”Lieneeköhän lopun alku?”

Kalevalan päivä, suomalaisen kulttuurin päivä, on oikea päivä tarkistaa mitä suomalaiset sanomalehdet ovat viimeksi suunnitelleet kulttuuritoimitusten tason heikentämiseksi.

                      Suomen arvostelijainliiton (SARV) tuore kannanotto alkaa seuraavasti:

Taiteesta ja kulttuurista kirjoittamisen moniäänisyys on Suomessa häviämässä. Sanomalehdet kierrättävät kiihtyvällä vauhdilla samaa aineistoa useissa eri lehdissä ja taiteen eri alojen kritiikkiä saattaa jatkossa kirjoittaa vain kourallinen arvostelijoita.

Taiteen tuore arviointi ja eri näkökulmien etsiminen sen tulkintaan on ollut suoma­lainen perinne; sanomalehdet ovat pyrkineet erottautumaan edukseen muista hank­kimalla asiansa osaavia kriitikoita, joilla on omintakeista sanottavaa ja rohkeita näkökulmia.

Nyt tilanne on muuttunut, lähes kaikki isommat sanomalehdet ovat liittyneet

erilaisiin juttujen kierrätysrinkeihin, joissa samoja tekstejä ollaan julkaisemassa silmääkään räpäyttämättä maan joka kolkalla. Moniäänisyyden ohella lehdistömme keskeinen vahvuus, paikallisuus, on vaarassa kuihtua.

Kritiikin aseman heikkeneminen näkyy myös kriitikon aseman heikkenemisenä. Vaikka omasta työstä syntyvä omaisuusarvo on vähäinen, tuntuu silti ikävältä, että lehdet itsestään selvästi ovat alkaneet ottaa sen omakseen.

                      Oulussa ilmestyvän Kalevan sopimusmallissa sanomalehti ottaa freelancerin juttuun ”jatkuvan julkaisuoikeuden”, joka sisältää julkaisijan sidosryhmät. Nyt ja tulevaisuudessa. Sanoma-konsernin yksinkertaisempi malli ottaa tekijänoikeudet suoraan itselleen. Alma-median malli on kolmesta sikäli kehittynein, ettei se varaa oikeutta yksittäisen kriitikon tekstin levittämiseen saman konsernin eri lehtien kulttuuritoimituksille, vaan ikään kuin yhdistää kulttuuritoimitukset.

Jopa konsernirajojen yli. SARVin kannanotto jatkuu:

Kaikkiaan 34 sanomalehteä julkaiseva Alma Aluemedia julkaisee osan taidearvoste­luistaan useissa eri lehdissään. Nyt se on ryhtynyt karsimaan taiteesta kirjoittavia kriitikkojaan ja keskittää arvostelut muutamille kirjoittajille, joiden tekstit leviävät kautta koko maan. Muilta kriitikoilta loppuvat työt ja lukijoilta vaihtoehdot.

Tämän vuoden alusta Alma Aluemedia liittyi lehtijuttujen kierrätysrinkiin Pohjalaista ja Ilkkaa julkaisevan Ilkka-Yhtymän kanssa. Mukaan rinkiin tulevat lehtitietojen mu­kaan myös Turun Sanomia julkaiseva TS-Yhtymä sekä oululainen Kaleva.

Tulokset ovat jo näkyneet: Ilkka-Yhtymä on alkanut ilmoittaa freelance-kriitikoilleen, että taiteen arviot ovat jatkossa lähes kokonaan kierrätysmateriaalia muualta ja vuo­siakin lehteen työskennelleet paikalliset kriitikot jäävät ilman työtä. Turun Sanomat­kin alkoi tänä vuonna vaatia freelancereiltaan kaikkia oikeuksia työn kierrätykseen eri lehdissä.

Kun sadan euron tietämille jo vuosiksi – joissakin tapauksissa pariksi vuosikymmeneksi – halvaantuneissa arvostelupalkkioissa säästetään, niin konsernien liikevaihdossa säästöjen täytyy olla tuhansia euroja.

                      Tai kuten kannanotto sen virallisemmin ilmaisee:

Julkaisemalla samaa taidekritiikkiä koko maassa lehdet laskevat säästävänsä. Mah­dollinen säästö on kuitenkin marginaalinen. Taidearvostelijat ovat useimmiten free­lancereita, eikä heidän palkkiotasonsa ole koskaan ollut korkea.

Suomalaiset maakuntalehdet ovat lisäksi olleet viime vuosina erittäin kannattavia. Esimerkiksi Ilkan liikevoittoprosentti vuonna 2011 oli 35,2, TS-yhtymän 15,6, Aamu-lehden 18,6, Keskisuomalaisen 24,1, Kalevan 22,1 ja Savon Sanomien 16,3 prosent­tia. Vaikka tätä ei ole lehdistössä uutisoitukaan, nämä ovat huikeita voittoja ankeina aikoina.

Nyt nämä erinomaisesti tuottavat yhtiöt ovat luopumassa tärkeimmistä valteistaan, journalismin moniäänisyydestä ja paikallisuudesta, vain muutaman euron tähden. Aikanaan sanomalehdistö piti yhtenä ylpeänä tehtävänään suomalaisen sivistyksen edistämistä. Nyt sen korvaa kassakoneen kilinä.

Sen verran olen liiton kanssa eri mieltä, ettei kyse ole ensisijassa taloudellisesta ajattelusta, vaan journalistisesta ajattelusta, jossa halvimmalla tuotetulla kulttuuritoimitusten sisällöllä katsotaan olevan myös hintaan rinnastettava arvo. Ja arvon mukainen kohtelu.

                      Kuvio on hahmottunut kauan ennen talouden nykyistä kriisiajattelua, toisinaan yksinkertaisesti sen johdosta, että kulttuuritoimitusten ammattitaito heikkenee. Nostan esiin nimimerkki ”Tyytymättömän lukijan” kirjeen vuodelta 2009.

Kirjeen mahdollisesti puutteellinen kieliasu kertoo, ettei lähes 50-vuotias Olivetti Lettera, jonka värinauha on kulunut olemattomiin, ole paras väline lähes 80-vuotiaalle kulttuurin ystävälle, jolta kaihi on vienyt osan näöstä ja ammattitauti osan käsien toimintakyvystä. Mutta enemmän se kertoo viikko siten edesmenneen äitini horjumattomasta oikeustajusta, joka vaati ottamaan yhteyttä syyllisiin ja vastuullisiin. Toisinaan korkeinta tahoa myöten.

Jäämistöstä löytyi tämän ohella joukko kärkeviä huomautuksia taloyhtiön hallitukselle sekä mm. ministeri Eeva Kuuskoski-Vikatmaan ja ministeri Erkki Liikasen käsin allekirjoittamia vastauksia, joissa nämä myönsivät kirjoittajan olevan oikeassa yksinyrittäjää kohtuuttomasti rasittavan alvin suhteen ja yhtä oikeassa työeläkeyhtiöissä sairaseläkepäätöksiä vitkuttavien kaukoparantajien suhteen.

Myös julkaistuja yleisönosastokirjoituksia oli lukuisia. Tätä Turun Sanomat ei julkaissut, joten julkaisen sen tässä:

Turussa, 6.1.2009

TS-yleisönosastossa oli joku muukin pannut merkille Tapani Maskulan elokuva-arvostelujen puuttuvan joka on ehdoton asiantuntija.

                      Ehkäpä noudatetaan Riita Monton nykyistä linjaa mikä minusta on luvallasanoen aika ihmeellinen: ensin kirjoja ei otettu ensikään huomioon nyt kulttuurisivut suorastaan tulvii kirjaarvosteluja. Lieneeköhän lopun alku? Joka tapauksessa aika omituista julkaista kun sesonki on ohi, mikä oli ennen joulua.

                      Minusta me kymmeniä vuosia Turun Sanomia tilnneet ansaitsemme Montolta jonkinnäköisen selityksen. Olkoon tapana tai ei. Lopuksi vielä kirjastojen ja arvostelujen säilyttämisen puolesta.