Arkisto: Retrospektiivisen hallusinaation eräs lajityyppi, 1/2

Hesarin taloustoimitus kysyy päivän lehdessä kahdeksalta asiantuntijalta, miten Suomi houkuttelisi investointeja. Asiantuntijoista seitsemän on naisia, yksi on mies.

Se tarkoittaa, että sukupuolten tasa-arvon näkökulmasta taloustoimitus on vaiheessa kolme.

Vaiheessa yksi kaikki talouden asiantuntijat ovat miehiä. Vaiheessa kaksi yksi asiantuntija on kiintiönainen, joka kertoo, että tasa-arvo ja naisten korkea koulutus on Suomen valtti kansainvälisillä markkinoilla. Sama kerrotaan myös vaiheessa kolme, mutta ikään kuin viran eikä sukupuolen nimissä: Anna Rotkirch on väestöntutkimuslaitoksen johtaja. Muutoin naisten ei tarvitse puhua ulkomaisista investoinneista naisina, vaan EK:n hallituksen jäsenenä, Kauppakamarin toimitusjohtajana tai Elinkeinoelämän keskusliiton toimitusjohtajana.

Myös Hesarin urheilutoimitus on vaiheessa kolme, mikäli huomio käännetään eri sukupuolten välisestä tasa-arvosta erilaisten suomalaisten väliseen tasa-arvoon. Talven suuri puheenaihe on ollut suomalaisen jääkiekon väkivaltaisuus. Suomalainen jääkiekkoilija Semir Ben-Amor ei ole yhdessäkään uutisessa ollut ulkomaalaistaustainen jääkiekkoilija eikä nimen selittävää isän tunisialaisuutta ole mainittu, koska kumpikaan asia ei mitenkään liity suomalaisten jääkiekkoilijoiden kaukalokäytökseen.

Aivan kaikki toimitukset eivät ole näin pitkällä.

Yhden näkemyksen mukaan sunnuntai-sivun artikkelista yleisönosastoon ja verkkoon vuoden vaihtuessa levinnyt keskustelu kertoo, että koko maa on laajemminkin vaiheessa yksi: erilaisten suomalaisten epätasa-arvosta vaietaan mediassa. Toisen näkemyksen mukaan maa on vaiheessa kaksi: erilaiset suomalaiset pääsevät mediaan vain mikäli heillä on jotain sanottavaa erilaisten suomalaisten epätasa-arvosta.

Päivän lehden yleisönosastossa Tampereen yliopiston lehtori, Suomeen avioitunut maahanmuuttaja Mary McDonald, esittää tiedotusvälineille toiveen:

”Toi­mit­ta­jien pi­tää tuo­da eri­lai­sia ih­mi­siä ja ta­ri­noi­ta kult­tuu­ri­ses­ta mar­gi­naa­lis­ta etua­lal­le. Val­ta­me­dian pi­tää myös an­taa enem­män ti­laa toi­sin ajat­te­le­vil­le – ei vain suo­ma­lais­ten vä­hem­mis­tö­jen edus­ta­jil­le vaan myös maa­han­muut­ta­jil­le ja pa­ko­lai­sil­le.”

Toiveen kannustava sisältö on se, että Suomesta(kin) tulisi monikulttuurisempi ja siis suvaitsevaisempi maa. Toiveen lannistava sisältö on se, että ”erilaisten ihmisten” rooli tiedotusvälineissä olisi oman kulttuurisen identiteettinsä jatkuva tiedostaminen, sen ilmaiseminen ja ylläpitäminen. Siis vaihe kaksi.

Puheenvuoro tuo mieleen englantilaisen kirjailija Zadie Smithin romaanit. Ne eivät varsinaisesti kanna huolta monikulttuurisuudesta, vaan kertovat ihmisistä monikulttuurisessa Lontoossa, joille se on jatkuva huolenaihe.  

Perinteinen englantilainen sosiaalinen satiiri yläluokasta, joka on menettämässä arvonsa ja asemansa, on ikään kuin muuttunut satiiriksi erilaisista etnisistä ryhmiksi, jotka ovat menettämässä afrikkalaisuutensa, intialaisuutensa, brittiläisyytensä tai jonkin muun edeltäviä polvia määritelleen hyveen. Menetyksestä seuraava keskiluokkaisuus tai monikulttuurisuus ei ole aatelisilla arvoilla eikä myöskään eksoottisilla mausteilla rikastettu elämänmuoto (kuten McDonaldin kenties kuvittelee). Se on jotakin paljon enemmän turkulaisen katukuvan kaltaista, jossa Somaliassa syntyneen hiphop-nuoren pukeutuminen ja musiikkimaku ei kerro mitään kulttuurien historiasta vaan jotakin yksilön tekemistä statusvalinnoista kun hänen on kenen tahansa muun suomalaisen nuoren tavoin sulauduttava osaksi omaa aikaa ja paikkaa.

Mainitsin Zadie Smithin jonkin suomalaisen ilmiön vertailukohtana viimeksi noin vuosikymmen sitten. Sen jälkeen poterot, joista puheenvuoroja heitellään, ovat pysyneet melko lailla paikoillaan. Jutun lyhyemmän version julkaisi Nuori Voima. Pitemmän tein jotain muuta tarkoitusta varten, en juuri nyt muista mitä. Pituuden takia julkaisen sen tässä kahdessa osassa.

Retrospektiivisen hallusinaation eräs lajityyppi, 1/2

Tutut asiat ovat tuttuja kukin omalla tavallaan. Vieraat asiat ovat vieraita aina samalla tavalla. Tätä erilaiseen sisältyvää samuuden ylijäämä on tapana kutsua eksotiikaksi.

                      Eksoottista on esimerkiksi amerikkalainen jazzmuusikko Charles Lloyd soittamassa perinteistä pohjoisafrikkalaista oud-huilua. Kun kuulin Lloydin soittoa ensi kerran, oudin ääni vei ajatukset kauas menneeseen aikaan ja toiseen paikkaan. Nimittäin 1970-luvulle Luolavuoren kaupunginosaan itäisessä Turussa, jossa lapsena katselin televisiosta Pohjois-Afrikasta kertovia dokumenttielokuvia.

I

Helsingissä vuosituhannen alussa nähty ARS 01 muistutti kovasti monia muita suurten taidemuseoiden ja biennaalien kuvataidekatselmuksia. Ne ylpeilevät yhä useammin näyttelyillä, joissa ei lehdistötiedotteen mukaan ole esillä uusinta uutta vaan taiteilijoita mahdollisimman monesta eri maasta.

                      Kuvataide ei enää saa oikeutustaan taiteen historian myötä, mikä edellyttäisi edistystä ja kehitystä. Nyt se vetoaa tilaan ja maantieteellisiin etäisyyksiin, arvelee ranskalainen sosiologi Alain Quemin.

                      Taide näyttää kansainväliseltä, koska se risteytyy ja kohtaa. Mutta ainoastaan näyttää, Quemin tähdentää. Taidemaailman esiin nostama monikulttuurisuus ei ole merkki taidemarkkinoita hallitsevan keskuksen horjumisesta. Pikemminkin kyseessä on New Yorkin ja Berliinin siunaama viimeisin tyylisuunta.

                      Quemin havaitsi, että globaalisuutta tähdentäneissä suurnäyttelyissä taiteilijoiden kansallisuus saattoi olla kirjava, mutta kotiosoitteet ja työskentelypaikat olivat tuttuja taidemarkkinoiden etupihoja: ”Jos yksi neljästä oli syntynyt länsimaiden ulkopuolelle, vain yksi kymmenestä asui muualla kuin Yhdysvalloissa tai Länsi-Euroopassa.”

                      Samat länsimaiset portinvartijat, jotka joskus aiemmin päättivät mikä oli hyvää pop-taidetta, päättävät nyt mikä on hyvää monikansallista taidetta. Taidemessut, huutokaupat ja galleriat toki rekrytoivat kykyjä Itä-Euroopasta, kuten kymmenen vuotta sitten, tai Kiinasta, kuten nykyisin, mutta kyse on trendien kaltaisista aalloista. Niiden seurauksina vain harvat ovat saaneet pysyvämpää sijaa taiteen yksituumaisessa valtavirrassa.

                      Sama toive edistyksen ja kehityksen korvautumisesta risteytymisellä ja kohtaamisella vaikuttaa myös kirjallisessa elämässä.

                      Egyptiläisen isän ja suomalaisen äidin perheeseen syntynyt Ranya ElRamly voitti Runeberg-palkinnon heti ensimmäisellä – ja ilmeisesti ainoalla - romaanillaan Auringon asema (2002). Sitä ennen ainakin kaksi arvostelijaa oli jo ehtinyt luonnehtia kirjan kielelle ominaista kuvallisuutta ja toistoa ”mantramaiseksi”.

Mantroilla ei tietenkään ole mitään tekemistä ElRamlyn islamilaisen sukutaustan kanssa, vaikka ne ovatkin tuttuja Intiassa, jossa palkintokirjailija sattui vanhempiensa työn takia syntymään. Epäilen silti, ettei runo tai rukous olisi ollut luontevampi vertauskuva, vaikka molemmat ovat tuttuja niin kirjailijan isän kuin äidinkin kotimaissa. Sen sijaan ElRamlyn henkilökohtainen ja romaanin esteettinen side hindulaisuuteen on niin ohut, että puhe mantroista sen yhteydessä kuulostaa hieman samanlaiselta kaukokaipuun kömmähdykseltä kuin ”Argentiinan pusta” Reino Helismaan sanoittamassa tangolaulelmassa.

Tuskin ElRamlyssa oli alun perinkään aineksia Suomen Zadie Smithiksi, vaikka sellaiselle näytti olevan vimmattu tilaus kansainvälisyydestään huolestuneiden suomalaisten kriitikoiden ja naistenlehtitoimittajien parissa. Pikemminkin ElRamlysta tuli Suomen Carmen Miranda.

Smith tunnetaan kirjailijana, jonka isä on kotoisin Englannista, äiti Jamaikalta, ja jonka romaanit ovat ”elämää sykkiviä kuvauksia nykypäivän monikulttuurisesta Lontoosta” (British Council of Literature). Miranda tunnetaan entisaikojen musikaalitähtenä, jonka kotimaasta ei oikein kenellekään ollut tarkkaa käsitystä, eikä tarvinnutkaan olla. Olennaista oli epämääräinen etelämaalaisuus, joka teki laulajattaresta erilaisen ja piristävän kaiken samanlaisen ja tavallisen keskellä.

II

Vanhoja ennakkoluulojaan karsivassa globalisoituvassa maailmassa erilaisuus on tietysti tärkeä moraalinen arvo.

Erilaisuuden kunnioittamisesta kertoo sekin, miten ihmisen moninaisille piirteille etsitään ajanmukaisia, luontevia ja positiivisia käsitteitä. Merkittävin ele oli varmaankin YK:n tiede- ja kulttuurijärjestö Unescon virallinen julkilausuma, jonka opastuksella etnisyyttä alettiin nostaa uudeksi monikulttuurisuuden sisällöksi. Sen oli tarkoitus korvata epätieteelliseksi arvioitu ja syrjiväksi käytännöksi havaittu rodun käsite.

                      Helsingin Sanomat uutisoi asiasta 18.7.1950.

                      Kirjeenvaihtajan mukaan asiantuntijat muistuttivat, etteivät kansakunnat, kirkkokunnat tai kieliryhmät muodosta omia rotujaan, ja että ihmiskunnan ”sielullisten kykyjen” laajuus on ”jokseenkin” sama maapallon eri kolkilla, joten erot ”saavutuksissa” johtuvat erilaisista ”mahdollisuuksista hankkia sivistystä”. Toisin sanoen jos elämä olisi krikettiä (reilua), me kaikki voisimme olla brittejä (herrasmiehiä). Kenties Unescon asiantuntijaraati halusikin sanoa, ettei erilaisuuden moraalinen arvo (vieras kulttuuriperintö on pohjimmiltaan yhtä arvokas kuin oma kulttuuriperintömme) tee tyhjäksi samanlaisuuden moraalista arvoa (vieraat ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia kuin me).

                      Julkilausumassa syrjäytetyn biologisen käsitteistön sijaan me puhumme nyt yhteisöllisestä alkuperästä, mikäli haluamme kuvailla maantieteen ja historian erottamia ryhmäkuntia omina ja oikeutettuina kokonaisuuksinaan. Etninen identiteetti ei silti ole pelkkä kolonialismia purkavan vapaamielisyyden tuote. Käsitteen sisältämä viittaus paikallisuuden ja traditioiden takaamaan erityisyyteen ja autenttisuuteen ei myöskään syntynyt vastineena valkoisen miehen omaksumalle yleismaailmalliselle ihmisyydelle, eikä sitä ole sepittänyt banaanivaltion itsenäisyystaistelija, oman vähemmistöryhmän etuja ajava poliitikko tai länsimaisen kulttuurin hegemoniaa moittiva eurooppalainen humanisti.

                      Ennen heitä sen keksi keskiluokkainen turisti.

                      Ihmisryhmien sisäisten ja ulkoisten suhteiden kuvauksena etnisyys juontaa juurensa hieman vanhempaan käsitteeseen, eksoottisuuteen. Eksoottisuuden vallitseva, virallinen määritelmä juontaa puolestaan ranskalaisen kirjallisuusteoreetikko Roland Barthesin vanhaan sanomalehtikolumniin. Barthes luonnehti sitä porvariston keinoksi käsitellä ja sietää erilaisuutta.

                      Kun erilaisuus muuttuu luonteenomaisuudeksi, Barthes täsmensi, se vahvistaa myös eksoottisuutta ihailevan turistikatseen omaa olemusta. Näin eksoottisuus ja erilaisuus tapetoivat murtumia, joita syntyi kun moderni eurooppalainen sivistys oivalsi, ettei se edustanut ainoaa mahdollista elämänmuotoa tai ainoita esteettisiä käytäntöjä.

                      Kuvitelmat länsimaisuudelta kokonaan varjeltuneista alkuperäistraditioista ovat omalta osaltaan ylläpitäneet saman ja erilaisen tai yhden ja moninaisen jännitteitä. Näkökulma sisäistyi myös antropologiaan, josta termi etnisyys on peräisin.

                      Antropologian monet klassiset kenttätyökuvaukset edustavat kertomuksia ”kahden maailman kohtaamisesta”, tunnustaa suomalainen antropologi Anja Nygren. Kun tutkitun yhteisön kulttuurinen tietämys ja etninen identiteetti nähdään tavalla tai toisella koskemattomana, juopa ”modernien meidän” ja ”perinteisten heidän” välillä entisestään syvenee: ”Kulttuurisesta erilaisuudesta tulee paradigma, jonka avulla tutkittavat ihmiset museoidaan ei-länsimaisiksi alkuperäiskansoiksi, jotka eivät vielä ole modernisoituneet.”

                      Maantieteellisellä ja sosiaalisella etäännyttämisellä kentästä luodaan erilainen ja eksoottinen tutkimuskohde ”kaukana siellä”, Nygren jatkaa. Näin tieteellinen tutkimus on kuin matka ajassa taaksepäin, paluu kadotettuun menneisyyteen ja länsimaisen yhtenäissivistyksen valloitusretkeä edeltäneeseen ei-historiaan.

    

III

1800-luvun Euroopassa alkunsa saaneisiin primitivistisiin liikkeisiin voidaan lukea paitsi turismi (matkustelu ja matkakirjallisuus olivat suosittua viihdettä englantilaisen imperiumin viimeisinä vuosina), myös lukuisat myöhemmin kukoistaneet taiteen tyylisuuntaukset.

                      Picasson kubistinen maalaustyyli perustui aluksi afrikkalaisvaikutteisiin, joihin sisältyi ajatus primääritunteesta ja sivilisoitujen estojen puuttumisesta. Myös Picasson kovasti ihailemaa Alfred Jarrya epäiltiin samoista vaikutteista. Runoilija W.B. Yeats ällistyi hänen absurdia näytelmäänsä Ubu Roi, ja piti sitä varoituksena sivilisaation alkukantaisesta vietistä, joka voisi ilmetä rappiona, epäjärjestyksenä ja villeytenä.

                      Arkeologien löytämät artefaktit, taiteilijoiden jäljittelemät tyylit ja turistien kohtaamat tavat edustivat modernille eurooppalaiselle tarkkailijalle ajan säilömiä ilmiöitä, syvää historiallista perspektiiviä vailla vuosien kierron aiheuttamaa patinaa. Sikäli niissä ilmenivät ”kaikille ihmisille yhteiset” impulssit alkukantaisessa ja siksi alkuperäisessä muodossaan.

                      Museoiva kunnioitus kiinalaisen tai intialaisen elämänmuodon suuruudenpäiviä kohtaan ilmeni ”orientalistisen” tieteenhaaran kukoistuksena ja ”japonismin” tapaisina seurapiirien muotivirtauksina. Sekä akateeminen maailma että läntisten suurkaupunkien salongit todistivat miten eurooppalainen sivistys kykeni arvostamaan ja imemään itseensä vaikutteita ”historian kulun” varhaisemmilta tai pysähtyneiltä vaiheilta.

                      Historia oli, ja on kenties vieläkin, yhteiskunnallisen eliitin omaksuma käytäntö. Sen avulla eurooppalainen ihminen irrottautui heräävän modernin globalisoimasta maailmantuntemuksesta ja kohotti itsensä ajan suunnan eturintamaan - edistyksen ja muutokseen kärkeen. Muualla aika oli jo ehtinyt jähmettyä. ”Muualla” olivat ajan etenemisen varhaisemmat portaat.

                      Tässä mielessä esimerkiksi Intian tai Arabian niemimaan kulttuurisaavutukset olivat ennen kaikkea ajan kontribuutioita länsimaisuuteen johtaneelle ihmiskunnalle. Ne tarjosivat menneisyyden pystyttämän kulissin siirtomaaporvariston, turistin, tutkimusmatkailijan tai orientalistisen taiteilijan rituaaleille.

                      Turisti, tutkimusmatkailija ja taiteilija pitivät luonnollisesti omaa asennettaan syvästi kunnioittavana, mitä se varmasti olikin. Historia on arvokasta, varsinkin vanha historia. Maan kolkka, jossa on sitä runsain mitoin, on rikas, ja siksi se ansaitsee kaiken mahdollisen kunnioituksen.

                       Sama retorinen kuvio ilmenee yhä edistyksellisten eurooppalaisten ajattelijoiden spengleriläisessä messuamisessa.

                      Kun edistysmielinen ajattelija sanoo, että terrorismia tukevia julkisia mielenilmauksia idässä ei voi selittää millään nykyhetken ilmiöllä (demokratian puute) vaan ainoastaan historiallisilla syillä, hän ei lausu perusteltua analyysia. Kyseessä on pikemminkin muodollisuuksien vaatima kohteliaisuus (itämaisen elämänmuodon syvällisyyttä ei pidä koskaan unohtaa).

                      Sen sijaan terrorismin vastaista sotaa tukevat julkiset mielenilmaukset lännessä voi selittää nykyhetken ilmiöllä (median manipulointi), edistyksellinen ajattelija täsmentää. Mutta ei sekään ole analyysi. Se on ivailua (länsimaisen elämänmuodon pinnallisuudesta kannattaa aina huomauttaa).