Albert Camus (1913 – 1960)

"Pohjimmiltaan tiesin varsin hyvin, että ei merkitse paljonkaan, kuoleeko kolmenkymmenen vai seitsemänkymmenen vuoden vanhana, koska kummassakin tapauksessa luonnollisesti toiset miehet ja toiset naiset jäisivät elämään, ja näin tapahtuu vuosituhansia."

Albert Camus: Sivullinen (L'Etranger). Suom. Kalle Salo.

Kyllä tämä kannattaa vielä ennen vuoden päätöstä mainita, vaikka minulla ei ole asiasta paljon sanottavaa: Albert Camus’n (1913 – 1960) syntymästä tuli viime kuussa kuluneeksi tasan sata vuotta.

Kevyemmän Kurt Vonnegutin ystävänä en varsinaisesti kuulunut joukkoon, mutta muistan hyvin ajan, jolloin Camus’n filosofiset romaanit kiinnostivat vakavia teinejä. Selitys saattaa löytyä eksistentialismin perusajatuksesta. Sen mukaan muut ovat väärässä ja minä olen yksin oikeassa.

                      Toinen selitys on se, että Camus saa elämän kuulostamaan turvattomalta - toisin sanoen vaaralliselta ja jalolta, kuten sen pitäisikin olla. Kapinoivassa ihmisessä (1947) hän selittää, miten kaikki sopusointua luovat järjestelmät ovat kollektiivisia harhoja. Ne riisuvat yksilön hartioilta oman elämän painon ja murentavat olemista luonnehtivan tahdon. Sama itsepetos kätkee myös järkeen sisältyvän tragedian: tietoisuus ja todellisuus on erotettu toisistaan olemassaolon subjektina ja objektina, mikä suistaa ihmisen ikuiseen sivullisuuteen.

                      Pleikkarisukupolven luku- ja kirjallisuusosaaminen on kuitenkin kuihtumaan päin, kertoi taas eilen julkistettu Pisa-tutkimus. Tai on ollut jo niin pitkään, että jo (entisen) trendilehti Facen viisastelijat ehtivät sepittää joukon kirjallisuuden klassikoihin perustuvia strategiapelejä. Sivullisessa (1942) pelaajan tehtävänä on saavuttaa suopea välinpitämättömyyden tila ampumalla mahdollisimman monta arabia. Taktinen vinkki: ”Ainoa keino voittaa on kieltäytyä pelaamasta.”

                      Omissa kirjoituksissa ja merkinnöissä Camus on elänyt lähinnä silloin kun väärin kirjoitetulle kirjalle on pitänyt saada mahdollisimman lannistava vertailukohta. Kuten silloin kun kirjailijan näköpiiri kaventuu ihmisen sivullisuudesta hänen syrjäytyneisyyteensä.

Arvostelun julkaisu Turun Sanomat vuonna 2006, otsikko meni näin:

”Markku Pääskynen lypsää Porvoon perhetragediasta imelän aikuisten sadun:

Pieni tulitikkutyttö saa tarpeekseen.”

Markku Pääskynen: Vihan päivä. Tammi 2006

Toisen romaaninsa aiheen Markku Pääskynen etsi naapurimaa Ruotsin uutisotsikoista.

Ellingtonissa (2004) pahamaineinen Thomas Quick, jonka Pääskynen nimeää uudelleen ”Fastiksi”, saa tuomionsa vaikka hän ei eräiden epäilijöiden mukaan olekaan sarjamurhaaja vaan pelkkä sairaalloinen valehtelija.

                      Neljännessä romaanissa lööpit ovat löytyneet lähempää.

Vihan päivä palaa Porvoon murhenäytelmään, juhannusviikolle kaksi vuotta sitten. Nuori nainen tappaa haulikolla miehensä, lapsensa ja itsensä, jotta perheen vaikea velkakierre ei paljastuisi.

Mielen murtumisen ja todellisuuspohjaisen rikoksen lisäksi kirjoista löytyy kolmaskin yhdistävä tekijä. Se on outo, kirkollinen juhlavuus.

Ellingtonin taustoja tutkiessaan Pääskynen lienee lukenut Quickin omaelämäkerran, jonka nimi esittää kirjoittajansa melkoisen komeassa valossa: ”Ylösnousemus”. Komea on myös Pääskysen uusi otsikko. ”Vihan päivä” on keskiajalta periytyvän sielunmessun kolmas osa, hävityksen kauhistus ja lopullinen tuomio, joka tulee heti vainajalle pyydetyn levon ja eläville anotun armon jälkeen.

Quickin valintaa on helpompi ymmärtää. Hänen kyseenalaisissa mielikuvissaan murhaajan, uhrin ja tämän omaisten välille on syntynyt pyhä suhde, jota pitää puolustaa epäilijöiden pilkkaa vastaan.

Mutta mitä Pääskynen puolustaa?

Kenties sanataiteen pyhyyttä turhantarkkoja lukijoita vastaan. Siihen voikin olla aihetta, sillä viime kädessä Vihan päivän näkökulma on kovin kapea, kieli sovinnaista ja kertojan henkilökuva liian naivistinen, jotta se romaanina olisi mieleenpainuvampi kuin tositapausta tutkineiden poliisien vaitonaiset lausunnot.

Lehtikirjoittelun perusteella kukaan ei pitänyt perheensä murhannutta äitiä kylmänä ja tunteettomana, vaan päinvastoin ihmisenä, jonka ennen hirveään tekoon sortumista oli täytynyt kärsiä paljon. Siis juuri sellaisena, kuin Vihan päivän Eliisa.

                      Perinteinen romaaniesimerkki tunteettomasta murhaajasta olisi Sivullisen (1942) Mersault, jonka kohtalosta kirjailija Albert Camus totesi itse seuraavaa:

                      ”Meidän yhteiskunnassamme jokainen, joka ei itke äitinsä hautajaisissa, on vaarassa joutua tuomituksi kuolemaan.”

                      Vakiintuneen tulkinnan mukaan Sivullinen ei kuvaakaan päähenkilönsä rikollista mieltä tai sosiaalista sopeutumattomuutta, vaan sitä, miten tuomareista ja oikeusjutun yleisöstä muodostuva tavallinen porvaristo kuvittelee oman hyveellisyytensä.

                      Mannermaisen modernismin klassikolla oli asiasta omat käsityksensä, mutta ajanmukaisempia esimerkkejä löytää nykyään julkisuuden henkilöiden lehtihaastatteluista.

Kun kaunotar tulee julkisuudessa tutuksi liiasta juhlimisesta, hän yleensä antaa lehdille haastattelun, jossa hän väheksyy pinnallista seurapiirielämää ja selittää oikeasti haluavansa juhannushäät ja vauvan. Se tarkoittaa, että kaikista ryvettävistä juoruista huolimatta hänen sielunsa on pysynyt kirkkaana ja unelmat puhtaina.

Haastatteluviihteessä seurapiirielämä on houkutus, johon on hetkeksi langettu. Kunnollista on tavallinen elämä, joka Pääskysen sepittämälle Eliisalle merkitsee perhettä, omakotitaloa ja yhtä ulkomaanmatkaa vuodessa. Niitä myös julkkiskaunotar sanoo arvostavansa, joten on pelkästään luontevaa, että Eliisa arvostaa samaa kuin julkkiskaunotar, vaikka Pääskysen romaani ilmaiseekin sen melkein kömpelön suorasukaisesti:

 ”Kunpa minusta tulisi kirkas ja puhdas.”

Myöhemmin julkkiskaunotar avioituu, ja sitten eroaa, kuten olemme viimeksi Susanna Sievisen elämästä lukeneet. Eron syy on se, ettei naista kohdeltu ”prinsessana”, vaikka hän olisi niin halunnut. Eron seuraus on ”vakava masennus”.

Yhteen ynnättynä ne kertovat, että aikuistuessaankin nainen on satuihin uskova viaton lapsi, joka ei ole syyllistynyt vääriin valintoihin, vaan jolle on tapahtunut jotakin ikävää.

                      Ainoa vähäpätöinen ero Susanna Sievisen haastattelun ja Markku Pääskysen romaanin välillä onkin oikeastaan siinä, ettei Eliisa ole eronnut miehestään, vaan hänet on lapsena erotettu isästään.

Siksi hän yhä tuntee itsensä tulitikkuja pakkasessa kauppaavaksi ”sadun tytöksi”, joka tirkistelee ikkunan läpi muiden onnea.  Ja siksi tyypillinen metafora, jolla Pääskynen kuvaa Eliisan ongelmia, on ”haava”, ja tyypillinen Eliisaan liitetty adjektiivi on ”hauras”.

Oliko Mersaultilla vaikea lapsuus, laskut maksamatta eikä lääkityskään oikein kunnossa?

                      Camus ei romaanissaan näihin kysymyksiin vastaa, koska ei pitänyt niitä olennaisina. Pääskynen vastaa kaikkiin, joten hän ilmeisesti pitää.

                      Yhteen ynnättynä niistä muodostuu Eliisan masennusta, haavoittuneisuutta ja avuttomuutta korostava ihmiskuva, joka on uskottava lähinnä siksi, että se on entuudestaan tuttu. Tutuksi sen ovat tehneet lukemattomat naistenlehtihaastattelut, joissa julkisuuden henkilöt eivät odota imagonsa kohentuvan siksi, että he ovat käyttäytyneet ongelmissaan arvokkaasti, vaan siksi, että he ovat joutuneet kokemaan suuria kärsimyksiä.

                      Tähän vakiintuneeseen kaavaan naistenlehden etevä toimittaja saa mahtumaan yhden henkilön ihmissuhdekriisin, työuupumuksen ja alkoholiongelman, minkä jälkeen tilaa jää vielä uuden cd-levyn tai tulevan tv-ohjelman nimelle. Sen sijaan neljälle vainajalle se on aivan liian ahdas.

                      Mittakaavavirheen vuoksi Vihan päivä vaikuttaa nololta erehdykseltä, vaikka se muutoin noudattaa suuren yleisön lukutottumuksia myötäilevää, sujuvaa ja helppotajuista linjaa.

Kun Eliisan olo on esimerkiksi paha, Pääskynen kertoo miten hänen mielensä ”laskee”, kun se on hyvä, mieli ”nousee” linnun mukana lentoon. Eliisan arjen kuvaamiseen Pääskyselle riittää yleensä selkeä päälause ja sivulause. Kun tajunnanvirta alkaa erkaantua arjesta ja todellisuudesta, myös sivulauseiden määrä kasvaa.

Näin ollen luetun ymmärtäminen ei ole järin työlästä, mutta Eliisan niskoille kasatun kärsimyksen määrän huomioiden yllättävänkin yksitoikkoista.

                      Kärsimään joutuneen ihmisen moderni media-arkkityyppi on epäilemättä Walesin prinsessa Diana, jonka herättämä ihailu myös osoittaa, että sankarien sijaan meidän moraaliset auktoriteettimme ovat yhä useammin uhreja. Moni uskoo BBC:n haastattelema Dianan tavoin, että suru ja onnettomuus voivat tehdä meistä parempia ihmisiä, ja että ne johtavat johonkin päämäärään, palkintoon tai korvaukseen.

Eliisan päämäärä on kuolema ja palkinto pikkukaupungin arvostelevien katseiden ”katoaminen”, kuten Pääskynen kirjoittaa. Vihan päivä ei kuitenkaan pääty kaiken hiljaisuuteen vaan Eliisan näkemään ”valoon”, aivan kuten Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli.

Sitä voi kaiketi pitää Pääskysen toisena kantavana satuaiheena, H.C. Andersenin ohella. Tosin ero on nyt siinä, etteivät Korppu ja Joonatan pääse loikkaamaan palavasta kodistaan Nangijalaan ja sitten Nangijalasta Nangilimaan siksi, että he ovat sortuneet vaikeuksien alle, vaan päinvastoin siksi, että he ovat kohdanneet ne urheasti ja uhrautuvasti.

Aika monessa lasten sadussa on kolme toivomusta. Ne ovat merkki siitä, että elämässä joutuu tekemään valintoja, joista on sitten kannettava vastuu.

Yhä useammassa aikuisten sadussa on kolme metaforaa masennukselle. Ne ovat merkki siitä, että me emme voineet valita ja että me emme ole vastuussa.

                      Tällaiseen tarinamalliin samastuminen varmaankin lohduttaa lukuisia ihmisiä, jotka Eliisan tavoin kokevat hukanneensa elämän hallinnan. Ulkopuolisemmin tarkasteltuna se voi myös herättää myötätuntoa, mikä saa meidät tuntemaan itsemme paremmiksi ihmisiksi.

Näin koettu moraalinen paremmuus on tuskin kuitenkaan mitään muuta kuin viihdetuotteeksi helposti paketoitavaa sentimentaalisuutta, pikkuporvarillisen hyveen muoto, jota Camus inhosi niin, että käytti sen ivailuun koko kuuluisimman romaaninsa.