetta on mahdoton ennakoida.
Ennakkoon kriitikko voi sen
sijaan päätellä, että viime vuosikymmenten kuuluisat teilaajat ovat olleet
Hesarin kuukausipalkkalaisia. Palkkioita ansaitsevien ja maakuntalehtiin
kirjoittavien on heistä poiketen perusteltava joka kerta, miksi heidän
juttujaan pitää ylipäänsä julkaista. Jos huonolla taiteella ei ole samaa
merkitystä kuin hyvällä, niin miksi sillä olisi sama journalistinen merkitys?
Tai kun toimituksen esimies sanoo, kuten minulle on monesti sanottu: ”Lue tämä,
ja kirjoita jos se oli hyvä”. Onko arvio silloin enemmän kiinni kirjailijan
taidoista kuin kriitikon pankkitilistä?
Olennaista ennakkotietoa on
sekin, maksaako lehti jutun pituuden mukaan. Kaikissa lehdissä huono kirja
pitää aina arvostella lyhyemmin kuin hyvä. Muinoin Hesarissa kriitikko sai
palkkioon vielä bonuksenkin, jos samanmittainen teksti taitettiin isolla kuvalla
sivun ylälaitaan eikä kuvatta alalaitaan. Muistan miten minä ja Mervi
Kantokorpi kävimme tästä tilasta taistelua. Yleensä hävisin.
Lisäksi kriitikko, jos on
kriitikko-kirjailija, voi päätellä mitä kielteiset kritiikit voivat vaikuttaa
kirjailijan toimeentuloon järjestelmässä, jossa apurahat jaetaan
kollegiaalisesti – komiteoissa ja toimikunnissa, joissa istuu lähinnä oman
taiteensa edustajia. Ottaako tuo helposti nokkiinsa, onko pitkä muisti?
Istuin kuusi vuotta Valtion kirjallisuustoimikunnassa, enkä
voi vahvistaa, että tällaiseen pelkoon olisi todellista aihetta. Enemmän kuin
kirjailijoita ja enemmän kuin kirjailijoiden kavereita toimituksissa pitää
nykyään pelätä lukijoita.
Ei siksi, että heitä on niin paljon, vaan siksi, että heitä on niin vähän.
Sanomalehtien kulttuuriosastoilla vähät lukijat on yritetty taikoa paljoiksi
lähestymällä niitä ihmisiä, jotka eivät perinteisesti seuraa kulttuurisivuja.
Tästä ei synny ongelmaa, jossa populaari vie tilaa taiteelta. Tästä syntyy
ongelma, jossa kulttuurisivuja segmentoidaan markkinointitutkimuksissa
oletetuille fokus-ryhmille. Kutakin fokus-ryhmää sitten edustaa ja puolustaa
oma, erikoistunut kriitikko, jota lukiessa joutuu säälimään kansallisbaletin
satunnaisia epäonnistumisia ja kuvataidenäyttelyiden keskinkertaisuutta, mutta
ihailemaan suomalaisen dekkarin kestävää erinomaisuutta ja tietokonepelien
väsymätöntä innovatiivisuutta.
Levikkilukujen lisäksi yleisön pelkoa lietsoo toimitusten resurssien
niukentuminen. Joskus ennen kriitikon saamaa lukijapalautetta ehdittiin
puntaroida ja puhua siitä kriitikon kanssa, jos tuntui olevan tarpeen. Nykyisin
palaute on kiireiseen päivään sopimaton lisävaiva, josta syytetään kriitikkoa.
Vaikka suurinta pelko on tietysti kirjablogeissa, joilla on seuraajia monissa sadoissa
ja joista bloggaaja saa arvostelukappaleita ja hieman mainostuloja.
Sanomalehtien talousjohto ohjaa toimituksellista työtä joko
ylhäältä päin tai sitomalla kulttuurisivujen tuottajat osaksi taloudellista
päätöksentekoa tavalla, joka oli tuntematon pari vuosikymmentä sitten. Mutta ei
tämä journalistisen etiikan vääristymä taida olla mitään verrattuna siihen
irvikuvaan, joka syntyy reaaliaikaista kävijälaskuria kuumeisesti seuraavasta
bloggaajasta.
Ylistävää arvostelua tuottavaan perinteeseen kuuluu, ettei
arvovaltainen kriitikko voi lopultakaan olla se, joka ei näe missään hyvää,
vaan se joka löytää uutta ja kohottaa taiteen kentän näkyvyyttä ja arvoa. Pari
teilausta silloin tällöin on uskottavuuden, ei arvovallan edellytys.
Jonkinlaisen perinteen katkeamisen ja uuden maireuden lähteen näen siinä,
etteivät toimitukset yleensä enää pidä kritiikkiä kovin suuressa arvossa. Ja
että minä en yleensä enää usko kriitikoihin.
Palaan molempiin asioihin myöhemmin. Siitä oli Kritiikin Uutisissa
teatterikriitikko Matti Linnavuoren kolumni, joka kertoo oleellisen (”Ei sopimusta”,
3/2013). Oleellista on kriitikon ammatillisen aseman mahdottomuus, joka ei anna
kirjoittajille aikaa eikä taloudellisia kannustimia tulla uskottaviksi,
arvovaltaisiksi tai oikein miksikään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti