Julkinen keskustelu on pitänyt poliittisena skandaalina sitä,
ettei valtion omistajaohjauksesta vastaava vihreä ministeri halunnut
valtio-omisteisen Arctic Shipping –yhtiön johdon tekevän rikosilmoitusta ympäristöjärjestö
Greenpeacen iskusta.
Kärkevimmin
asian muotoili kirjailija Kalle Isokallio, joka Iltalehden kolumnissa 14.10.
2013 kertoi Suomen valuneen oikeusvaltiona Zimbabwen tasolle: valtion
omaisuutta saa tuhota mielin määrin ja aiheuttaa yhteiskunnalle kustannuksia,
jos hallituksesta löytyy tihutyölle sopiva suojelija.
Isokallion
johtopäätös on väärä, ja kuten tavallista, useammasta kuin yhdestä syystä. Todellinen
skandaali olisi ollut vasta se, jos rikostutkintaa olisi haluttu edistää
ministeriön leveämmillä harteilla, vaikka poliisi oli tehnyt asiasta oman,
itsenäisen harkintansa.
Perustan arvion tapahtuneisiin
tosiseikkoihin ja Suomen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön. Zimbabwen
olosuhteita en tunne yhtä hyvin kuin kirjailija Isokallio.
Lehtitietojen nojalla iskuja
maaliskuussa 2012 oli kaksi. Ensimmäisellä kerralla paikalle kutsuttu poliisi
ilmoitti, ettei esitutkintaa aloiteta, koska teosta seuraava rangaistus olisi
tutkinnasta koituviin kustannuksiin nähden vähäinen. Vasta toisessa iskussa
Arctian omaisuutta turmeltiin, muun muassa töhrimällä sitä maalilla.
Nyt poliisi suoritti tutkinnan oma-aloitteisesti,
ja käräjäoikeudet ovat tuominneet sakkoja.
Sikäli rikolliset eivät ole
selvinneet rangaistuksetta, eikä yhteiskunnan varoja tuhlattu vaan
oikeusviranomainen pyrki niitä päinvastoin säästämään. Ja sikäli Arctian johdon
puuhastelu rikosilmoituksen parissa oli turhaa, ja omiaan rasittamaan
poliisikunnan rajallisia resursseja.
Rikosilmoituksen teko on yleensä
tarpeen vain, jos poliisia ei ole muutoin kutsuttu paikalle tai jos kyseessä on
asianomistajarikos. Yksityisen kansalaisen ei myöskään kannata itse ajaa
rikosasiaa oikeudessa, jos poliisi ei näe esitutkintaa mielekkääksi eikä
syyttäjä siksi yhdy syytteeseen.
Kansalaisesta poiketen Arctialla
olisi toki varaa syyttää Greenpeacea myös ensimmäisestä, tutkimatta jääneestä
iskusta. Mutta miltä se sitten näyttäisi, että tuhannet töhryt tavallisten
asunto-osakeyhtiöiden seinissä jäävät selvittämättä ja osakkaiden maksettaviksi,
mutta töhryä jäänmurtajan kyljessä vatvotaan veronmaksajien rahoilla?
Isokallion ja muiden tuohtuneiden
esille nostama ongelma on pohjimmiltaan juridis-taloudellinen, ei poliittinen.
Oliko poliisilla liikaa
valtuuksia, kun se Greenpeacen ensimmäisen iskun jälkeen päätti säästää yhteiskunnan
varoja? Entä toisen iskun jälkeen, kun se päätti käyttää niitä?
Muodollisesti esitutkinnanrajoittamispäätöksen
kustannusperusteella tekee syyttäjä tutkinnanjohtajan esityksestä. Esitykset
ovat kuitenkin niin lyhyitä, että asia lepää poliisin varassa. Vetoaminen esitutkintalain
4. pykälään riittää, kustannuksia ei tarvitse eritellä kunhan sanoo niiden
olevan epäsuhdassa asian laadun kanssa.
Tyypillisiä tutkimatta jääviä
tekoja ovat näpistykset, kunnianloukkaukset ja nimettömät vihapuheet. Lievä
omaisuusvahinko tutkitaan, kuten Greenpeacen tapauksessa, kun tekijä on tiedossa.
Törkeää veropetosta ei tutkita, jos näytön hakeminen ulkomaisesta
veroparatiisista maksaa mansikoita.
Jos vallitseva esitutkintakäytäntö
on oikein, sopiiko ministerin haluta rikostutkintaa asiassa, jossa poliisi sitä
ei halua?
Ja jos se on väärin, sopiiko
poliisin nykyisessä laajuudessa päättää mitkä eduskunnan säätämistä laeista
ovat tarpeellisia ja noudatettavia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti