torstai 5. syyskuuta 2013

Elmore Leonard 1925-2013






Jokin vuosi sitten luetusta iltapäivälehdestä jäi mieleen neuvontapalstan kirje. Nainen kertoi kärsivänsä miesvaltaisella alalla epätasa-arvoisesta kohtelusta.
Kuvauksen perusteella kohtelu sisälsi jokapäiväistä piikittelyä ja huumoriksi tarkoitettua huomauttelua. Kuvauksesta päättelin, että ilmeisesti työpaikan ainoaa naista kohdeltiin kuin ketä tahansa miestä. Yhtenä jätkistä.
Naiset eivät tätä ehkä tiedä – eivät ainakaan kaikki naiset – että miesten kulttuuri on puhumisen kulttuuri. Ei esimerkiksi lyömisen. Tosin puheella voidaan selvittää, onko lyömiseen tarvetta. Karkea, primitiivinen esimerkki on ravintoloissa ja koulujen pihoilla syntyvä, miesten ja poikien välinen väistämisvelvollisuus. Periaate on sama kuin romanikulttuurissa, paitsi että valtakulttuurissa se ei ole sukukohtaista, vaan selvitetään tapaus kerrallaan. Velvollisuus ei synny suoraan väkivallan uhasta, vaikka se on taustalla. Kuten kultavaranto valuutan taustalla. Se syntyy tappiosta, joka koetaan julkisena nöyryytyksenä tai sisäisenä kunnian menetyksenä jo siinä vaiheessa kun vaihdetaan vasta sanoja.
Väistämisvelvollisuus voi syntyä, jos epäröi sanoja vaihtaessa muutaman sekunnin liian pitkään. Kerron kokemuksesta. Velvollisuuden kääntäminen toisin päin vaati viidesluokkalaiselta useita kuukausia, likaantuneita vaatteita, kolme vierailua rehtorin kansliassa ja yhden verisen nenän. Ei oma.

Ravintola, jossa lasten sijaan on humalaisia, on koulun pihaan verrattuna joustavampi ja sivistyneempi kulttuuriympäristö.
Normaali tapa reagoida sanojen vaihtoon, johon jossakin vaiheessa lisätään turpaan vetämisen uhkaus, menee suunnilleen näin: uhattu ei vastaa tappelukutsuun kyllä tai ei, vaan sanoo jotakin, jolla selviää, onko uhkaaja valmis uhkauksen toteuttamiseen.
Suomeksi sanottuna jätkät vittuilevat toisilleen, Amerikassa, jossa substantiiveista tehdään mielellään verbejä, puhutaan ”fronttaamisesta”. Se ei tarkoita yksinkertaisesti uhoamista, vaan julkisivun rakentamisesta sille, mitä toisen ei kuulu nähdä.
Fiksumpi tapa menee suunnilleen näin: jos kaveri ehdottaa tappelua ulkona, sanotaan heti kyllä ja annetaan kohteliaasti kaverin astua ensin ulos. Sitten huomautetaan pokelle, että kaveri halusi välttämättä ulos, joten henkilökunnan on syytä myös pitää hänet siellä.
Fiksun tavan minulle neuvoi kokenut poke Hotel Marina Palacen asiakaspalvelukoulutuksessa. Kokeilin sitä kerran, ja sain siitä hyvän tarinan ja pöytäseurueen kunnioituksen. Nahinasta jazzravintola Monkin edustalla sain sääliviä katseita ja kahden viikon porttarin. Sekin kertoo miesten kulttuurin piirteestä, josta naiset ehkä eivät tiedä. Voima on pelkkä ominaisuus, fiksuus on taitoa.
Lauseen ”vedän sinua turpaan” kuulin ensimmäisen kerran ekan luokan toisena päivänä. Muistan yhä lausujan etunimen (Olli). Ensimmäisestä ihastuksesta, niin ikään ekalta luokalta, muistan etu- ja sukunimen (Jaana Karelius).
                      Ollin lause ei ollut lupaus, sillä se ei toteutunut. Se oli isoilta pojilta matkittua kieltä. Ei aivan ajatus, vaan enemmän jotain sellaista kuin pallon käsittelyn harjoittelu ennen kuin on valmis opettelemaan pelin luonteen. Ne, jotka eivät opi, jäävät hiljaisiksi miehiksi.
                      Vahva, hiljainen mies on Hollywoodista tuttu fantasia, kuten John Wayne, joka ei elokuvassa Cowboys (1972) alennu vastaamaan mitään häntä aseella uhkaavalle, puheliaalle Bruce Dernille. Fantasiassa Waynen kuolema kostetaan, elävässä elämässä sellaisella ei ole niin merkitystä. Ja elokuvan fantasiassa Wayne on vapaa miesten välisestä, arkea ja työtä rasittavasta puheen kulttuurista, kuten sarjakuvien supersankarit ovat vapaita veroista ja kuolemasta.
                      Hyvä esimerkki todellisen elämän hiljaisesta miehestä on pikku-uutisista tuttu ”tuntematon mieshenkilö”. Sellainen on lyönyt minua kahdesti, aina takaapäin ja sanomatta sanaakaan. Turun kokoisessa kaupungissa, paljon yöelämään katsoneelle keski-ikäiselle miehelle, se lienee kentän par.
                      Jos kumpaakaan tekoon on jokin selitys, vaikka sellaista ei useinkaan ole, se voisi olla jokin sanan vaihdossa koettu, kirvelemään jäänyt tappio. Joko siviilielämässä tai sitten työelämässä, kuten iltapäivälehden neuvontapalstalle kirjoittaneella naisella.

Hollywoodin fantasia vahvasta hiljaisesta miehestä voisi olla eräs syy siihen miksi Elmore Leonardin romaanien filmatisoinnit eivät yleensä ole onnistuneet.
                      Turhaa puhetta halveksiva Wayne olisi tietysti ollut väärä henkilö pääosaan, vaikka Waynen tähtivuosina Leonard tunnettiin nimenomaan westernien kirjoittajana, ei rikoskirjailijana, kuten nykyisin. Yhden iskulauseen Clint Eastwood (”do you feel lucky, punk”) puhui puolestaan kuin kovanaamaa jäljittelevät konnat, joita Leonardin romaaneissa ennemmin tai myöhemmin nöyryytetään.
                      Puhtaimmin Leonardin luoma miestyyppi on tähän mennessä tallentunut elokuvaan Raakaa peliä (1974). Konnien kiristämää, taustaltaan hieman hämärää viljelijää esittävä Charles Bronson ei selviä ongelmista puhumalla, mutta parilla lauseella hän selvittää, onko vastapuoli todellinen ongelma. Suomeksi sanottuna Bronson on siis hyvä vittuilemaan, amerikaksi hän fronttaa. Kuin tökkisi koko ajan kevyesti sormella toisen ihmisen kipeän kohdan löytämiseksi.
Oikeastaan koko Leonardin keskeinen tuotanto on tapainkuvausta katu-uskottavuudesta, oikeista poseerauksista ja yrityksistä tavoitella lainsuojattoman elämäntavan rahvaanlyriikkaa. Leonardin nujertuvan konnan tai pärjäävän (anti)sankarin aikamuoto ei ole perinteiselle dekkarimuodolle ominainen imperfekti, jossa menneisyys ja syyllisyys restauroivat lajityypitettyjä ihmiskuvia. Pikemminkin se on Robbe-Grillett'n indikatiivin preesens. Jokin ehdollistamaton, tavoitteellinen läsnäolo, jota heidän kielellinen taktikointinsa maalailee.
Omien peilikuviensa ennakointeina ja ilveilijöinä he ovat tragikoomisia, kuten Jean Cocteaun Thomas L'Imposteur (1923):
”Luoti, hän sanoi itselleen. Olen hukassa, ellen teeskentele kuollutta. Mutta hänelle runo ja todellisuus olivat sama asia, joten Guillaume Thomas oli kuollut.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti