Jälkisanat: Vielä jotakin ”hyvistä” arvosteluista….

Aleksis Kiven päivänä alkanut ajatus katkesi mediassa esitettyyn, pohjimmiltaan masentavaan poliittiseen näytelmään (piti katsoa tv-sarjan Boss viimeiset jaksot, ennen kuin katosivat Yle Areenasta).

                      Sitä ennen SK:n toimittaja esitti kysymyksen, enkä minä osannut vastata. Jäin siihen, miten ”oleellista on kriitikon ammatillisen aseman mahdottomuus, joka ei anna kirjoittajille aikaa eikä taloudellisia kannustimia tulla uskottaviksi, arvovaltaisiksi tai oikein miksikään.”

                      Jos kritiikki on lyhytaikaista sivutointa, kuten myyntityö Hesburgerissa tai pimeä siivous, siihen ei kannata panostaa liikaa eikä herättää huomiota. Huomiota herättävää voisi olla kielteinen kirjallisuuskritiikki, johon on jäänyt jokin juoniselostusta koskeva virhe tai kyseenalainen tulkinnallinen väärinkäsitys, koska kriitikko on ollut haluton tekemään sadan euron arvoista työtehtävää alle kymmenen euron tuntipalkalla.

                      Turhasta kehumisesta ei kai jää koskaan kiinni. Enintään siitä seuraa Suomen kuvalehden artikkeli, jossa kotimaista kirjallisuutta epäillään kehuttavan jo liikaakin.

Mainitsin esimerkkinä satasen, joka on ollut Turun Sanomien standardipalkkio siitä lähtien kun Suomi siirtyi markasta euroon. On totta, että Aamulehdestä tai Kalevasta voi saada jopa sata kaksikymppiä, mutta koska molemmat ovat vuosien mittaan laskeneet palkkioitaan vaikka Turun Sanomat ei ole, on vain ajan kysymys koska Turun standardi on maan standardi.

                      Jos ja kun tällaisia summia saa romaanin arvostelusta, jonka pelkkään lukemiseen menee liki kahdeksan tuntia, tai tietokirjan, jonka vertailuun muuhun alan keskusteluun menee viikko, kriitikolta voi rapautua tunne, että hän olisi enää vastuussa lukijoilleen.

                      Se ei ole mukava tunne. Vielä epämukavampi on tieto siitä, ettei tällaisia palkkioita tarjoava toimitus tunne olevansa vastuussa kenellekään. Vähiten kriitikoille, joista toimitukset käyttävät sellaisia ilmauksia kuin ”fakkiutunut” ja ”akateeminen”. Tällä tavoin kriitikko erotetaan lehden kuukausipalkkaisista toimittajista, jotka fakkiutuneisuudesta ja akateemisuudesta poiketen ovat erikoistuneita ja asiantuntevia. Seuraavaksi sitten eroaa kriitikko. Lehdestä.

                      Viimeksi kokenut ja arvostettu teatterikriitikko Matti Linnavuori, joka Kritiikin uutisissa kertoo, miksi ei allekirjoittanut Alma Aluemedian avustajasopimusta (”Ei sopimusta”, KU 2/2013).

                      Ei luemma siksi, että kriitikko olisi ollut siihen liian ylpeä. Pikemminkin vuodet lehtien palveluksessa, jotka käytännössä ovat aina voineet sanella haluamansa sopimukset, ovat opettaneet säyseäksi ja nöyräksi. Uran piste tuli siitä, ettei edes saneluun enää vaivauduta, vaan jopa palkkion määrä jää allekirjoittajalle arvailun varaan. Tai se, maksetaanko mitään, vai maksaako kriitikko vastaisuudessa juttujensa julkaisusta:

                      ”Roope Ankka käyttää pientä pränttiä, kun haluaa epäreiluja ehtoja, mutta ei pankkiiri Ankka sentään vaadi myymään tyystin sokkona.”

                      Kynnyskysymyksenä Linnavuori mainitsee myös sopimuksen kohdan, jonka mukaan molemmat osapuolet ”hyväksyvät” Viestinnän keskusliiton ja Journalistiliiton freelance-tehtävien myynti- ja toimitusehtojen sisällön oman sopimuksensa osaksi, ja keskustelun toimituksen päällikön kanssa, joka auliisti kertoi, mitä ehtojen sisältöä ei tulla missään nimessä noudattamaan.

                       Miksi pitää allekirjoittaa paperi, josta molemmat tietävät, ettei sen teksti ole totta? Linnavuori kysyy. Niin, miksi?