Nobelisti, jota en olisi halunnut lukea, 2/2

Alfred Nobelin testamentin mukaan kirjallisuuden Nobel-palkinto myönnetään henkilölle, joka kirjallisuuden saralla on tehnyt merkittävimmän työn ”in an ideal direction”.

                      En tiedä, onko palkinnon kotisivuilla julkaistu lainaus käännetty ruotsista vai oliko kansainvälisen teollisuusmiehen testamentti laadittu englanniksi. Eikä kukaan näytä tietävän, tarkoittaako ”ideal” parasta mahdollista kirjallisessa muodossa ja tyylissä, vai jotakin muuta kirjallista arvoa, joka syntyy aatteissa ja ihanteissa.

                      Kumpikin käännös on sanakirjaa seuraten luonteva, mutta kaikkien Nobel-palkintojen yleisohjeen mukaan palkitun tulee olla ”ihmiskunnan” eikä vain tieteen tai taiteen hyväntekijä, joten jälkimmäistä vaihtoehtoa on käytetty sekä Ruotsin Akatemian tekemien valintojen perusteluna että niiden tulkinnan avaimena.

                      Vuonna 1907 palkittu Rudyard Kipling (1907) on hyvä esimerkki siitä, mitä arvoja Akatemia alun perin kirjailijalta toivoi. Vielä parempia esimerkkejä ovat ne kirjailijat, jotka Akatemia sivuutti: Ibsen, Zola, Tolstoi.

                      Akatemian koti, kirkko ja isänmaa –linjausta seurasi lyhyt periodi, jota palkinnon kotisivut luonnehtivat ”neutraaliksi”. Se tarkoittaa, että kohtuuton osa palkinnoista meni pohjoismaisille provinssikirjailijoille, joiden lusikka ei ollut kansainvälisten aateristiriitojen sopassa. Sitten seurasi ”suuren tyylin” etsintä, joka avasi tien mm. Thomas Mannille. Tosin perusteluissa mainittiin vain sukuromaani Buddenbrookit, eikä sanaakaan ihmiskunnan tilaa laajemmin ja synkemmin tarkastelevasta Taikavuoresta.

                      Mannista eteenpäin palkinnon kotisivut kertovat, että Akatemia on antanut tunnustuksen pioneerityölle kirjallisessa tyylissä (Faulkner, Eliot), pioneerityölle oman kielialueen kirjallisuudessa (Mahfouz) tai se on pyrkinyt löytämään omat tuntemattomat mestarinsa kirjallisten keskustelupiirien ulkopuolelta (Canetti, Seifert, Szymborska). Tyylin osalta myönnetiin, että myös syvä pessimismi voi olla kirjallisen syvällisyyden laji (Becket), mutta raja vedettiin Poundiin.

                      Erikseen kotisivut ei mainitse, että Akatemia aloitti kylmän sotansa kommunistisia diktatuureja vastaan ja länsimaisen demokratian puolesta jo silloin, kun sota vasta kuumeni Suomen ja Neuvostoliiton rajalla.

Vanhastaan on puhuttu, että F.E. Sillanpään Nobel-palkintoon vaikutti yhtä paljon talvisodan herättämä myötätunto kuin kirjalliset ansiot. Nyt ollaan tietävinään, että Boris Pasternak on omastaan kiitoksen velkaa CIA:lle. 

Neuvostoliitossa kielletty Tohtori Zhivago oli jo Akatemialle tuttu käännöksenä, todisteli nelisen vuotta siten julkaistu tutkimus. Mutta vasta kun amerikkalainen tiedustelupalvelu järjesti venäläisen laitoksen painamisen Itävallassa, sääntö alkukielellä julkaistuista teoksista täyttyi.

Väliin mahtuu joukko muita kommunismista kärsineitä tai apartheidia vastustaneita kirjailijoita, joiden tuotannosta voi jälkikäteen etsiä sekä Nobelin testamentissa mahdollisesti tarkoitettua idealismia että palkinnon jakajien ajankohtaisia poliittisia viestejä.

Erään suuremmista keskusteluista herätti – ainakin meillä ja Virossa - Jaan Krossin kuolema. Kaatuiko neuvostojärjestelmä sittenkin liian aikaisin, jotta Kross (1920 – 2007) olisi saanut ansaitsemansa tunnustuksen sekä kirjailijana että demokratian puolustajana? Samaan aikaan silmään sattui Kanadan laajalevikkisin sanomalehti Globe & Mail.. Istanbulissa asuva kirjailija Claire Berlinski pohti, olivatko Turkin ihmisoikeustilanne ja islamin usko olleet sopivasti otsikoissa, jotta vuoden 2006 Nobel voitiin myöntää Orhan Pamukille?

Edes otsikko ei anna kiitetylle kirjailijalle armoa. Vaihtoehdot ovat vain huonoja ja huonompia: ”Profeetta vai poseeraaja?”

                      Kirjailijakollegan myrkyllisimpiä argumentteja ovat silti suorat sitaatit. Berlinski lukee Pamukin juuri englanniksi ilmestynyttä esseekokoelmaa Other Colors (suomeksi Muita värejä), ja löytää mahtailijan, joka aina kokee olevansa jotenkin tavallisten turkkilaisten yläpuolella, koska hän sentään lukee länsimaista kirjallisuutta, ja tavallisten länsimaalaisten yläpuolella, koska hän sentään on ulkopuolinen sekä omassa maassaan että Euroopassa ja Amerikassa.

                      Melankolia ja huoli identiteetin menetyksestä ei tee Berlinskiin suurtakaan vaikutusta. Ne ovat mielentiloina yhtä tavallisia kuin Pamukin mielipiteet politiikkana. Tarvitsemmeko me tosiaan Nobel-kirjailijaa kertomaan, että historiasta pitää saada puhua ja että ihmisillä pitää olla oikeuksia, hän päivittelee.

                      Kirjailijan todellinen testi ei silti ole hänen elämänsä vaan hänen kirjansa. Berlinskille Pamuk edustaa omasta tärkeydestään vakuuttunutta, Istanbulin joutilasta pikkuporvaristoa (haute bourgeoisie), jonka korostunut estetismi ei avaa näkökulmaa muuhun Turkkiin, vaan synnyttää vain oman pilakuvansa.

Lisäksi Pamuk on huono kirjoittaja, jota elämässä näyttää ilahduttavan vain omien aatosten hienostunut synkkämielisyys, Berlinski summaa.

Berlinskin tulkinta on saanut tukea jopa Pamukia kiittävältä kritiikiltä.

                      Kolumnisti Christopher Hitchens aloitti Lumi-romaanin arvion länsimaisten lukijoiden tarpeesta löytää uusi idän tulkki New Yorkin terrori-iskun jälkeen, ja päätti sen moittimalla monisanaisuutta, pitkäveteisyyttä ja kömpelyyttä. Muu oli innostunutta analyysia Pamukin oletetusta ”kulttuurisesta sanomasta”. Sen mukaan demokraattinen islam Turkissa osoittautuu ennen pitkää samanlaiseksi harhakuvaksi kuin aiemmin Sadatin Egyptissä, shaahin Iranissa tai Saddamin Irakissa.

                      Toiset kirjallisuudentuntijat voisivat olla vastaanottavaisempia myös Pamukin tyylille.

                      Professori Eric Wilson kirjoitti taannoin amerikkalaisessa Chronicle of Higher Education –lehdessä alakulosta, jota paheksutaan moraalisesti ja diagnosoidaan lääketieteellisesti. Sellainen uhkaa tukahduttaa tietyn luovuuden lajin ja muuttaa osan taiteestamme käsittämättömäksi, Wilson varoitti.

                      Pamukin pitkästyneisyydestä tai pitkäveteisyydestä Wilson ei mainnut mitään, mutta vaarassa olisi hänen mukaansa ainakin romantiikan aikakauden klassikko John Keats. Jo nuorella iällä runoilija katseli elämäänsä kuin jotakin menetettyä ja loppuun kulunutta. Wilsonille tämä mielentila on eräs yksilöllisen luovuuden lähde, Pamukia löylyttävä Berlinski saattaisi epäillä sitä omasta surkeudestaan lumoutuneeksi tusinatavaraksi.

Berlinski arvelee tunnistavansa tyypin omasta tuttavapiiristään Istanbulissa.

Tämän yhteiskuntaluokan nuoret naiset, hän kirjoittaa, värjäävät hiuksensa purppuraksi ja kyynelehtivät usein. Vanhemmat naiset valittavat migreeniä. Nuoret miehet käyvät Amerikassa koulutetuilla psykoanalyytikoilla, pukeutuvat mustaan, ajavat harvoin partansa ja valittavat, ettei kukaan Turkissa ymmärrä heitä. Orhan Pamuk vetäytyy kirjastoonsa, jossa vietetyn pitkän hiljaisuuden jälkeen hän kuulee ikkunastaan lokin yksinäisen huudon.

”Aika kuluu”, Pamuk kirjoittaa, eikä hänen lukemissaan kirjoissa ole mitään joka vastaisi hänen kasvavaa kurjuuttaan. On vain ”synkkyys ja tappio”.

Viimeistään tässä vaiheessa Wilsonin Keatsilta löytämä kosminen kuolevaisuuden ja kaiken ohimenevyyden tietoisuus on sysätty syrjään. Tilalla on nobelistin atomistinen harha omien vastoinkäymisten ainutkertaisuudesta, jota jokainen arkipäivän tappio ruokkii.

Pamukin esseissä hänen vieraantumisensa lähde on ajelehtiminen menneen ja nykyisen, idän ja lännen välissä. Ajallisesti ja paikallisesti ne ovat tiloja, joissa me pakostakin olemme kaikki, huokaa tympääntynyt Berlinski. Ja kieltämättä huokailin itsekin, kun yritin kahlata saman esseekokoelman suomennosta. Kääntäjä Tuula Kojon ansiosta se tai romaani Lumi eivät ehkä ole aivan yhtä ”kömpelöitä” kuin Hitchensin lusimat englanninnokset, mutta jos Pamukissa on kirjailijana jotakin palkitsemisen arvoista, on sitä etsittävä Nobelin testamentissa mainittujen ideoiden eikä niinkään estetiikan – ”suuren tyylin” – maailmasta. Hitchens tässä etsinnässä onnistui, minä ja Berlinski emme.