Arkisto: Hiekkakirja

Posti toi vihdoin arvioitavaksi Ali Smithin uuden suomennoksen Oli kerran kello nolla (Otava).

Palaan siihen myöhemmin. Ensivaikutelma on, että romaani on ajanmukainen. Ei erityisen moderni, avantgardistinen tai muuta sellaista, vaan ajanmukainen. Kuten Jennifer Eganin romaanit. Tai leopardikuosi, joka tänä syksynä näyttää palannen naisten vaatteisiin.

                      Aikaan kuuluu episodimaisuus, joka ennen vaikutti perinteisen rakenteen hajottamiselta, mutta nykyään lähinnä sen pätkimiseltä. Kuten televisiossa, jossa mainostauot auttavat katkomaan tarinan eri aikaan ja paikkaan sopiviksi segmenteiksi. Lisäksi aikaan kuuluu kysymys identiteetistä, joka tuntuu keinotekoiselta, jonkin instituution, teknologian tai sosiaalisten sääntöjen hetkellisesti pakottamalta.

Tästä ei kuitenkaan seuraa, että Smith ehdottaisi autenttisuutta ratkaisuksi keinotekoisuuteen. Tai mitään muutakaan ratkaisua. Tai että Smithin romaanissa jostakin ylipäänsä seuraa jotakin siten kuin yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus on yksilön identiteettiä muokkaavien voimien seuraus Dickensin Koleassa talossa tai siten kuin eksistentiaalisen ahdistuksen tukahduttaminen ja ”huono usko” on niiden seuraus Sartren Inhossa.  

Smith toki huomaa edellisen ja on tietoinen jälkimmäisestä. Kuten me huomaamme samanlaisina jatkuvista epäkohdista kertovat otsikot, ja käännämme sitten sivua, tai olemme varsinkin nuorina tietoisia kulttuurin vallitsevista virtauksista (romaanin ensimmäisen episodin päähenkilö on juuri eronnut ulkomaalaiskeskuksen palveluksesta ja on 80-luvulla kuunnellut new waven tähdenlennoksi jäänyttä The Buggles –yhtyettä). Mutta siten hän palaa romaanin kieleen, jonka moni jo romaanin lukenut – mukaan lukien kustantajan markkinointiosasto – mainitsee sen pääteemaksi.

Olen vuosien mittaan lukenut lukuisia kaunokirjallisia teoksia, jotka kertovat perhokalastuksesta, puutarhanhoidosta ja kielestä, enkä osaa sanoa, mikä niistä olisi aiheena painavin. Yleensä olen kuitenkin pitänyt enemmän kirjoista, jotka kertovat kielestä. Lisäksi olen yleensä ollut sitä mieltä, ettei kieli fiktiivisen tekstin aiheena automaattisesti johda merkittäviin epistemologisiin pohdintoihin, vaikka olen jo nähnyt Smithin markkinointipaketissa sanan ”epistemologia”.

Parhaimmillaan romaani, joka kertoo kielestä, tuottaa syventäviä metaforia suhtautumisestamme kieleen. Huonoimmillaan metafora sumentaa, hämärtää kaiken pintaan, ja sana ”kieli” uhkaa jäädä samanlaiseksi mystifioinniksi kuin sana ”identiteetti”, jolla Smith näyttäisi jo romaanin alkuluvuissa mystifioivan instituutioita, teknologiaa ja sosiaalisia sääntöjä.

Miten tämä tästä kehkeytyy? Sitä odotellessa julkaisen arkistonäytteen Turun Sanomista vuodelta 2006. Siinäkin kirjallisuus puhuu kielestä.

Jorge Luis Borges: Hiekkakirja. Suom. Pentti Saaritsa. WSOY 2006.

Asioista tavallisesti perillä olevien lähteiden mukaan englantilainen Samuel Beckett (1906-1989) oli viimeinen kirjailija, joka muutti sitä miten me tarkastelemme maailmaa. Tinkimättömän ikäjärjestyksen perusteella argentiinalainen Jorge Luis Borges (1899-1986) oli toiseksi viimeinen.

                      Synkeän Beckettin kuuluisin metafora on kelanauhuri. Nauhurin kuunteleminen yhä uudelleen ja uudelleen ei viivytä elämän väistämätöntä päättymistä hiljaisuuteen, mutta se lisää odottamisen tuskaan uusia kerroksia. Hauskan miehen maineessa olevan Borgesin kuuluisimpia metaforia ovat kirja ja puutarha. Ne ovat tietysti päättymättömiä, koska asioiden lopullisuus on traagista mutta niiden loppumattomuus usein koomista.

                      Pentti Saaritsan suomentaman uuden Borges-kokoelman niminovelli Hiekkakirja kertoo niteestä, jonka sivumäärä on rajaton.

Toinen novelli, ”Laatta”, käsittelee euklidista ympyrää, jolla on vain yksi puoli. ”Kongressissa” pannaan puolestaan alulle niin suurisuuntainen hanke, että se lopulta käsittää ”koko maailmankaikkeuden ja kaikkien päivien summan”, kuten Borges luonnehtii avuliaissa jälkisanoissaan. Lingvistiikan alalta tähän summaan kuuluu esimerkiksi ”volapüki”, joka ”teonsanoja deklinoiden ja nimisanoja konjugoiden pyrkii tutkimaan kaikki kieleen sisältyvät mahdollisuudet”.

                     

Borges osoittaa Beckettin tavoin, etteivät kielen abstraktit käsitteet perustu yhtä jäykkiin lainalaisuuksista kuin fysikaalinen maailma, johon sillä enemmän tai vähemmän onnistuneesti viitataan. Kielen järjestelmät voivat olla melkein mitä tahansa. Me voimme ajatella muutakin kuin lineaarista aikaa tai euklidista geometriaa, ja aika usein ajattelemmekin.

                      Ranskalainen historioitsija Michel Foucault piti Borgesin tiedeparodioita niin osuvina, että hän käytti niitä esimerkkinä ajattelujärjestelmien rajoista ja näiden järjestelmien tutkimisen tarpeellisuudesta. Kiinalaisessa ensyklopediassa, Foucault vitsaili Borgesia lainaten, eläimet jaotellaan seuraavasti: keisarille kuuluvat, kesyt, säilötyt, tarunomaiset, näyttävät kaukaa katsottuina kärpäsiltä.

                      Foucault’a ei sinänsä kiinnostanut mihin ”virheellisiin” tuloksiin ”väärä” taksonomia voi tiedemiehet johtaa, vaan pikemminkin se miten erilaisia järjestelmiä tiede voi käyttää ja päätyä silti aksiomaattisesti eli omien sisäisten säännöstensä kannalta korrekteihin vastauksiin.

                      Elämänsä loppuvuosina suosikkikirjailija Italo Calvino yhdisti Borgesin kaikkien kirjojen kirjaston ja kaikkien asioiden kongressin tietokoneiden luomiin mahdollisuuksiin. Oliko Borges kuvitellut verkostoitumisen mallin?

Se ei ainoastaan selittäisi 1800-luvulta perityn estetiikkamme horjumista, vaan kokonaisen maailmankuvan murroksen. Perinteisen mallin mukaan asioiden tapahtuminen ja tietäminen etenee rationaalisesti ja lineaarisesti. Rajoituksiltaan se muistuttaa kirjan fyysistä olemusta, jota luetaan aina ylhäältä alas ja vasemmalta oikealle, alusta loppuun.

Kirjan idean sijaan verkko muistuttaa enemmän Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhaa, Calvino tuumi.

Labyrinttimaisen puutarhan kasvattajasta mestari itse kirjoitti vuonna 1969 suomennetussa novellikokoelmassa näin:

”Päinvastoin kuin Newton tai Schopenhauer, teidän esi-isänne ei uskonut yhteen ainoaan, absoluuttiseen aikaan. Hän uskoi lukemattomiin aikasarjoihin, eri suuntiin ja samaan pisteeseen pyrkivien ja rinnakkaisten aikojen kasvavaan, suunnattoman laajaan verkkoon. Tuo kuvio, jossa ajat lähenevät toisiaan, haarautuvat, leikkaavat toisensa tai hylkivät toisiaan jossain ajassa, sisältää kaikki vaihtoehdot…”

Borgesin puutarha ennakoi tietokoneajan tyypillisen ahdistuskohtauksen. Jos me emme tarkista ”kaikkia vaihtoehtoja”, jotka Google-hakurobotti tarjosi tekemäämme hakuun, me emme saa selville koko totuutta vaan ainoastaan jonkin vaillinaisen polun. Toisaalta haku tuotti tuhansia polkuja, joten kaikkien tarkistaminen on inhimillisesti katsoen mahdotonta.

Tämä epävarmuus on kuin verho, joka jakaa maailmamme kahtia. Sen toisella puolella on tietokoneiden ja muiden medioiden välittämän loputtoman informaation aavemainen maailma, joka saa toisen, ”todellisemman” maailmamme näyttämään vaikeasti tavoitettavalta, hetkelliseltä ja vajavaiselta.

Verhoa tuijottaessamme me joskus jopa unohdamme, että Borgesin puutarha on vain eräs tietämisen ja totuuden metafora, aivan kuten kirjakin oli, ja ettei kaikkien päivien tai polkujen summaaminen yhteen ole oikein ymmärtämisen minimivaatimus. Se on vain argentiinalaisen mestarikirjailijan sepittämä koominen fiktio.