Sukupolvi, kokemus, Apulanta

Eri sukupolvia yhdistää tunne, että sen omat kokemukset ovat jotenkin olennaisesti erilaisia kuin edellisten tai sitä seuraavien sukupolvien kokemukset.

                      Tunne on sikäli perusteltu, että maailma muuttuu ja uusia asioita ilmaantuu muutaman vuosikymmenen välein. Tai muutaman vuoden. Perusteeton tunne on sikäli, että tuoreesta esimerkistä päätellen jokainen sukupolvi kokee uuden samalla tavoin.

Esimerkki on toimittaja Oskari Onnisen lauantaiessee ”Y-sukupolvenproosaa etsimässä" (HS 21.9.2013). Puhe on siis 80-luvulla syntyneistä.

                      Ensimmäiseksi y-sukupolven prosaistiksi Onninen ehdottaa newyorkilaista Tao Linia, 30 v., jonka nyt tiedän olevan ”alt.lit-kirjallisuuden suurin nimi”. Ja nyt tiedän senkin, että ”alt.lit on sateenkaarinimitys uudelle kirjallisuudelle, jossa internet on olennaisessa osassa sekä sisällössä että julkaisukanavana”.

                      Vertailun vuoksi Onninen mainitsee tunnetun x-sukupolven kirjailijan, Brett Easton Ellisin. Vertaus on hyvä vaikka Tao Linin uran tässä vaiheessa voi vielä olla ennen aikaista sanoa, olisiko Tama Janowitz ollut parempi.

Jos et ole koskaan kuullut Tama Janowitzista, tai olit jo ehtinyt unohtaa hänen huomiota herättäneen novellikokoelmansa The Slaves of New York (1986), tiedät mitä tarkoitan. Onninen puolestaan tarkoittaa, että Ellis kuvaa tv-sukupolvea, jonka elämää leimaavat nihilismi, tuotemerkit ja menestyksekkään työn etsiminen. Ja että Talo Lin kuvaa sukupolvea, jonka elämää leimaavat ironia, internet ja merkityksellisen työn etsiminen.

Myöhemmin Onninen tarkoittaa myös jotain muuta, mutta palataan siihen sitten.

Tao Linin kolmannessa romaanissa Taipei (2013) tekijän teemoja ovat edelleen internet-ajan eksistentialismin, tylsyyden ja identiteetin tutkiminen, Onninen täsmentää:

”Henkinen ydin on kirjan ajankuva – maailma, jota keski-ikäiset yrittävät harvoin edes ymmärtää sosiaalista mediaa käsittelevissä kolumneissaan. Linin romaaneissa internet on luontaisesti läsnä. Päähenkilöt kuvaavat MacBookien webkameroilla performanssivideoita ja menevät elokuviin twiittailemaan keskenään.”

Suorituspaineita romaanin henkilöhahmojen niskaan lastaavatkin työn lisäksi juuri sosiaaliset tilanteet:

”Sosiaalisen median aika on mahdollistanut jatkuvan identiteettipelin ja supertietoisen persoonan rakentamisen. Siksi myös Tao Linin kirjojen maailma vaikuttaa äärimmäisen pinnalliselta.”

Onnisen mukaan hänen Tao Linilta löytämänsä ”subjektiivisen sukupolvikokemuksen ydin” ei silti ole ”teeskentelyn rakentama jää” vaan sen ”sulaminen”. Romaanin lemmenpari alkaa vihdoin puhua jollekin – siis toisilleen – eikä vain jostakin.

Ajatus jonkin teeskennellyn sulamisesta jonkin aidon tai välittömän tieltä ei todennäköisesti tee oikeutta Talo Linin romaanille. Mutta se antaa tukea Onnisen edellä tekemälle vertaukselle.

Myös Ellis – jonka Tao Lin muuten mainitsee yhdeksi suosikkikirjailijakseen – kirjoittaa sosiaalisesta teeskentelystä ja kulisseista ja kaipaa yksilön kokemaa aitoutta ja välittömyyttä.

                      Onnisen sijaan lainaan itseäni. Tämäkin kirjoitus julkaistiin Helsingin Sanomissa, vuonna 1999:

Bret Easton Ellis on kerännyt mainetta kulutuskulttuurin yhdenmukaistavien ja epäinhimillistävien vaikutusten tallentajana.

                      Romaaneissaan hän kuvaa amerikkalaista yläluokkaa eräänlaisten syvyydettömien metonymioiden kautta: halujen, toiveiden, kärsimysten tai häpeän sijaan hän luetteloi rikkaan väen merkkitavaroita, päihteitä ja mielimusiikkia.

                      Kyseessä ei ole niinkään kirjallinen metodi kuin tuomio. Ellisin näkökulmasta hänen henkilöidensä ongelma ei ole piittaamaton ja tuhoisa käytös, vaan epäaitous.

                       Ajatus kuulostaa räikeän vanhanaikaiselta, mutta Ellis tähdentää sitä suorasukaisesti. Joskus kannattaa uskoa kirjailijaa itseään, eikä ensimmäisenä mieleen juolahtavaa mannermaista filosofia, jonka lennokas näkemys "mediavälitteisen merkkimaailman merkityksettömyydestä" saa tyypillisen teininihilismin kuulostamaan taas uskottavalta.

                      Glamorama tuokin mieleen Edith Whartonin ja Booth Tarkingtonin klassisen realismin.

                      Heidän tarkoituksenaan ei ollut vakuuttaa lukijalle, että kirjallisuus on totta, vaan että New Yorkin hienoston todellisuus on näytelmää. Tai, kuten Ellisin tapauksessa, että se on pintajulkkisten esittämää elokuvaa, jossa julmuus on helpointa ohittaa erikoistehosteina ja läheisten tunneperäiset vaatimukset käsikirjoituksen sanelemina kohtauksina.

                      Whartonin ja Tarkingtonin historiallinen laajakulma tarkasteli sitä, mikä Wellandien ja Ambersonien elämässä oli katoavaa. Ellisin kapea katse kiinnittää huomion lähinnä siihen, mikä yläluokkien elämän abstraktilla tasolla näyttäisi olevan pysyvää mutta samalla täysin kuvitteellista..

Whartonin Viattomuuden aikaa mukaillen: Miesmalli Victor Wardin hengittämä muodin ilmapiiri on täynnä pienen pieniä seikkoja, joita pitää noudattaa ja joita vaaditaan, ja joka aina tunkeutuu hänen olemukseensa huumeen tavoin.

Nyt pitää olla hieman tarkkana.

                      Ensinnäkin siksi, ettei Whartonin romaanin tragedia perustuu siihen, että rakastavaiset eivät saa toisiaan. Eikä siihen, että rakkauden velvollisuudesta torjunut mies elää valheessa. Tragedia perustuu siihen, että vain sukupolvessa – päähenkilön omien lasten elämässä – velvollisuus ja sitä kannatellut sosiaalinen järjestelmä ovat käytännössä kadonneet.

                      Toiseksi pitää olla tarkkana siksi, ettei Ellisin romaanissa ole mitään tragediaa. Eikä oikeastaan edes Onnisen tälle polvelle ominaiseksi kuvittelemaa nihilismiä. On vain ”tähdet” ja ”vuori”, kaksi ”meren” ohella kuluneinta ikuisuuden metaforaa.

                      Siteeraan taas itseäni:

Muodin tavoiteltavuus ei perustu estetiikkaan. Se perustuu perustuu maailmaan, josta kaikki yhteiskunnalliset erot juontuvat. Siksi voisi luulla, että muoti tarjoaa luonnolliset kehykset yhteiskuntasatiirille.

                      Toisaalta muodin tarkoituksena ei ole herättää keskustelua vaan osoittaa ketkä henkilöt ovat mainitsemisen arvoisia. Näin suljetun logiikan murtaminen vaatisi Ellisiltä monipuolisempia keinoja ja suurempia älyllisiä riskejä.

                      Kun maailma on tämmöinen, ei siitä tehty kirja voi olla kummoisempi, tarjottiin tosin jo Ellisin esikoisromaanin selitykseksi. ”Ajanmukaisuudesta” tulee löysän ajattelun kätevä veruke. Ellisin kyvyttömyys kirjoittaa tai lukijan haluttomuus lukea etevämpää tekstiä esitetään kiistattomana todistuksena ”maailman tilasta”.

                      Jos jatkuva kauneuden tavoittelu tapahtuu jonkin muun kustannuksella, kuten Victor kysyi jo Glamoraman alussa, niin mitä se muu muka olisi?

                      Victor ei tiedä, eikä todellisuusperiaatteen katoamisesta sokaistunut Ellis osaa sanoa sen enempää. Siksi Glamorama päättyy tekijälleen ominaiseen romanttiseen fantasiaan.

                      Sen tarjoama mielikuva median ja kuluttamisen ulottumattomiin jäävästä olemassaolon sirpaleesta on tietoisen banaali. Sen lienee tarkoitus heijastaa kirjailijan käsitystä kahden viimeksi päättyneen vuosikymmenen kulttuurisesta tyhjänpäiväisyydestä:

                      ”Tähdet ovat todellisia”, Victor söpöilee tyhjän hotellibaarin edustalla: "Tulevaisuus on tuo vuori". Ambient-kirjallisuutta?

Ambient-kirjallisuutta on Onnisen kuvauksen mukaan y-sukupolven alt.lit. vaikka hän käyttää siitä sellaisia nimityksiä kuin ”minimalistinen” tai ”naivistinen” kirjoitustapa.

                      Tämä x:n ja y:n samuus ei kai ole silti olennaista, olennaisempaa voisi olla sukupolvikokemuksen (Ellis, Tao Lin) ja sukupolvikuvauksen eroavaisuus.

Myös Edith Whartonin  klassikkoromaani on omakohtaisista aineksista koottu romaani tekijän omasta ikäpolvesta. Mutta se on kirjoitettu perspektiivistä, jossa ikäpolven elämää määrittäneet ainekset ovat haihtuneet muutokseen. Ellisin romaanissa - ja Tao Linin romaanissa, siten kuin Onninen sen kuvaa – selitystä etsitään sille, minkä menneisyyttä ei huomioida, minkä muutosta ei vielä voi nähdä ja jota ei osata edes kuvitella – paitsi ehkä jonkinlaisen ekokatastrofin kaltaisena, raamatullisen kaiken päättymisenä. Ja siksi selitys on aina sama.

                      Itse asiassa Onninekin tämän oivaltaa, ja hieman yllättäen hylkää esseensä alkuperäisen teeman, joka oli y-sukupolven erityinen kokemus. Uusi teemaa on minkä tahansa sukupolven kokemus silloin kun sukupolvi koostuu n. 20-vuotiaista.

                      Onninen lainaa Mika Waltarin romaani Suuri illusioni (1928), ja täsmentää että sen ja Taipein teemoissa on paljon samaa - teosten ikäerosta huolimatta:

”Meidän koko olemuksemme on ainoastaan näyttelemistä, ainoastaan sitä, eikä mitään muuta. Alkaen minusta itsestäni, joka yritän näytellä olevani kyynikko.”

Kaikkien sukupolvien etuoikeus, silloin kun ne ovat parikymppisiä, on tietysti lukea huonoa kirjallisuutta. Ja kaikkien sukupolvien etuoikeus, silloin kun ne ovat viisikymppisiä, on huomauttaa siitä. Tarkoitan tässä tietysti Suurta illusionia, en Taipeita. Sen arvioinnin jätän tältä erää oman sukupolveni kirjailijalle Brett Eason Ellisille, joka Twitter-tilillään kertoi seuraavaa:

                      “With Taipei Tao Lin becomes the most interesting prose stylist of his generation, which doesn't mean that Taipei isn't a boring novel...

Omasta puolestani tyydyn vain toteamaan, etten ole enkä voi olla eri mieltä toimittaja Oskari Onnisen kanssa asioista, jotka on ilmaistu niin epätäsmällisesti, etteivät ne herätä edes vastarintaa.

Jään silti odottamaan jostakin tulevaa näkemystä, joka kertoisi miten ja miksi jollekin sukupolvelle ominaisen teknologian tulisi näkyä ja merkityksellistyä jollekin sukupolvelle ominaisessa kirjallisuudessa.

Onnisen mainitsema televisio tuli jo ennen minua ja Ellisiä, meidän aikakanamme tulivat c-kasetti ja Commodore-tietokone, mutta en silti osaa sanoa, miksi romaani, jossa on c-kasetti ja Commodore-tietokone olisi minulle jotenkin ”sisällöllisesti” puhuttelevampi kuin Augie Marchin kiemurat tai Taipumaton tahto.

Ehkä en edes osaa etsiä sukupolvikokemuksia kirjallisuudesta kun niitä joka tapauksessa tulee koko ajan musiikista. Se on entistä huonompaa.

Tätä kirjoittaessa YleX on ollut auki ja huomasin taas seuraavaa. Korvaan tarttuvia melodialinjoja ei ole, paitsi jos räp-artisti lainaa sampleksi pätkän kuolleen jazz-muusikon sooloa tai lauluosuudeksi Anita Hirvosen iskelmää. Ei ole myöskään B- tai C-osaa, mutta kertsi korvataan siten, että A-osan loppu soitetaan nopeammin tai lauletaan lujempaa (kaikki rock, erityisesti Apulanta). Vaihtoehtoisesti A-osan taite ennen saman toistoa lauletaan falsetissa (kaikki pop, varsinkin jos artisti on ollut kilpailija tai tuomari jossakin television laulukilpailussa).