Arkisto: "Journalismin sukupuoli"

Kesken jouluostosten jouduin keskustelemaan gradua valmistelevan tuttavan kanssa ”feminismin valta-asemasta yliopistomaailmassa”. Otaksun, että näin kummallinen huolenaihe perustuu akateemiselle sivistyneistölle ominaiseen virhepäätelmään:

                      Nähdään, että jokin sukupuolten keskinäiseen asemaan liittyvä ongelma tai mielipide herättää yhä närkästyneen keskustelun, mutta ei ymmärretä, ettei todellisen vallan tarvitse puolustaa etujaan sanomalehtien mielipidesivuilla tai facebookissa. Se vie agendansa läpi julkisuudelta varjossa, sen enempää närkästymättä.

                      Itse asiassa en edes tiedä, milloin olisin edellisen kerran kuullut sanan feminismi. Sen tiedän, koska käytin sitä itse, sillä tarkistin juuri asian tietokoneen kansioista. Kirja-arvostelu on kolmen vuoden takaa ja se tarkastelee tamperelaista (huokaus) mediatutkimusta (syvä huokaus). Arvostelun julkaisi Turun Sanomat, otsikkona oli ”Onko toimituksissa naisvalta mutta miesten säännöt?”

                      Myös arvostelun teemana ovat sivistyneistölle ominaiset virhepäätelmät. Kuten taipumus tulkita tutkimusaineisto nurinkurisesti, jos se ei muutoin mahdu alkuperäiseen, tinkimättömään tutkimushypoteesiin…

Iiris Ruoho & Sinikka Torkkola: Journalismin sukupuoli. Vastapaino 2010, s. 223.

Juhannuksen alla Stefan Wallin (rkp) reagoi poikkeuksellisen voimakkaasti Iltalehden juttuun, jossa uusi pääministeri esiteltiin takapuolelta, vaikka vastaavassa tilanteessa miespoliitikkoa olisi kuvattu enintään selkäpuolelta.

                      Lehden päätoimittajan ja tasa-arvoministerin tulkinnat tästä nyanssierosta menivät pahasti ristiin, eikä ihan itsestään selvää ole sekään, mitä edellisellä viikolla ilmestynyt tutkimus nimeltä Journalismin sukupuoli olisi asiasta sanonut, jos olisi ehtinyt keskusteluun mukaan.

                      Karkeasti ottaen kyse oli taas klassisen feminismin ja post-feminismin ristiriidasta.

                      Edellisessä tasa-arvoa edistävä ihanne on mahdollisimman sukupuolineutraali, jolloin maininta ”missimittaisesta ministeristä” olisi kohdehenkilöään alentava. Jälkimmäinen taas kyseenalaistaa ajatuksen, että kaikki naisellisuuteen viittaava olisi automaattisesti vähäarvoisempaa.

                      Tampereella mediatutkimusta tekevien Iiris Ruohon ja Sinikka Torkkolan kirjan aloittaa laaja teoriaosuus, joka ei toki tyydy vain kahteen näkökulmaan, mutta löytää kuitenkin lukuisia tarkastelutapoja yhdistävän seikan.

Sekä journalistin työssä että lopputuotteessa miehen ja naisen fysiologiset erot ovat lopultakin sivuroolissa ja yksittäisten ihmisten kannalta hämärän peitossa. Oleellisemmaksi muodostuu sukupuolten performatiivinen ja rakenteellinen puoli.

Mitä piirteitä toimittajien työyhteisöissä ja yhteiskunnassa yleensä pidetään niin toiselle sukupuolelle leimallisina, että niitä tarkoituksellisesti korostetaan tai piilotetaan? Ja mitkä ammatin sektorit ymmärretään miesten tai naisten maailmaan kuuluviksi yksittäisten toimittajien omasta sukupuolesta riippumatta?

Journalistisen kulttuurin jyrkempiä sukupuolierotteluja tutkijapari jäljittää toisinaan hyvinkin kaukaa. Kuten nyt vaikkapa latinan etymologiasta, jossa ”julkinen” viittaa vahvasti maskuliiniseen asemaan.

                      Tuoreempia esimerkkejä löytyy alan ammatillisista oppikirjoista. Vielä 70-luvulla ne neuvoivat naisen syntyperäisten ominaisuuksien viittaavan muuhun kuin nyt vaikkapa politiikan kovaan uutismaailmaan.

                      Nykyäänkin sukupuoli koetaan toimituksissa niin merkittäväksi tekijäksi, että tutkijoiden tekemissä haastatteluissa sen merkitys kiellettiin heti ensimmäiseksi. Sukupuolella ei ole rekrytoinnissa ja ansiotasossa mitään väliä, ja niin edelleen.

                      Auliisti toimittajat sen sijaan myönsivät, että journalistisessa kulttuurissa on omat sukupuolittuneet rakenteensa. Kuten toimitusten ulkopuolella, myös niiden sisällä tietyt naisvaltaiset ammatilliset sektorit ovat miesvaltaisia huonommin arvostettuja. Ja kuten toimitusten ulkopuolella, syyt eivät liity yksin ennakkoluuloihin.

                      Urheilutoimittajalta vaaditaan enemmän journalistin perustaitoja – kuten aikatauluissa ja faktoissa pysymistä – kuin muotitoimittajalta, tutkijat muistuttavat.

                      Toimituksissa on siis selvää rakenteellista epätasa-arvoa, joka lisäksi näkyy päällikkötason naisten määrissä, vaikka alalla on jo käytännössä naisenemmistö. Työmarkkinoiden tyypillinen selitys tähän on naisten oma valinta: vastuu perheestä menee ammatillisen kunnianhimon ohi.

                      Ruoho ja Torkkola nostavat kuitenkin sen rinnalle naistutkimuksen näkökulmat.

Ensinnäkin ajatus naisten omasta halusta vetäytyä vastuullisista asemista perheen pariin toistaa asennemallia, jossa naisen elämä selitetään aina yksilön biologiasta käsin kun taas mies kuvataan suorittamassa jotain yhteiskunnallista velvollisuutta.

Toiseksi vaihtoehto, jossa sukupuolineutraali ympäristö, jossa nainen tekee työssään samoja valintoja ja etenee samoin kuin miehetkin, ei ole neutraali lainkaan. Pikemminkin se ”peittää näkyvistä johtajuuden ideaalimallien maskuliinisuuden”.

Molemmat ovat pohtimisen arvoisia tulkintoja. Mutta samalla ne antavat tutkijalle niin suuren määrittelyvallan suhteessa ”miehen” ja ”naisen” käsitteisiin, ettei mikään tutkimusaineisto voi sinänsä osoittaa mitään totuutta oikeaksi tai vääräksi.

Samaan ongelmaan törmää usein, kun yhteiskuntatutkimuksen lähtökohta on niin sanotusti ”konstruktivistinen”, kuten Ruoholla ja Torkkolalla.

Tavatonta ei ole sekään, että itsessään kiinnostavat teorialähteet jäävät irralleen tutkimusmateriaalista. Tai - kuten tässä tapauksessa - toistavat sitä niin, että tutkijoiden teoria näyttää enemmän tutkittavan yhteisön maailmankuvan jatkeelta, eikä niinkään sen analysointiin kelpaavalta välineeltä.

Jonkinlaista johtopäätöstä lupaava loppukappale alkaa näin:

”Journalismin sukupuolilogiikka rakentuu dikotomian varaan, jossa jako naisiin ja miehiin ymmärretään luonnollisena itsestäänselvyytenä eikä kulttuurisesti tuotettuna jakona.”

Tämä kelpaa kyllä provosoivaksi tutkimushypoteesiksi, mutta kirjassa tarjottu tutkimusaineisto ei sitä tue. Päinvastoin.

Sekä Ruohon ja Torkkolan omat haastattelut että muu, ulkopuolinen materiaali kertovat maailmasta, joissa ”mies” ja ”nainen” ovat enemmän toimituksellisen organisaation ja markkinasektorin metaforia kuin olettamia ihmisten yksilöllisistä tai biologisista ominaisuuksista.

Sama koskee Iltalehden kohuttua keskiaukeamaa. Se on ongelma vain, jos me kuvittelemme että poliittinen journalismi heijastaa yhteiskunta, vaikka oikeasti se on vain sen osa. 

Ulkonäkökeskeisyys ja muun ihmissuhdeviihteen leviäminen yhteiskunnallisen päätöksenteon raportointiin voi hieman muuttaa julkisuudesta riippuvaisten luokkien toimintatapoja, mutta se ei auta mitenkään ymmärtämään tai ennustamaan, miten Kiviniemen muotovaliolla istuva porvarihallitus tulee tällä vaalikaudella vaikuttamaan naisten – tai miesten – edellytyksiin selvitä oman elämänsä sosiaalisista ja taloudellisista haasteista.