Ihmisnäyttely

Ulla-Lena Lundbergin Finlandia-palkitussa romaanissa Jää on erittäin hieno, kuuden sivun mittainen kuvaus avantoon vajoavasta miehestä.

                      Lisäksi Jäässä on kahdeksan sivun kuvaus jumalanpalveluksesta. Tai kahdentoista, jos mukaan lasketaan pastorin matka kirkolle. Siitä ei tullut mieleen ”hieno”. Eikä myöskään ”tarpeeton”, sillä se olisi edellyttänyt pitkää ja todennäköisesti pitkäpiimäistä sisäistä keskustelua siitä mihin tai millaista kaunokirjallisuutta elämässä oikein tarvitaan.

                      Kirjallisuus on sitä mitä se on, eikä vastaus asiakkaan tilaukseen.

Sitä paitsi historiallisessa romaanissa, jollainen 1940-luvun saaristoon sijoittuva Jää on, lukijan pitää varautua siihen, että vastaan tulee amanuenssin visioima näyttelytila eikä ihmisen huone. Tarkoitan, että ihmisen huoneesta usein puuttuu jokin hänen aikaansa tai sosiaalista asemaansa erityisen hyvin ilmaiseva asia tai esine, joten näyttelytilassa amanuenssi lisää sen sinne.

                      Jäässä ajanjaksoa ilmaisevia elementtejä eivät ole ainoastaan nykylukijalle vieraat sanat tai maasta ja merestä elävien saarelaisten askareet. Sitä ovat myös henkilöistä toiseen liukuvan näkökulmatekniikan mahdollistamat sisäiset huudahdukset, joita vahvistavat kirjoittajan huutomerkit. Parhaimmillaan viisi samalla sivulla.

                      Ajatuksena ei ole, että ennen ihmiset olivat tunteellisempia ja huudahtelivat sisäisesti, vaan että kirjallisuus oli ja kirjailijat käyttivät enemmän huutomerkkejä.

Entä miksi menneeseen sijoittuvan romaanin pitää kuulostaa siltä kuin se olisi kirjoitettu menneisyydessä? Viimeksi kysyin sitä itseltäni, kun luin toimeksiannosta Alan Hollinghurstin romaanin Vieraan lapsi. En tiennyt silloinkaan vastausta, joten kysyin vain itsekseni, en julkisesti lehden lukijoilta.

Jää on siis osittain pastissi, tyylijäljitelmä.

Pastissisuus kuuluu kertojan äänessä myös silloin kun kertoja ei hakeudu yhdenkään henkilön omiin ajatuksiin. Ja toisinaan ei kuulu. Kertojan verbaalinen skaala ulottuu pastorin ”rinnassa palavasta tulesta” pohdintoihin saarelaisten ”minäkuvasta” ja ”identiteetistä”.

Edellinen on tehokeino, jolla näyttelytila upottaa yleisön romaanissa kuvattujen ihmisten omaan aikaan ja maailmaan, tai ainakin amanuenssin tulkintaan siitä. Jälkimmäisessä amanuenssi puhuu itse, suoraan yleisölle.

Tai oikeastaan kyseessä on lundbergismi.

Lundbergia enemmän lukeneet osaavat odottaa, että ennemmin tai myöhemmin kirjailija putoaa roolistaan, ja tekee jonkin lukijaa mahdollisesti häiritsevän tyylirikon. Sitä etsitään kuin vuotuista aprillipilaa huhtikuun ensimmäisestä sanomalehdestä. Marsipaanisotilaassa Lundberg peräytyi Viipurista vääränä päivänä, Jäässä hän alkaa kirjoittaa tavalla, joka oli paikallaan kirjailijan muistiinpanoissa, mutta jolle romaanissa ei ole löytynyt mielekästä paikkaa.

Pastissi on kirjailijan vastaus väitteeseen, ettei ”tällaisia” kirjoja enää kirjoiteta. Kovin hyvä vastaus se ei ole. Ei pitäisikään kirjoittaa, vastasivat aikalaiset silloin, kun kirjallisuudessa tapahtui jokin, ehkä melko huomaamatonkin murros. Otan sattumanvaraisen esimerkin. Luin nimittäin meilistäni, että verkkolehti Kiiltomadon tammikuinen pääkirjoitus selittää, miksi kriitikko Toini Havu valitsi Jussi Talven romaanin Ystäviä ja vihollisia, mutta kansa valitsi Linnan Tuntemattoman sotilaan.

Pääkirjoitusta en ole vielä(kään) lukenut, mutta muistan oman vaikutelmani.

Samaa kahdessa romaanissa on suhtautuminen tappamiseen sodassa ja lukuisten sotaa käyvien suomalaisten arkkityypit. Erottava tekijä on ”sielu”, josta vänrikki Koskelan kohdalla ei muistaakseni mainita mitään, mutta joka Koskelan ilmeisellä vastineella, luutnantti Hongalla, on ”mutkaton ja terve”. Lisäksi Linnalta puuttuu ”ajan” ja ”valon” kaltaisille abstraktioille suotu runsas tila. Saksalaista filosofiaa turkulaisessa lyseossa lukeneelle Havulle ne olivat merkki syvemmästä kokemisesta, mutta Linnalle varmaankin osa kirjallisuutemme ”ahtaita vaatteita”, jotka hän siis riisui. Kaikki eivät riisu nykyisinkään.

Nykykirjailijoista, joita Toini Havu olisi 60 vuotta sitten osannut arvostaa, voi Lundbergin lisäksi mainita Riikka Pulkkisen. Jostakin gradusta lukemani lainaus Pulkkisen radiohaastattelusta on hyvä:

”Kirjallisuudessa voi tavallaan käsitellä liian suuria kysymyksiä, niitä kysymyksiä, joita kenelläkään ei ole aikaa arjessa esittää.”

Varsinkin tuo ”tavallaan” on osuva. Lundbergin Jää on tavallaan romaani uskosta ja hengellisen kosketuksesta luonnonvoimien ja jopa ihmeen kautta, jos sellaista vielä tunnettaisiin ja sellaisia romaaneja kirjoitettaisiin. Siksi romaania piti ”tavallaan” etäännyttää; ei niinkään menneeseen aikaan vaan menneeseen kirjallisuuteen (ne huudahdukset ja rinnassa palavat tulet).

Pastori Kummelin vilpitön lapsenusko on liian hyvää tähän maailmaan, minkä saarelaiset huomaavat heti. Ja mistä lukija heti ymmärtää mitä tuleman pitää.

                      Naapurisaaressa virkaa tekevän pastori Bergin usko on oppineempaa laatua, kiinnostuneempaa urakehityksestä, jolle syrjäinen seurakunta on ensiaskel. Syvimmän uskonnollisen kokemuksensa hän saa, kun liikuttuu omasta äänestään Kummelin hautajaisissa. Muutoin Berg kuuluu siihen modernimpaan – siis Kummelin jälkeen jäävään – ja modernisti yksinäiseen ihmissukuun, jota ei pidä koossa yhteisö ja usko vaan järjestys ja kirkko.

                      Saarelaiset ovat kreikkalainen kuoro, joka ymmärtää kohtalon merkityksen, tai tässä tapauksessa meren ja jään. Se varoittaa turhaan hubriksesta pastori Kummelia, joka on voimakas uimari, ja pitää siksi purjeveneen kaatumista tiukassa käänteessä huvina eikä meren opetuksena.

                      Romaanin avain tai paremminkin akseli, jonka ympäri jokin kokonaisuuden kaltainen kääntyy, on tohtori Gyllen, Neuvostoliitosta paennut kosmopoliitti, josta ihmisen pahuuden todistaminen on tehnyt ateistin. Sitäkin vaikuttavampi on siksi luku 25, jossa kyynikko puristaa kyyneleensä seinää vasten koska järki yhä kieltää ihmeen mahdollisuuden mutta jokin muu hänen sisässään ei. Ehkä se on Talven tarkoittama sielu.

                      Jossakin perinteisemmin ryhdikkäässä romaanissa Gyllen olisi ollut Lundbergin Marlow, ei ainoastaan näkijä ja kertoja, vaan ainoa joka ymmärtää näkemänsä kokonaisuuden ja kantaa siitä saamansa haavan. Nyt Jään ainoana minäkertojana vierailee kursivoitujen kappaleiden posti-Anton.

                      Antonin nimiin menevät monet romaanin komeimmat lauseet sekä kirjailijan käsitykset saarelaisten hiljaisesta viisaudesta, jota ei erikseen opeteta ulkopuolisille. Mutta toisinaan Anton taantuu luonnon ennusmerkkien lukijasta enteiden kokijaksi, mikä on nykykirjallisuuden kömpelö tapa ilmaista, että maalla ja varsinkin ennen vanhaan maalla ihmisen suhde luontoon oli syvällisempi ja syvällisesti mystisempi kuin oman rationaalisuutensa tukahduttamilla kaupunkilaisilla. Ja varsinkin nykykaupunkilaisilla.

Tämän aitouden irvikuvan täsmensi jo erityisen hyvin – tai erityisen huonosti - Sari Mikkosen novellikokoelma Pakkasyön odottaja (1997). Niminovellissa matka maalle on kuin matka menneisyyteen, jossa todellisuus on myyttinen ja ihmisen suhde luontoon on harras, turistimaisesti kansanomainen ja museonäyttelyn tavoin pysyvä.

Ajatteliko Ulla-Lena Lundberg kirjoittaessaan, että jos tällaisia romaaneja vielä kirjoitettaisiin, kirjoittaisi hän juuri tällaisen romaanin?

                      Itse ajattelin, etten ollut tälle kirjalle oikea lukija.

Samasta syystä ajattelin Hollinghurstin Vierasta lasta lukiessa, että miksen yhtä hyvin lukenut uudelleen Forsterin Taloa jalavan varjossa. Se kertoo todellisen aikalaisen sanoin samasta ajasta ja aatemaailmasta, josta Hollinghurst aloittaa oman romaaninsa, ja jota Hollinghurstin romaanin seuraavat luvut alkavat jälkipolvien ja kirjallisuudentutkijoiden voimin muistelemaan ja tutkimaan. Kunnes Vieraan lapsesta tulee romaani muistamisesta ja kirjallisuuden tutkimuksesta.

                      Tämä postmodernin itseensä kääntyvä ironia – mise en abyme, kuten meille opetettiin yliopistossa kolme vuosikymmentä sitten – tietysti puuttuu Lundbergin Jäästä. Mutta silti se ei tuntunut yhtään vähemmän keinotekoiselta.

P.S.

Ja sanottakoon siis vielä kerran, että Jää edusti minulle vierasta kirjallisuuden laatua, enkä vierastanut sitä siksi, etten huomannut siitä moniakaan yhteyksiä isäni ja muun sukuni elämään sellaisena kuin tiedän heidän sitä eläneen saaristossa - ennen ja jälkeen jatkosodan.