Ideaalinen puhetilanne: Palautekeskustelu

”Ideaalinen puhetilanne on hieman abstrakti ilmaisu joukolle yleisiä ja väistämättömiä kommunikaation edellytyksiä, jotka jokaisen puhe- ja toimintakykyisen subjektin on täytettävä aina kun hän haluaa vakavissaan osallistua argumentaatioon”.
 

-- Jürgen Habermas: Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981 – 1989. Gaudeamus, 1987

Taisin jo kertoa, etten enää New York –trilogian jälkeen ole pitänyt Paul Austerin kirjoista. Nyt kerron, etten koskaan oppinut pitämään Juha Itkosen kirjoista.

Siksi varmaan ilahduin, kun kolumnisti Jyrki Lehtola niputti Austerin ja Itkosen samaan happamaan lauseeseen. On aina ilahduttavaa löytää samanmielisiä, varsinkin painetusta sanasta. Se virallistaa yksityisen mielipiteen yleistä huomiota nauttivaksi näkemykseksi.

Mutta entä jos johonkin painetaan väärä mielipide? Esimerkiksi tällainen. Jutun julkaisi Parnasso, samoin sen herättämän palautteen.

Peter Høeg: Hiljainen tyttö. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2007.

Kokeneempikin kirjailija saattaa sokaistua omasta menestyksestä, ja erehtyä kuvittelemaan, että jokin kummallisuuden kaikkein tavanomaisin laji on merkki mielikuvituksen vapaudesta.

Minulle tähän asti katkerin taiteellinen pannukakku on ollut amerikkalaisen William Kennedyn Taikakalu, nyt se voisi yhtä hyvin olla tanskalaisen Peter Høegin Hiljainen tyttö.

Høegin uutuuden ikävin kuriositeetti on maailmankuulu sirkusklovni Kasper Krone, joka yliherkillä korvillaan voi kuulla jopa ihmisen sielun liikkeet.

Sen kummallisin kömmähdys on antiikin harmonisen tasapainon, musiikillisen harmonian ja uskonnollisen mielen harmonisuuden lomittuminen toisiinsa, vaikka kaksi ensin mainittua edellyttää eri aineellisten elementtien tai eri äänteen samanaikaisuutta, kun taas jälkimmäinen on kaiken olevaisen katoamista mystiseen samuuteen.

Siksi tämän samuuden tavanomaisin metafora on hiljaisuus, tai Høegin tapauksessa vaitonainen lapsi, jonka Kasperiakin herkempi kuulo ulottuu jonnekin kaikkien äänteen ja arkipäivän materialistisesta puuhastelusta nousevan melun taakse.

Tällainen fantisointi istuu sinänsä hyvin Høegin vanhahtavaan proosatyyliin.

Ruotsalainen Aftonbladet ehdotti tämän makuvivahteen lähteeksi Thomas Mannia, mutta Mannin seksuaaliset ristiriidat eivät oikein löydä luontevaa vastinetta Høegin kliinisemmästä proosasta, joka tarkastelee asioita mieluummin aineen ja hengen kuin ruumiin ja halun termein. Lisäksi hänen elämänfilosofinen kaunansa porvaristoa ja valistuksen oppeja kohtaan on Mannilta ammennettuja vaikutteita vanhempaa perua, ja löytää paremman saksalaisen vastineen Georg Büchneriltä.

”Moraali on moraalia, siinäpä vasta komea sana”, valottaa Woyzeckin parturoima upseeri oman sivistyksensä syvyyttä, ja jatkaa: ”Ikuisuus on ikuista.”

                      Büchnerin tavoin myös Høeg pilkkaa porvarillisia arvoja ja tieteen saavutuksia, jotka teennäisyydessään vain piilottelevat vallankäytön ja luokkarakenteen häikäilemättömyyttä.

                      Parhaan läpileikkauksen Høegin maailmankuvasta antaakin novellikokoelma Kertomuksia yöstä (1990), jossa ”sieluttomien, mekaanisten salahankkeiden” ja ”pelkkien julkisivujen ja silmänlumeen" paljastaminen on kirjan johtomotiivi.

                      Tosin novellikokoelmassa Høeg elää vielä nietzscheläistä kauttaan, jossa ”syvällisyyttä on etsittävä asioiden pinnalta". Hiljaisessa tytössä vehkeilyn monimutkainen pinta siivotaan pois esoteeriseksi jäävän haihattelun tieltä, minkä seurauksena romaanin haastava arkkitehtuuri litistyy konstikkaaksi ristisanatehtäväksi.

Hiljaisessa tytössä Tanskan palvotuin kirjailija on ylittänyt kynnyksen, jonka jälkeen kirjaviisauden kritiikki ja mielikuvituksen ihanne muuttuu tavalliseksi typeryyden palvonnaksi. Ilman mitään näyttöä otaksunkin, että Høegin uuden romaanin varauksettomimmat ihailijat seuraavat muita ihmisiä useammin horoskooppeja, omistavat vähintään kaksi Feng Chui –opasta ja uskovat homeopatiaan.

Ei kai ollut pelkkää sattumaa, että kielteinen arvio juuri Peter Høegin romaanista seuloi esiin kirjallisuuslehti Parnasson lukijoista ne ääripäät, joiden suhde julkisuuden pelisääntöihin on kaikkein nyrein?

                      Pertti Jokiselle väärä mielipide kulttuurilehdessä toi mieleen autoritaarisen menneisyyden. Vähän huonosti juuri tähän asiayhteyteen liittyvä termi ”poliittinen päämäärähakuisuus” leimasi kriitikon osaksi nimeämätöntä aikaa, jolloin taiteessakin oli ”aina vain yksi oikea ratkaisu”. Kirja-arvostelu edusti siis jotakin, joka piti jälkikäteen tuomita (”Vankkaa realismia”, Parnasso 5/2007).

                      Anna Saarelle väärä mielipide toi mieleen auktoriteetin. ”Parnasson toimituksen” tulisi ”jatkossa edellyttää” kriitikolta toisenlaista kirjoittelua. Kirja-arvostelu edusti siis jotakin, joka piti tulevaisuudessa estää (”Periaatteet selviksi”, Parnasso 6/2007).

                      Kahdesta palautteesta ensimmäinen kuvastaa ehkä paremmin Høegin omaa maailmaa.

Kirjailija kuvaa mieluusti tuhon edellä natisevaa, vehkeilyn ylläpitämää lavastetta. Tämä näkyvä vallankäyttö myös pettää ihmisiä monin tavoin, vaikka jokin romaanin sisältyvä poikkeusyksilö voikin paljastaa sen näkymättömät motiivit. Kuvitteliko Jokinen itsensä sellaiseksi henkilöksi, ja halusi siksi valistaa Parnasson lukijoita siitä, mitä Wilhelmssonin ”pinnallisuuden” alla oikeasti on?

Jälkimmäinen palaute kertoo enemmän siitä, miten Jokisen ja Saaren yhdessä edustamaan julkisuuskäsitykseen voi päätyä.

Jos kirjallisuudesta kirjoittamisen ”perusperiaatteena”, kuten Saari sanailee, on kenen tahansa lukijan siitä saaman tunnelman loukkaamattomuus, ei mikään arvostelun perustelu voi enää olla mitään muuta kuin henkilökohtainen. Se tarkoittaisi, että jokainen julkisesti esitetty epäily tai kriittinen haaste on suora hyökkäys omaa itseä vastaan. Ja ettei kritiikille vastaava lukija enää puhu kirjallisuudesta vaan penää oikeuksiaan.

Jokinen katsoi oikeudekseen henkilökohtaisten loukkausten esittämisen, koska luuli jo tulleensa henkilönä loukatuksi kritiikissä, jossa häntä ei tietääkseni mainittu. Saari vetosi samasta syystä toimitukselliseen esivaltaan. Kritiikki oli Saarelle ”palveluammatti” – ei tietenkään ole - ja nähtävästi piika oli niskuroinut emännälle tai kassatyttö tahditon maksavalle asiakkaalle.

En ehkä riittävän auliisti ota vastaan neuvoja henkilöiltä, jotka eivät kirjallisuuskeskustelussa kerro juuri mitään kirjailijan ajatuksista, niiden konkreettisista lähtökohdista, esteettisistä valinnoista tai lähtökohtien ja valintojen merkityksistä arkikokemuksemme kannalta, mutta aivan liikaa omasta tunne-elämästään.

Tämä ei ole ”ylimielisyyttä”, kuten Jokinen ehdottaa. Se on saavutettu etu.

Iän myötä olen voinut tehdä ammattini eteen työtä, jotta minun ei tarvitsisi kuitata kokonaista romaania sanalla ”kompleksinen”, kuten Jokinen teki, tai ehdottaa sen vakuuttavimmaksi ansioksi ”vapaata soimista”, kuten Saari. Kaikki kolme sanaa ovat yleisessä kirjallisuuskeskustelussa yleispäteviä hyvän tai lukijalle mieluisan synonyymejä, joten ne eivät valitettavasti kerro mikä teoksessa tai kirjailijassa on erityistä.

Sen pohtimiseksi esitin ensin itselleni ja sitten Parnasson lukijoille kaksi kysymystä:

Onko tanskalainen kirjailija Peter Høeg goetheläinen humanisti, koska hän eräissä kirjoissaan tuomitsee tieteen ja teknologian ihmistä alistavan vaikutuksen? Vai onko hän linkolalainen antihumanisti, koska samoissa kirjoissa useimmat ihmiset on jo kuvattu ihmisarvonsa menettäneiksi tai siitä luopuneiksi, ”ison sieluttoman, mekaanisen salahankkeen” rattaiksi?

Astrologiaa harrastanut Pertti Jokinen – niin hän itse kertoi – ei vastannut kumpaakaan. Mutta palautteen ydin näyttikin olleen siinä, että arvelin Peter Høegin lukijoiden joukosta löytyvän astrologian harrastajia. Näin arvostelu ulottui intiimille alueelle, mikä osoittaa, että huonompikin taide (Hiljainen tyttö) paljastaa joskus totuuden.

Mitään vastausta tai muuta selvennystä ei tullut myöskään arvostelun ilmoitettuun ”poliittisuuteen” tai politiikan ”päämäärähakuisuuteen”. Mutta ilmeisesti ne ovat kirjallisuuskeskustelussa samalla tavoin pahan synonyymejä kuin ”kompleksinen” on hyvän. Toinen esimerkki Jokisen käyttämästä retorisesta kuviosta on kätevästi samalta syksyltä, vaikka dekkarikirjailija Ari Paulow olikin sananvalinnoissaan täsmällisempi. Joskaan ei harkitsevampi.

Juha Seppälä oli Aamulehden kolumnissa arvellut, että dekkari on manerisoitunut viihdeteollisuuden haara, jolle myynti on sopivin mittari, minkä johdosta Paulow vertasi Kalevan kolumnissa (11.9.2007) Seppälää ”natsi-Saksan, Neuvostoliiton, Pohjois-Korean ja Iranin totalitääristen valtioiden harjoittamaan sensuuriin”.

                      Oli Jokisella kriitikon poliittisen vinoutuman lisäksi toinenkin havainto. Hänen mukaansa arvostelusta puuttui se, mitä siinä oli enimmäkseen (”miksi Høeg tekee kirjastaan epäuskottavan?”).

No tuskinpa siksi, että kirjallisuuskeskustelussa uskottava on tylsän ja tavanomaisen synonyymi, mutta varma ei tietenkään voi olla. Siksi suora vastaukseni suoraan kysymykseen – annan niitä mielelläni – noudattaa pikemminkin muotoa ”miten” ja ”milloin”:

                      Ennen Høeg oli ajatteleva kirjailija, joka takertui liikaa 1800-luvun elämänfilosofiseen katkeruuteen. Nyt hän on kuin tv:n Lost-sarjaa kirjoittava senttari, jonka ei tarvitse kantaa älyllistä vastuuta juonenkäänteiden hämmentävyydestä, sillä Jokisen kaltaiselle yleisölle riittää, että hämmennys jotenkin symboloi elämän ”kaoottisuutta”.