Suuruuden kynnyksillä

Finlandia-palkinnon perustamisen jälkeen kulttuuritoimitukset omaksuivat vähitellen käytännön, jossa kaikki kotimainen kirjallisuus piti olla lehdessä arvosteluna mieluiten ehdokkaiden julkistamiseen mennessä, ehdottomasti voittajan palkitsemiseen mennessä.

                      Loppuvuosi on sitten kriitikon omaa aikaa, jonka nykyään omistan elokuvatallenteille, ennen amerikkalaisille dekkareille. Ikään kuin vanhan perinteen herättämiseksi aloin jo viime kesänä tilata postitse paikkoja lähinnä vanhoihin suosikkeihin sekä hyllyyn paremmin istuvia kovakantisia tai muuten vain parempia painoksia uusintaluettaviksi:

Elmore Leonard, Richard Stark, John D. MacDonald ja George H. Higgins, uraansa yhä jatkavista lähinnä George Pelecanos ja James Lee Burke. Stephen Hunter on vielä harkinnassa. Listasta puuttuu Hammett, Chandler ja Cain siksi, että ne on jo aiemmin vaihdettu alkukielisiin laatupainoksiin. Ross MacDonald siksi, että kokoelma on muutoin täysi. Ja Michael Connelly lähinnä siksi, että olen mielestäni antanut kirjailijalle jo riittävän monta mahdollisuutta.

Englantilaisille dekkarikirjallisuuden historia tarkoittaa ymmärtääkseni Arthur Conan Doylea ja Agatha Christietä, joten dekkareista on totuttu puhumaan omana lajinaan, ilman liiallista tärkeilyä.

                      Sen sijaan amerikkalaisille se tarkoittaa Edgar Alla Poe’a ja Raymond Chandleria, joten dekkarikirjailijoiltakin on tapana odottaa aitoja sanataiteellisia mainetekoja.

                      Mahdollisina Pitkien jäähyväisten (1953) jälkeisinä mestariteoksina on pitkään mai nittu John D. MacDonaldin A Purble Place for Dying (1964), George V. Higginsin The Friends of Eddie Coyle (1973) ja mahdollisesti jokin Michael Connellyn tuleva teos.

                      Poikkeuksen teki tehnyt kauhunikkari Stephen King joskus vuosikymmen sitten. Hänen mukaansa odotus päättyi jo silloin, kun Connellyn The Poet (1996) ilmestyi. Kirjan uudemman pokkaripainoksen esipuheessa King ylistää ujostelematta sen monikerroksisuutta, rehevyyttä ja eleganssia.

Romaanin suomennos, Runoilija (2005), ei ollut suinkaan ensimmäinen lukemani Connelly, mutta saattoi jäädä viimeiseksi. Kirjoitusjärjestyksessä viimeinen oli muistaakseni City of Bones (2002). Syynä ei ollut pettyminen eikä edes kyllästyminen vaan jonkinlainen kyllääntyminen. Hyvän kirjoittajan kerta toisensa jälkeen herättämä lupaus jäi kerta toisensa jälkeen täyttämättä.

Eivät Kingin kiitokset silti aivan aiheettomia olleet.

                      Tarina poliisien murhia itsemurhiksi lavastavasta ihmishirviöstä ja veljensä kuoleman järkyttämästä rikosreportterista ei sinänsä uudista tai yritä uudistaa rikosviihteeseen vakiintunutta mallia. Mutta se yrittää hyvin itsetietoisesti osoittaa, että tämä malli tai hienommin sanottuna perinne sisältää jo oman, täyteläisen maailmansa, jossa väkivallan nopea ja selkeä symbolikieli kattaa useimmat psykologisen realismin vaivalloisemmin työstämät teemat.

Jack McEvoylla ei ole Connellyn vakiosankarin Harry Boschin traumaattista sotataustaa, eikä siksi lajityypin etsiville ominaista pimeää puolta, joten hänen suhteensa toimittajatyössä nähtyyn verenvuodatukseen muistuttaa oikeastaan tavallisen yleisön asennetta – se on sekoitus tirkistelyn halua ja avuttomuuden tunnetta.

Tämä inhimillinen mittakaava kannattelee Runoilijaa pitkään. Connelly onnistuu ainakin hetkeksi vakuuttavaan lukijan, että hänellä on jokin murhaajan siteeraamia kauhuromanttisia runoja konkreettisempi käsitys väkivallasta arjen nöyryytysten ja hierarkioiden alkulähteenä. Sitten juonen rakennelma alkaa horjua yksityiskohtien joutavuuden alla.

Toteutumattomilla lupauksilla on amerikkalaisessa kirjallisuushistoriassa kunniakkaat perinteet. John O’Haralta toivottiin joka kerta uutta Tehtävää Samarkandissa, mutta sen sijaan häneltä saatiin massiivinen ja melodramaattinen A Rage to Live. Irvin Shawlta odotettiin jatkoa Nuorille leijonille, mutta hänen uransa huipensi romaanin Rikas, rakas, jonka tv-versio sai nopeasti jäljittelijöikseen Dallasin ja Dynastian.

Yhteistä O’Haralle, Shawlle ja Connellylle on ainakin se, että he osasivat kirjoittaa paperille upeita lauseita, mutta jättivät aivan liian usein huonot poistamatta.

Runoilija alkaa sanalla ”kuolema”, ja jatkuu toisella sivulla ”epäonnistumisella” ja ”surulla”, joten kyse on kirjallisuudesta, joka ottaa itsensä hyvin vakavasti. Tämän vakavuuden punnitseminen niin, ettei se vaikuttaisi syvällisyydestään huumaantuneen kirjailijan narsismilta, olisi kuitenkin vaatinut hieman itsekriittisempää otetta.