Päivän sana: Hoitoyksikkö, mopo ja muita diskursseja

Soitin eilen asiasta Turun yliopistolliseen keskussairaalaan. Virkahenkilö kysyi, olenko ollut yhteydessä hoitoyksikkööni? Vastasin, etten tiennyt minulla olevan sellaista. Virkahenkilö selitti tarkoittaneensa terveyskeskuksen lääkäriä.

                      Tästä ranskalaista lähdekirjallisuutta väärin tulkitseva suomalainen sosiologi tekee sen johtopäätöksen, että vallan diskurssi artikuloi kansalaisen tai kuntalaisen alamaisuuden (alaviite Michel Foucault). Itse päättelin, että hoitohenkilöstö suojelee asemaansa jonkin kentän asiantuntijana, ja puhuu siksi käsittämättömiä (alaviite Pierre Bourdieu).

                      Tarkoitus ei siis ole, että kansalainen tai kuntalainen tuntee itsensä nöyräksi, vaan että hän tuntee itsensä tyhmäksi. Tarkoitus on enimmäkseen hyvä, sillä minäkin kuulun siihen kasvavaan kansanosaan, joka lähtee lääkärille valmis internet-diagnoosi kielen päällä.

                      Huonommalta tilanne näyttää, kun virkahenkilö ei selitä omia sanomisiaan, vaan kääntää kysyjän sanat omalle kielelleen.

Pääkaupungin paikallislehti on seurannut pienempien koulujen vai pitäisikö tuo olla koulutusyksiköiden lakkauttamista Vantaalla (HS.26.9.2013).

                      Toimittaja kysyi asiasta: ”Onko kyse siitä, että lakkautetaan toimivia kouluja ja kootaan oppilaat suurkouluihin?

                      Virkahenkilö vastasi asian vierestä: ”Ei ole suurkoulusuunnitelmaa. On kuitenkin etsitty tontteja kahdelle suurelle koululle.”

                      Ero ei tule määriteltävistä tosiseikoista, vaan toimittajan ja virkahenkilön vastakkainasettelusta, vaikka järkevästi ajatellen ei ole mitään syytä, miksi heidän tulisi olla toisiaan vastaan. Näin arkikielestä tulee diskurssi, joka kuvaa huonosti todellisuutta, mutta aika hyvin sosiaalisten kenttien välisiä jännitteitä ja muita suhteita.

                      Vantaan virkahenkilön korvissa ”oppilaiden kokoaminen” saattoi kuulostaa byrokraattisen pakkovallan metaforalta. Metaforan torjumiseksi virkahenkilö sanoi jotakin, joka hänen korvissaan kuulosti metaforan sijaan kirjaimellisen kielen ilmaisemalta totuudelta. Kahden suuren koulun suunnitteleminen ei ole sama asia kuin suurkoulusuunnitelma.  

                      Itse en ole varma, onko kirjaimellista kieltä lainkaan olemassa (alaviite Roland Barthes). Siitä olen varma, että ajatus kirjaimellisesta kielestä on todellisuuden matemaattisen (filosofia) tai juridisen (byrokratia) kuvantamisen metafora.

Toisinaan kirjaimellisen kielen olemassaoloa ei edes erikseen ajatella. Sen sijaan ajatusta ohjaa jonkinlainen antiikin ideaoppia tahattomasti mukaileva reaalifetisismi (alaviite Jean Baudrillard).

Määritän reaalifetisismin seuraavasti, ja jos vastaväitteitä ilmenee, korjaan vastaväitteet, en määritelmää:

Pakonomainen usko, että oma ajatus on oikea todellisessa todellisuudessa, ja että vastustavat ajatukset – vaikka hyvin argumentoidut – eivät ole oikeita, vaan omaan ajatukseeni kohdistettuja väärinkäsityksiä.

                      Ensimmäisen vastalääkkeen reaalifetisismille sain fysiikan tunnilla, kun opettaja täsmensi, ettei fysiikka voi tutkia lämpötilaa, koska se on pelkkä (kielellinen) abstraktio. Fysiikka voi tutkia vain aineen lämpötiloja. Viimeisimmän vastalääkkeen sain kokoomusnuorten periaateohjelmasta.

                      Miksei mopolla saa ajaa kuutta kymppiä, kokoomusnuoret kysyivät? Kysymys on vaikea, ja teini-iässä mekin pohdimme sitä lukuisissa keskusteluissa, joissa aina nolasin itseni, koska en ymmärrä polttomoottorin teknologiaa. Toisaalta vastaus on helppo. Jos mopolla saisi ajaa kuutta kymppiä, se olisi moottoripyörä.

                      Kokoomuslaiselle reaalifetisistille vastaus ei kelpaa, sillä hänen on ehkä vaikea ymmärtää, että mopo on keinotekoinen, juridinen käsite paperilla eikä metafyysisen arkkityypin emanaatiota trendikkään punaisena Vespana. Helpommin hän ymmärtää, että holhousyhteiskunta estää yksilöä ajamasta mopolla miten lystää vaikka oikeasti se sallii, että moottoripyörällä saa ajaa normaalien tie- ja katunopeusrajoitusten puitteissa.

Ei kokoomusnuorten tavassa käyttää sanaa ”mopo” silti ole mitään erikoista. Se on jokseenkin sama tapa, jolla kaikki hallituspuolueet käyttävät sanaa ”rakennemuutos”.

                      Kumpikaan poliittinen diskurssi ei sinänsä kuva todellisuutta, jota politiikalla pyritään muuttamaan, eikä oikeastaan edes aatetta, joka on muutoksen ohjelma. Ne ovat kentän sisäänpääsyn määritelmiä. Tai kutsuhuutoja: jos olet ymmärtävinäsi sanan käytön ja merkityksen samoin kuin me, kuulut meihin (alaviite Michel Maffesoli).

                      Sanan käyttöön kutsuna tai suljetun ryhmän embleeminä kuuluu, että sanalla saa olla useita, jopa ristiriitaisia merkityksiä, mutta silti ”me” pidämme kaikkia niitä oikeina.

                      Tämäkin esimerkki on toisen käden esimerkki kokoomusnuorten käymästä julkisesta keskustelusta.

                      Henri Heikkinen ja Antti Vesala antavat kirjassaan Elämää hyvinvointivaltiossa (2013) ahneudelle tämän määritelmän:

                      ”Kun ahneutta ei toteuteta väkivalloin, kyseessä on tärkein ihmiskuntaa eteenpäin kuljettava voima.”

                      Ja sitten tämän: ”Kun ahneus toteutuu väärin, kyseessä on tärkein planeettaamme tuhoava voima.”

                      Kahta lausetta voi tuskin kutsua argumentiksi ja vasta-argumentin ennakoinniksi mahdollisten lukijoiden asemaan samastuen, mistä tapaa puhua retoriikan luennoilla. Eikä ahneuden määritelmää näillä lauseilla kannata sekoittaa moraalista, psykologiasta tai taloudesta käytyyn keskusteluun. Heikkisen ja Vesalan kirjoituksessa oikea ja väärä jäävät näin laajojen kysymysten ulkopuolelle, ja täsmentyvät ryhmävalintaan:

                      Ahneus voi merkitä tilanteesta riippuen mitä tahansa, ja varmasti merkitseekin, kunhan se on yhteisesti hyväksytty embleemi, jonka ympärille ryhmä kerääntyy (alaviite Ayn Rand).

Vaikka parivaljakon hapuilema iskulause ”greed is good” palautuu nykynäkökulmasta antikvaariseen objektivismi-oppiin, on se myös perin nykyaikaista, staattisen tai politiikasta menetetyn vallanjaon poliittista retoriikkaa.

                      Ensinnäkin se ei pyri vaikuttamaan kuulijoihin, kuten perinteisempi agitaatio, vaan tulemaan huomatuksi. Toiseksi se ei pyri erittelemään vallitsevaa todellisuutta, vaan solmimaan sopimuksia todellisuutta koskevista kielivalinnoista. Kolmanneksi se ei pyri lisäämään kuulijoidensa määrää, vaan seulomaan heidät. Kuntaministeri Henna Virkkunen sanoi sen parhaiten vanhassa HS kuukausiliitteen haastattelussa. Kokoomukseen ei vetänyt ideologia vaan ”samanhenkinen porukka”. Vakaumuksen valinta on kuin valitsisi golf-klubin ja tennisseuran välillä.

Tästä jo kävi ehkä ilmi, etten pidä mopoa ja ahneutta kovin kekseliäänä enkä fiksuna poliittisena retoriikkana. Fiksu sen sijaan oli – anteeksi nyt vain – keskustan entinen puoluesihteeri Pekka Perttula. Kannatusluvuissa putoavan päähallituspuolueen kannattaa ottaa talteen ja opetella (”Kokoomusnuorten ohjelma ei syntynyt tyhjästä”, HS 25.9.2013).

Perttula luonnollisesti syleilee kokoomusnuorten ”avointa keskustelua oikeistolaisuudesta”, koska sitä on mediassa ja somessa kavahdettu.

Suomessa on kannatusta oikeistolaisille arvoille, vaikka se on vähän lymyten tehty vaihtoehto, Perttula kirjoittaa. Oikeisto ja oikeistoradikalismi pelottavat, hän jatkaa, ja varmaan siksi, että halusi heti alussa liittää ”oikeiston” ja ”radikalismin” lukijan mielissä toisiinsa. Näppärää elettä seuraa toinen.

Olisi väärin olettaa, että oikeistolainen vaihtoehto viihtyisi vain harvalukuisten, pienellä porukalla ohjelman kirjoittaneiden kokoomusnuorten päissä, Perttula jatkaa. Entä mikä olisi ”oikea” olettama? Sitä ei tarvitse sanoa, sillä Perttula ei ole esittämässä analyysiä vaan istuttamassa siemeniä. Otollisen maaperän Perttula kastelee seuraavalla amplifikaatiolla:

”Kokoomusnuoret tekivät palveluksen poliittiselle keskustelulle. Oikeistolaisia arvoja ei vain puhuttu julki, vaan myös muutettiin suorasanaisiksi poliittisiksi tavoitteiksi. Ohjelma oli viesti. Se ei syntynyt tyhjästä, eikä uponnut tyhjään.”

Perttulan tekstin konteksti suomalaisessa puoluepolitiikassa on se, ettei keskusta halua (vieläkään) olla oikeistolainen puolue vaan konservatiivinen. Ja se, ettei kokoomus halua (enää) olla konservatiivinen puolue vaan oikeistolainen.

                      Perttulan tekstin preteksti on puolestaan se, että me olemme kaikki viime vuosina kuulleet ja lukeneet varoituksia ajatuksista, jotka eivät ole pienen porukan, vaan ”lymyten” uppoavat laajempiin kerroksiin. Ja että me kaikki olemme kuulleet ja lukeneet kiitoksia, että nämä ajatukset tulevat esiin, jotta näkisimme niiden kannatuksen laajuuden. Ja sen, etteivät tule tyhjästä eivätkä uppoa tyhjiin.

                      Tosin aikaisemmin nämä puheenvuorot ovat koskeneet yleensä rasismia ja sitä osaa perussuomalaisista, joiden blogikirjoitukset poikivat säännöllisiä tutkintapyyntöjä.

Mielipidekirjoitus, joka rakenteen ja sävyn valinnalla asettaa kokoomusnuoret samaan asemaan suhteessa kokoomukseen, jossa Suomen Sisu on aikaisemmin ollut suhteessa perussuomalaisiin, on taitavaa poliittista viestintää laajalle yleisölle. Arvelen sen vetävän äänestäjiä keskustaa kohti, ei suodattavan heitä pois, kuten kokoomusnuorten julkituloilla on ollut tapana. Ja ehkä tarkoituksena.

                      Tilanneanalyysinakin valtiotieteen tohtori Perttula onnistuu sivuamaan tutkittua todellisuutta. Otsikko päivän lehdestä: ”Kokoomus loitontuu valtavirrasta” HS 26.9.2013.