Nobelisti, jota en olisi halunnut lukea 1/2

Mario Vargas Llosa: Keltin uni. Suomentanut Sulamit Hirvas. Otava 2011.

Kirja-ala ei ole muutamaan vuoteen järjestänyt yhteistä kirja-alennusmyyntiä, vaan jokainen kauppa tai ketju pitää omansa. Minulle on kerrottu, että muutoksen myötä touhusta katosi hohto. Silmämääräisen arvion mukaan myös ostajia on kadonnut. Ei tarvitse jonottaa kassalle vanhaan malliin. Tai nurista, että ennakkovarauskassista puuttuu alen bestseller.

Jotain myydään silti loppuunkin. Ainakin Turun Akateemisessa tyhjeni ensimmäisenä pino Mario Vargas Llosan romaania Keltin uni. Alta kymppi oli kai sopiva hinta toissavuoden nobelistista. Halvemmallakin sitä olen nähnyt myytävän, ja  vain puolisen vuotta julkaisun jälkeen.

 Yleensä sellainen tarkoittaa, että kustantaja arvioi väärin tavaran kysynnän. Tai lukijat arvioivat oikein teoksen arvon. Ainakaan minä en voi mitenkään ymmärtää, että Maailmanlopun sodan tekijältä tulee kolme vuosikymmentä myöhemmin jotain tällaista, jota kriitikon pitäisi kiitellä lähinnä hyvän tarkoituksen ja humaanin sanoman vuoksi…

***

Adam Hochschildin tietokirja Kuningas Leopoldin haamu (1998) pudotti jalustalta erään lapsuuteni sankareista. Henry Morton Stanley ei ollutkaan peloton lehtimies ja tutkimusmatkailija, vaan hirmuvallan palkkatyöläinen, joka Kongossa teurasti ja orjuutti ihmisiä Belgian kuninkaan toimeksiannosta.

                      Samalla Hochschild tosin nosti konnan tilalle suurmiehen. Keskeisen roolin kirjassa sai Roger Casement, joka vei Kongon veriteot julkisen mielipiteen tuomittaviksi.

                      Casement muistetaan yhä henkilönä, joka ensimmäisenä käytti termiä ”rikos ihmiskuntaa vastaan”. Keltin unessa Vargas Llosa jatkaa samaa tarinaa omalle kotimanterelleen, jossa Casement paljasti Amazonin intiaanien kärsimykset.

                      Keltin uni alkaa kuitenkin vankisellistä Englannissa. Casementia odottaa kuolemantuomio maanpetturuudesta.

                      Irlantilainen Casement piti itseään oman kansansa vapaussoturina eikä englantilaisten petturina, mutta keskellä ensimmäistä maailmansotaa Irlannin silloiset isännät eivät katsoneet hyvällä perivihollisen kanssa käytyjä neuvotteluja: Casementin suunnitelmissa oli Irlannin ja Saksan sotavoimien liitto maan itsenäisyyden toteuttamiseksi.

                      Vargas Llosa eläytyy vahvasti päähenkilönsä idealismiin, ja ehkä siksi pyyhkäisee maton alle Casementin elämän erikoisimmat ristiriidat.

                      Mainitsematta jää, että keisarin Saksa sopi kaikista mahdollisista liittolaisista huonoiten ihmisoikeuksien pioneerille. Saksan silloinen toiminta nykyisessä Namibiassa jäi jälkeen Belgian Kongosta vain mittakaavassa. Tarkoituksessa ja metodeissa mentiin yli.

                      Afrikassa Saksa toteutti 1800-luvulta peräisin olevaa ”lebensraum”-oppia, jonka mukaan tietyllä rodulla oli oikeus raivata tilaa muilta. Slaavien ja juutalaisten hävittämisen toteuttivat vasta natsit, mutta keskitysleirit, pakkotyö ja kansanmurha olivat käytössä jo Afrikassa.

                      Erikoisesti Vargas Llosa suhtautuu myös Casementin viimeisten päivien skandaaliin. Vaientaakseen kuolemantuomion herättämät protestit Englannin salainen poliisi julkisti päiväkirjoja Casementin seikkailuista ajan homoseksuaalisessa alamaailmassa. Se oli tehokas keino mustamaalata mies, joka ennen vehkeilysyytöksiä oli saanut kansallisankarin kohtelun.

                      Kovin harva enää väittää päiväkirjoja väärennetyiksi, enemmistö uskoo niiden aitouteen, mutta nyt Vargas Llosa on keksinyt kolmannen vaihtoehdon: päiväkirjat ovat oikeita, mutta Casementin kaunokirjallisia kuvitelmia.

                      Casement teki oikeutta kärsineille kansoilla, Vargas Llosa ei tee oikeutta Casementille. Romaanin päähenkilö on siivottu kirjailijan ideaaliseksi omakuvaksi, Vargas Llosan omia poliittisia häränpyllyjä, tuhottuja ystävyyssuhteita ja näiden ristiriitojen läpi kulkenutta diktatuurien jatkuvaa kritiikkiä heijastavaksi apologiaksi. Mitä arvoa tällaisella narsismilla on kun historioitsijoiden dokumentoimaa elämää selostetaan kuivan seikkaperäisesti ja sitä täydentävät yksityiset keskustelutkin ovat kovin teennäisiä?

Tärkeän tarinan vuoksi kirjailija näyttää tinkineen taiteestaan. Keltin unesta puuttuu Amazonin intiaaneista jo aiemmin kertoneen Vihreän talon (1965) postmoderni kikkailu, mutta myös Maailmanlopun sodan (1981) poliittinen analyysi ja mestarillinen eeppisyys.