Kuulostaa tutulta

I

Miten filosofia lunastaa paikkansa tieteenä tieteiden maailmassa? Sipoolainen toimittaja Päivi Karvinen vastaa kysymykseen Helsingin Sanomien mielipide-palstalla (”Arvokas elämä unohtui”, HS 10.11.2013).

                      Pekka Himaseen työryhmän saama palaute peittää itse asian muotoseikkoihin, Karvinen arvioi. Karvisen mukaan Himanen on tehnyt filosofin tehtävän, ja luonut sinänsä abstraktin käsitteen, elämän arvokkuuden (”dignity”). Sen sijaan ”konkretian määritteleminen olisi meidän toimittajien tai yhteiskunnallisia palveluita suunnittelevien ja toteuttavien tahojen tehtävä”.

                      Niin varmaan onkin, mutta samalla Karvinen esittää käsityksen filosofiasta, joka ei juuri eroa termin pejoratiivisesta käytöstä. Arkikeskustelussa ”filosofointi” tarkoittaa itseensä käpertyvää, asiasta ja muista osallisista irtaantunutta puheenvuoroa, etuliite ”akateeminen” puolestaan tähdentää, ettei filosofiaa voi soveltaa käytäntöön.

                      Useimmat filosofit uskovat, että heidän ajatuksensa sisältävät yhteiskunnallisesti relevantteja vaihtoehtoja, jotka on mielekästä tarjota poliittisen prosessin käyttöön. Osa jopa uskoo tehtäväkseen valintojen ohjailun oikeaan suuntaan. Näin myös Himanen, joka lehdistötilaisuudessa tähdensi tuoreen raportin sisältävän lukuisia ”konkreettisia ehdotuksia”. Eri asia sitten on, jos kritiikki ei niitä löydä, mutta löytää kyllä Karvisen itseisarvoksi nostamia abstrakteja käsitteitä.

”Jotta tämä kirja toimisi varsinaisena tutkimuksena, se tulisi aloittaa siitä, mihin se nyt päättyy”, akatemiaprofessori Pertti Alasuutari kirjoittaa Helsingin Sanomien julkaisemassa kirja-arvostelussa (”Himasen teos ei ole tutkimusta”, HS 8.11.2013):

 ”Tulisi alkaa lopussa esitellystä dignity-indeksistä ja esimerkkimaiden vertailusta. Indeksin oikeutus tulisi lunastaa osoittamalla, miten se selittää maiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä sekä eri tekijöiden välisiä kausaalisuhteita paremmin kuin aikaisemmat indeksit.”

Siis se, minkä tekijä painokkaasti kertoo kirjan ytimeksi, puuttuu kriitikon mukaan kirjasta lähes kokonaan.

Alasuutarin näkemystä voi yrittää vähätellä sosiologin tulkintana filosofiasta, mutta kovasti se kuulostaa tutulta. Oikeastaan samalta kuin filosofin tulkinta filosofiasta.

Vuonna 1994 filosofi ja politiikantutkija Mikko Lahtinen arvioi filosofisessa aikakauslehdessä N&N Himasen uran toistaiseksi ainoan tieteellisen tutkimusjulkaisun, väitöskirjan Bertrand Russellin haaste: Russellilainen uskontokritiikki esimerkkinä aikalaiskriittisestä filosofiasta.

Toimittaja Karvisen tavoin Lahtinen kiinnitti huomion Himasen abstraktiin käsitetuotantoon, mutta Karvisesta poiketen sitä ei nostettu filosofian ensisijaiseksi tehtäväksi eikä filosofin ansioksi:

Russellin yhteiskunnallisista malleista Himanen toteaa: "konservatismin ja revolutionismin sijasta ne ovat bernsteinilaisittain revisionistisia ja tai reformistisia" (s. 155). Himanen ei erittele yksityiskohtaisesti näitä Russellin yhteiskunnallisia malleja, jolloin esimerkiksi yllättävä viitaus Russellin bernsteinilaisuuteen jää hämäräksi. Sen sijaan Himanen luokittelee hirmuisella tarmolla Russellin ajattelua erilaisiin ismeihin, joita mainitaan Bertrand Russellin haasteessa kymmeniä, ehkä jopa satoja. Himanen luottaakin vakaasti siihen, että asia on selvitetty ja selitetty, kun se on saatu luokitelluksi joksikin tietyksi ismiksi: "näiden luokittelujen avulla on mahdollista luonnehtia täsmällisesti tutkimukselle tärkeitä käsitteitä, kuten 'rationalisti', 'irrationalisti', 'arationalisti', 'teisti', 'fideisti', 'pistikko', 'agnostikko', 'skeptikko' jne."

                      Sosiologi Alasuutarin tavoin Lahtinen kiinnitti myös huomion tutkijan itsensä määrittelemään tutkimuksen käytännölliseen ytimeen. Se tuntui silloinkin jäävän jonnekin teorian varjoon ja varsinaisen tutkimustyön tavoittamattomiin.

                      Ensin lainaus Himasen väitöskirjasta:

Russellin uskontokritiikkiä ei voi ymmärtää in abstracto. Russellin uskontokritiikin luonteeseen kuuluu sen osallistuvuus ja soveltavuus. Tärkeä osa Russellin moraalisesta kritiikistä on esitetty suurelle yleisölle tarkoitetuissa artikkeleissa, esseissä, haastatteluissa, luennoissa jne. lehdissä, kirjoissa, radiossa ja televisiossa.

                      Sitten Lahtisen kirja-arvostelusta:

Kuitenkin Himasen piirtämä kuva Russellin uskontokritiikistä ja aikalaiskriittisyydestä jää juuri tässä suhteessa abstraktiksi. Himanen hallitsee kyllä sujuvasti Russellin teoksissaan esittämän "kirjallisen" uskontokritiikin sekä sen taustalla olevat teoriat ja teoreettiset kontekstit (mm. utilitarismi, liberalismi, rationalismi). Pelkistäen voi todeta, että mitä teoreettisempia ja "akateemisempia" asioita Himanen käsittelee sitä varmempi hänen otteensa on. Sen sijaan Russellin elämän toiminnallisten kontekstien erittely jää heppoiseksi. [--] Himanen ei myöskään pohdi, minkälaisia vaikutuksia Russell odotti ja toivoi aikalaiskritiikillään olevan ja millaisia sen tosiasialliset vaikutukset olivat? Minkälaisia vaikuttamisen strategioita Russell käytti? Miten hän hahmotti ja rakensi suhdettaan akateemisten piirien ulkopuolisiin ihmisiin ja ihmisryhmiin? Väitöskirjan motto on Russellin raamatullinen elämänohje "Älä seuraa joukkoa pahuuteen". Halusiko hän johtaa joukkoja hyvyyteen vai pysyä niistä erossa? Miten hän hahmotti suhteensa tähän joukkoon? Mistä joukosta tarkkaan ottaen oli kyse vai oliko kyse ainoastaan epämääräisestä iskulauseesta, jonka konkreettinen sisältö jäi hämäräksi?

Kaksi arvostelua saman tekijän eri kirjoista, eri vuosikymmeniltä, voisivat olla yhtäläisempiä vain, jos Alasuutari olisi todennut, että ”suomalaisen yhteiskunnan toiminnallisten kontekstien erittely jää heppoiseksi.” Tai sittenkin – juuri niin hän toteaa, ja vielä lukuisia kertoja.

II

Kovasti tutulta kuulostaa muutama muukin asia.

                      Helsingin Sanomien älymystöraati kiinnitti eniten - tai ainakin muita seikkoja useammin – huomionsa raportin marxilaisiin ja kristillis-uskonnollisiin sävyihin. Ne lienevät perua Manuel Castellsin poliittisesta taustasta ja Himasen väitöskirjatyöstä.

                      Pääoman ja Raamatun yhdistelmä ei ole yllätys. Akateemisesta nimistöpörssistä löytyy myös toinen, Castellsin ja Himasen kanssa melkein identtinen parivaljakko, vanhempi ja radikaalimpi julkkis Antonio Negri sekä nuorempi ja tuntemattomampi humanisti Michael Hardt, joilta evankelointi ja agiotointi käy varsinaista yhteiskuntatutkimusta luontevammin.

                      Oheisen arvostelu julkaisi Turun Sanomat vuonna 2006 otsikolla ”Kapitalismin loppu palaa takaisin - Italialainen kelmi ja amerikkalainen tomppeli selittävät uuden maailmanjärjestyksen”.

Michael Hardt & Antonio Negri: Imperiumi. Suom. Arto Häilä, Mika Ojakangas, Taina Rajanti, Olli Sinivaara, Akseli Virtanen, Jussi Vähämäki. WSOY, 451 s.

Michael Hardt & Antonio Negri: Multitude. Penguin, 426 s.

Mistä oli kysymys viime lokakuussa, kun turhautuneet siirtolaisnuoret sytyttivät Pariisissa tuleen satoja autoja, tai tammikuussa, kun tanskalaisista pilakuvista ärsyyntyneet muslimit polttivat Syyriassa lähetystöjä ja Nigeriassa kirkkoja?

Kenties globalisaatiosta, jossa erilaisia sosio-ekonomisia ympäristöjä erottanut poliittinen maantiede menettää perinteisen merkityksensä? Tai ehkä multikulturalismista, jossa politiikka menettää merkitystään suhteessa uskonnollisiin tai muihin kulttuurisiin arvoihin? Kolmas vaihtoehto on se, että hetkeksi ”Imperiumin” kadut täyttyivät ”Väenpaljoudesta”.

                      Sitaateilla merkityt sanat ovat amerikkalaisen Michael Hardtin ja italialaisen Antonio Negrin yllätyksellisten menestyskirjojen otsikoita. Ensimmäinen on ilmestynyt nyt myös suomeksi, tosin trendifilosofialle kohtalokkaalla viiden vuoden viiveellä.

                      Hardtille & Negrille ”Imperiumi” ei ole enempää eikä vähempää kuin uusi maailmanjärjestys. Tämä uudenlainen suvereniteetti syntyy ”kansallisten ja ylikansallisten organismien ketjusta”, Hardt & Negri kuvailevat. Mikään kansallisvaltio, edes mahtava Yhdysvallat, ei voi enää ohjata sitä modernin ajan imperialismin tapaan.

                      Postmodernin ajan ”Imperiumille” onkin ominaista se, että ”valtiokoneisto hajautuu ja deterritorialisoituu”, sekä nähtävästi myös se, että filosofien kieli kangistuu ja kömpelöiden sivistyssanojen määrä lisääntyy.

                      Kolmas ”Imperiumin” olennainen ominaisuus on sen toivottavuus.

Vasemmiston mielenosoitukset globalisaatiota vastaan ovat Hardtin & Negrin mukaan urheita mutta turhia, sillä ”Imperiumissa” markkinatalous aiheuttaa itse oman romahtamisensa. Romahduksen seurauksena ”postmodernin biopolitiikan tuottavuus” vapautuu ”älyllisten ja affektiivisten verkostojen tuottavaksi yhteistyöksi”.

Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että ortodoksisen marxismin ennustus kapitalismin lopusta on palannut takaisin kuin Lassie-koira, ilahduttamaan taas uutta lapsellisten sukupolvea.

Erona edelliseen kertaan on lähinnä se, ettei katolisessa seminaarissa filosofian opinnot aloittanut Negri enää puhu mitään ”neitsyt Mariasta syntyneestä taistelijoiden uskonnollisesti järjestöstä”, kuten ns. aseen vuonna Italiassa 1977, jonka päätteeksi hänet tuomittiin ensin vankilaan ja lopulta kotiarestiin terrorijärjestö Punaisten prikaatien tukemisesta.

Nyt hän tyytyy viittaamaan hurskaasti Fanciscus Assisilaisen pyhimyslegendaan, joka hänen tulkintansa mukaan ”nosti koko luomakunnan orastavaa kapitalismia vastaan”.

Ranskalainen historioitsija Michel Foucault esitteli biopolitiikan käsitteen tarkastellessaan väestötutkimuksen historiaa ja valtion hallittavuuden ongelmia parin viime vuosisadan aikana.

                      Uusi termi oli hänestä välttämätön sen jälkeen, kun valtiovallan laillinen oikeutus ei liittynyt niinkään kuolemalla uhkaamiseen vaan elämän haltuunottoon erilaisten terveyttä ja yleistä järjestystä edistävien hankkeiden nimissä.

Foucault korosti osuvasti, että nämä ihmisten elämää määrittävät olosuhteet ovat yksilöllisesti katsottuna sattumanvaraisia ja ennustamattomia, mutta kollektiivisella tasolla niistä voi tunnistaa tiettyjä vakioita. Toisin sanoen väestötutkimuskeskuksen ilmoittama suomalaisen miehen elinajanodote ei pidä minun kohdallani paikkaansa, jos jään huomenna auton alle, mutta pitkällä tähtäimellä se osoittaa, että nyt syntyvät lapset elävät keskimäärin yli 30 vuotta pitempään kuin sata vuotta sitten syntyneet.

Hardt & Negri kuitenkin sivuuttavat Foucault’n tilastollisesti analysoitavat populaatiot ja korvaavat ne pelkästään kuviteltavissa olevalla yksilön suvereniteetilla. Heille biopolitiikka tarkoittaa talouden tunkeutumista niin syvälle tunteiden ja tarpeiden alueelle, että lopulta Marxin perustasta ja päällysrakenteesta muodostuva kapitalismin pyramidi kääntyy dramaattisesti päälaelleen.

”Perusta” on tavaratuotanto, jolle työläinen myy aikansa ja lihasvoimansa. Palkalla hän maksaa työvoimansa ”uusintamisen” seuraavan päivän ponnistuksia varten, ja siinä ”päällysrakenteeseen” kuuluvilla henkisen levon ja virkistyksen lähteillä on suuri merkitys. Kapitalismin kehittyessä on kuitenkin käynyt niin, että lepo on kytketty yhä tehokkaammin tuotannon kaltaiseen suorittamiseen, ja vapaa-aika on nopeimmin kasvava teollisuudenhaara.

Toisin sanoen se, mitä Hardt & Negri kutsuvat kömpelösti ihmisen ”haluksi” ja Marx hieman yksinkertaisemmin ”luonnollisiksi elinvoimiksi”, muodostaa nyt massiivisen aineettoman arvotuotannon markkinan. Yhdessä savupiipputeollisuuden korvanneen tietoteollisuuden kanssa se on luonut uuden talouden, joka ei enää tuota niinkään tavaroita kuin sosiaalisia suhteita, jopa yhteisöllisyyttä.

Imperiumi - connecting people?

Nokian insinööreille on tuskin tullut edes mieleen, että koska he myyvät yhteistyönä syntyviä kommunikaatiopalveluja, heidän tuotettaan ei voi enää oikeutetusti pitää yksityisenä omaisuutena, vaan se kuuluu kaikille.

                      Tähän kuitenkin perustuu Hardtin & Negrin käsitys kansallisvaltioihin sidotun proletariaatin korvaavasta ja globaalisti virtaavasta ”Väenpaljoudesta”, jonka ei enää ole pakko katsella sivusta kun sen tuottavat kyvyt varastetaan.

Ratkaisu myötäilee Marxin tuttua käsitystä kansalaisyhteiskunnasta, jossa jokainen kansalainen luovuttaa valtiolle osan itsemääräämisoikeudestaan, ja sitä seuraavasta aidosta sosialismista, jossa jokainen osallistuisi poliittiseen prosessiin konkreettisena yksilönä eikä edustuksellisen demokratian kansalaisena tai tilastollisen tutkimuksen populaationa.

Foucaultin biopolitiikassa itsemääräytyvyydestä luopuminen vastaisi vallan ”mikrofysikaalista” ulottuvuutta, eli yksinkertaisesti sitä, miten me arjessa sisäistämme terveyden ja turvan vaatimukset vaikka mikään hallitsevien piirien salajuoni ei siihen pakotakaan. Sen sijaan Foucaultin biopolitiikassa ei ole vastinetta Hardtin & Negrin suvereenille yksilölle.

Se ei tosin johdu Foucaltin ihmiskuvasta vaan Hardtin & Negrin kategorisesta virheestä.

Sekoittaessaan toisiinsa modernin tieteen luoman populaation käsitteen ja Marxin ”lajinmukaisen” ihmisyyden, heiltä ovat menneet puurot ja vellit pahasti sekaisin. Saman ylimielisen kohtelun kokee myös käytännössä kaikki muukin yhteiskuntatiede, jonka varaan kaksikko teeskentelee kirjoittavansa. Hämärillä käsitteillä tehty silmänkääntötemppu toimii seuraavan kaavan mukaan.

”Konstituutio” on eräs Imperiumin avainsanoista. Hardtin & Negrin mukaan se tarkoittaa sekä Yhdysvaltojen perustuslakia että valtion materiaalista rakennetta, ”yhteiskunnallisten voimasuhteiden jatkuvaa muotoutumista ja uudelleenmuotoutumista”.

Tämän jälkeen Yhdysvaltojen todellisesta ”rakenteesta” ei sanota enää mitään, sillä pelkkä ”konstituution” mainitseminen vihjaa, että se olisi tekijöiden hallussa, mikäli he vain viitsisivät paneutua tylsiin yksityiskohtiin.

Yksityiskohtia Imperiumissa ja Multitudessa on ylipäänsä vähän. Eräs harvoista koskee kasvavaa aseellisten konfliktien määrää maailmassa, joka Hardtin & Negrin logiikan mukaan johtuu kansallisvaltioiden koventuneesta vallankäytöstä vastauksena globalisaation hajottavaan paineeseen: ”Yli 2000.”

Imperiumin ilmestymisvuonna oikea luku oli ranskalaisen Le monde diplomatique –lehden yleensä luotettavan indeksin mukaan 62. Kylmän sodan jälkeen määrä ei myöskään ole kasvanut, kuten Hardt & Negri olettavat, vaan pienentynyt. Lisäksi väkivalta ja sitä edeltävä kurjuus, epävarmuus ja kansalaisten voimattomuus ei näytä olevan seurausta kansallisvaltioiden ylenpalttisesta vallasta vaan päinvastoin niiden heikkoudesta.

Pariisin siirtolaislähiöt, jotka ovat käytännössä eristyneet muusta ranskalaisesta yhteiskunnasta, ja Lähi-itä, joka ei ole Aasian tiikeritalouksien tavoin noussut kolmannesta maailmasta ensimmäiseen, ovat esimerkkejä juuri näistä ongelmista, joita pelkät sosiaaliset verkostot eivät ratkaise.

Ne edellyttävät Hardtin & Negrin väheksymää hierarkista ja edustuksellista vallankäyttöä. Kokemus osoittaa, että ne tuottavat tehokkaimmin ihmisten kaipaamia aineellisia ja henkisiä resursseja – ja lisäksi vapauttavat ihmiset elämään normaalia elämää, joka ei ole pelkkää taloyhtiön loputtomissa kokouksissa istumista tai muuta ”lähidemokratian” tuottamaa helvettiä.

Imperiumi ja sen jatkoksi viime vuonna ilmestynyt Multitude ovat merkillinen yhdistelmä vasemmistoradikaali Negrin eskatologiaa, jossa kommunismi ei ainoastaan vapauta työstä, vaan jotenkin myös vapahtaa siitä, sekä kirjallisuudentutkija Hardtin mahtipontista postmodernismia, jossa jokainen oppisuunta on aina ”paradigma”, sen kehitys on ”genealogiaa” ja kriittinen arvosteleminen ”dekonstruointia”.

                      Negrin mystilliset lupaukset, jotka Hardtin kieli jättää melkein käsittämättömiksi, selittävät varmasti osaltaan kirjan herättämää huomiota.

”Postmodernisuudessa me jälleen huomaamme olevamme pyhän Franciscuksen tilanteessa, tarjoamassa olemisen iloa kurjuutta vastaan”, Hardt & Negri maalailevat Imperiumin lopuksi: ”Tähän perustuu kommunistin elämän ikuinen ilo ja riemu.” Multitudessa he pistävät paremmaksi: ”Me tarvitsemme anteliaan ja rajattoman rakkauden määritelmän. Meidän on elvytettävä esimoderneissa perinteissä vallinnut rakkauden julkinen ja poliittinen käsite.”

Viimeistään tässä vaiheessa Antonio Negrin uskonnollis-yhteiskunnallinen paatos tuo elävästi mieleen toisen politiikan ja laittomuuden rajamailla sujuvasti liikkuneen italialaisen kelmin, pääministeri Silvio Berlusconin.

Viime kuukausina Berlusconi on verrannut itseään sekä Jeesukseen että Napoleoniin, mutta asiantuntijoiden mukaan häpeämätön hurskastelu ja omien ajatusten nostaminen maailmanhistorian lakipisteeksi ovat Italiassa pelkkää small-talkia. Niinpä tällaiset höpisijät on viisainta sivuuttaa olan kohautuksella.