Kirjoitan yleisönosastoon

Helsingin Sanomien toimitus kysyy: ”Vääristävätkö romaanit historiaa? Täytyykö romaanien ylipäänsä noudattaa todellisia tapahtumia? Voiko kirjailija ottaa niistä vapauksia?”

Helppoja kysymyksiä, tässä vastaukset: Epäilemättä usein. Riippuu todellisuudesta ja toisinaan myös kirjallisuudesta. Miten sen voisi estää?

Mutta koska suuri osa lukijoista kuitenkin päättelee, ettei tämä ole kivan keskustelun aihe vaan epäkohta, niin eiköhän lehti saa vastausten sijaan yleisesti noudatettaviksi tarkoitettuja sääntöjä.

Ulla-Lena Lundbergin romaanissa Marsipaanisotilas (2001) Kouvolasta on tehty kaupunki ennen aikojaan, jatkosodassa syntynyttä valssia lauletaan jo talvisodassa, kaukopartio on väärin aseistettu ja Suomen rintama ”rakoilee” elokuussa 1944, vaikka silloin neuvostojoukot oli nimenomaan pysäytetty.

Sotahistorian kuvaus on Lundbergilla ”suurpiirteistä”, moitti Helsingin Sanomien kriitikko Pertti Lassila – kirjailijalta jäivät ”läksyt lukematta”.

Ilmiö ei ole tavaton, ja sillä ikävä tapa toistua, kun historioitsija lähtee kuvaamaan kirjallisuutta.

Esseekokoelmassa Historia ja väärät profeetat (2003) dosentti Martti Häikiö ei löydä V.A. Koskenniemeltä lausetta eikä sanaa, jota tänä päivänä ”missään poliittisessa mielessä tulisi katua tai hämmästellä”. Lisäksi dosentti korostaa Koskenniemen olleen päivän politiikkaan perehtymätön kulttuurihenkilö, jonka aatemaailma on yhä mitä ”ajankohtaisinta ja syvintä eurooppalaista humanismia”.

Sen sijaan tutkijat Markku Jokisipilä ja Janne Könönen löysivät kirjaansa Kolmannen valtakunnat vieraat (2013) lukuisia Koskenniemen luentoja, joissa tämä kertoi olevansa kansallissosialismin politiikkaan niin perehtynyt, että voi hyväksyä ”juutalaispuhdistusten tarpeen” radikaalina, mutta tarpeellisena ja luonnollisena merkkinä kansallisesta itsesäilyttämisenvaistosta.

Jokisipilä ja Könönen eivät erikseen mainitse, ovatko he Koskenniemen aatemaailmasta hämmästyneitä. Tai miten ajankohtaisena he pitävät kirjailija-professorin juutalaiskriittisyyttä.

Kjell Westön romaanissa Missä kuljimme kerran (2006) ”venäläiset sotilaat eivät vallankumousvuonna esiinny lainkaan”, professori emeritus Seikko Eskola kirjoittaa tutkielmassa Suomen hurja vuosi 1917 Ruotsin peilissä (2010). Romaanissaan Westö itse kirjoittaa miten venäläisiä sotilaita ”kuhisee”.

Kanava-lehden kirjoituksessa ”Älymystö ja historiatietämyksen heikkous” (2008) dosentti Vesa Vares paheksuu Westön lisäksi Leena Landeria, jonka romaanissa Käsky (2003) ”valkoiset henkilöt ovat omituisia ja heikkoja, punainen nainen asiallinen, realistinen ja sortajiinsa nähden vahva luonne.”

Morbidi Schubert, myyttinen Goethe, biologistinen elämänfilosofia, sukupuolinen rappio ja dekadentti viettien jännite olivat tavallisia teemoja 1900-luvun alun sivistyneistön suosimassa taiteessa, joten tuskin tekevät Käskyn porvareista ”omituisia”, mutta kylläkin Landerin romaanista autenttisen.

Lisäksi dosentilta jäi huomaamatta, että ”punaisen naisen” omatuntoa painaa lahtarin murhaan johtanut terroriteko. Katumukseltaan nainen haluaisi vain kuolla, mitä häntä kenttäoikeuteen saattanut jääkäri pitää heikkoutena eikä ”vahvuutena” – naisen pitäisi  puolustaa itseään ja sillä tavoin kantaa vastuuta elämästä ja kaatuneen toverin alaikäisestä lapsesta.

Naisen ”asiallisella” käytöksellä Vares tuskin tarkoittaa hysteerisiä ja rivoja purkauksia matkalla vankeuteen, vaan vankeudessa annettuja lyhytsanaisia vastauksia kuulustelijalle. Ne eivät kuitenkaan ole näyttö ”historiankuvan tietystä vasemmistolaistumisesta”, kuten Vares ehdottaa, vaan ihan sanatarkkoja arkistolainoja.

Samaa lähdettä käytti myöhemmin Tuomas Hoppu tutkimuksessa Tampereen naiskaarti (2008). Siitä on hyvä muistaa, että toisinaan kirjailijat yhä tuovat julki tietoa menneestä, jota tutkijat vasta sulattelevat. Ja että toisinaan kirjailijan kuva menneestä tuntuu väärältä siksi, että historioitsijan omat läksyt ovat lukematta.

Putte Wilhelmsson

Turku