Nobelisti, jota haluan lukea vaikka… 1/2

Ketkä nykyisin lukevat Thomas Mannia (1875 – 1955)?

                      No, ainakin taloustoimittajat, sillä salamyhkäinen Maailman talousfoorumi kokoontuu vuosittain Davosissa, Mannin Taikavuorella. Ja kotimaiset kirjailijat, jotka toivovat keveiden teemojensa saavan raskautta menneen maailman ”suuresta tyylistä”. Ja tietysti kirjallinen sivistyneistö, joka haluaa nimetä bloginsa hämärästi, mutta ei kuitenkaan niin hämärästi, etteikö viittaus avautuisi tietyllä määrällä yleissivistystä…

1.

Pieni Sanasato julkaisi muutama vuosi sitten valikoiman Mannin novellistiikkaa otsikolla Wälsungien veri (2009). Takakannen mukaan kirja sisältää nuoren miehen varhaisia itsetutkiskeluja vuosien 1894 ja 1912 väliltä, vaikka tuohon mahtuu jo Thomas Mannin kypsä luomiskausi. Se tuotti muiden muassa Buddenbrookit (1901) ja Tonio Krögerin (1903).

                      Luontevampaa olisi ollut puhua luonnosmaisista, osin tilapäisiksi jääneistä kirjoituksista, joita omaleimainen kieli ei aina riitä nostamaan ajan muotivirtausten yläpuolelle. Hyvä esimerkki on ”Pieni herra Friedman”, josta entuudestaan olisi löytynyt myös Oili Suomisen vanhempi käännös.

Sen päähenkilö on lapsena rampautunut porvari, joka ensimmäisen pettymyksen myötä päättää kieltäytyä kaikesta eroottisesta houkutuksesta, mutta jolle hylätty elämänvoima lopulta kostaa päihdyttävän kauniin seurapiirinaisen muodossa. Seurauksena on repivä itseinho ja nöyryyttävä kuolema vatsallaan ryömien, jota säestää ”puistokujalta helähtävä pidätetty nauru”.

Toinen kelpo esimerkki on nimikertomus ”Wälsungien veri”. Insestinen sisarrakkaus koetteli yleisön sietokykyä niin laskelmoidusti, ettei se moraalista huolestuneille saksalaisille kirjallisuuslehdille kelvannut.

Kummankin tarinan myytillisesti verhotut ja avoimesti seksuaaliset jännitteet voi tulkita elämäkerrallisesti. Jotenkin niiden tuskaiset tunnelmat ja kielletyt houkutukset varmaan liittyvät Mannin omaan homoseksuaalisuuteen, jota hän ei päiväkirjojensa mukaan koskaan rohjennut toteuttaa fyysisesti.

Kulttuurihistorian läpi luettuna ne kytkeytyvät myös ”Schopenhauerin pessimismiin, Nietzschen rappion psykologiaan ja Wagnerin myyttien romanttiseen maailmaan”, kuten kääntäjä Marja Wich-Markkula summaa esipuheessaan. Vaikutteet näkyvät suorimmin ”Wälsungien veressä”, joka on kuin vastaus filosofi Nietzschen huutoon:

Wagnerin jumaloopperoiden perverssit passiot tulisi modernissa kirjallisuudessa siirtää porvarilliseen elämään, jotta huomattaisiin miten vähän ne oikeastaan eroavat rouva Bovaryn nuhjuisista syrjähypyistä.

Ehdotuksen tarkoitus oli pudottaa Wagner jalustalta, mihin Mann ei ollut vielä aivan valmis. Siksi lopputulos on jotenkin tahattomasti huokea juuri Nietzschen toivomassa merkityksessä. Ja siksi sensoreita ei voi pelkästään moittia. He tunnistivat novellista uskalletun leikin aikakauden muotisuuntauksilla, mutta eivät todellisen taiteilijan rohkeutta luoda jotain omintakeisempaa.

Muutoin Sanasadon kokoelma askartelee Mannin tutuimpien teemojen parissa, eikä säästä sen enempää esteetikkoja kuin pikkuporvareitakaan rakkauden tai taiteen laukaisemalta kidutukselta ja tiedostamattoman voimilta.

Mannin psykoseksuaalista ihmiskäsitystä hallitsee jo Freudia edeltänyt kuva vieraantuneesta ja kuihtuvasta elämästä, joka toisinaan yrittää elvyttää itseään dekadenteilla huvituksilla, mutta joka yhtä hyvin voi murentua kauhistuttavalla tavalla kun sen turtuneita aisteja ärsytetään julmurinaisen kauneudella, Lohengrinin aarialla tai vaikkapa vain halvan posliinikaupan pikanteilla alastonfiguureilla.

                      Mitään suojaa sielulle ei tarjoa myöskään syvempi taide, sillä Mannin tarinoissa sekin tunkeutuu vain syvemmälle pohjamutiin. Wälsungien veren novellien yhteenvedoksi tarjoan tämän blogin mottoa vähän laajennettuna. Lähde on Mannin pienoisromaani Kuolema Venetsiassa (1912):

”Etkö siis näe, että me runoilijat emme voi olla viisaita, emme arvokkaita? Että me vääjäämättä kuljemme harhaan, vääjäämättä olemme holtittomia ja tunteiltamme ailahtelevaisia? Meidän tyylimme mestaruus on valhetta ja narrinpeliä, meidän maineemme ja kunniamme ilvettä, yleisön meille suoma luottamus perin naurettavaa, ja kansan ja nuorison kasvattaminen taiteen avulla on sangen uhkarohkea ja tuomittava yritys. Kuinka voisikaan soveltua kasvattajaksi se, jota alun alkaen, luonnostaan ja peruuttamattomasti kiehtoo turmio ja perikato?”

Alalla ilmeisen kokemattoman Marja Wich-Markkulan suomennos on käypä, mutta harmillisen jäykkä. Ikään kuin olennaista olisi selostaa lauseiden sisältöä lukijalle, eikä antaa taiteilijan puheen ilmetä, ja ikään kuin samassa virallisessa hengessä olisi Mannin saksalaista rytmiä ja kielen vanhahtavuutta häivytetty turhankin tarmokkaasti.

Myös joitakin kummallisia ratkaisuja tulee vastaan jo esipuheessa, jossa katkelma niminovellista kertoo alastomaan syleilyyn heittäytyvien sisarusten kokevan jotain äkillistä ”vilinää”. Ihan alkutekstiä tuntematta ehdotan, että kyse on ”hekumasta”, vaikkei sitä kukaan enää nykypäivänä kokisikaan karhuntaljalla vaan ainoastaan vanhassa kirjallisuudessa.

2.

Neljän polven mittainen sukutarina, johon kirjailija pani pisteen juuri vuosituhannen vaihduttua, kuulostaa lähimenneisyyden historialliselta tilinteolta. Ja lisäksi on tietysti ajan hammasta korostava alaotsikko, jonka nuori Mann antoi esikoisromaanilleen Buddenbrookit: ”Erään suvun rappio”.

                      Mann ei silti aloita romaaniaan tukkukauppiaan imperiumin synnystä eikä päätä sitä omaisuuden ja sukusiteiden vähittäiseen hupenemiseen, kun yltäkylläisyydessä kasvaneet jälkeläiset kiinnostuvat enemmän taiteista ja itsestään kuin perinnön vaalimisesta. Aivan aluksi 8-vuotias Antonie rallattaa luterilaisen uskontunnuksen kuin minkä tahansa lastenlorun. Ja lopuksi ikääntyvä tyttölyseon opettajatar Sesemi Weichbrodt tyrmää tuonpuoleista elämää vastaan esitetyt epäilyt vastaansanomattomalla tavalla:

”Se on niin!”

                      Mannin teksti jatkuu, Ilona Nykyrin uutena suomennoksena: ”Siinä hän seisoi kyttyräisenä, heiveröisenä ja vakuuttuneisuudestaan vavahdellen, tuo opettajanjärkensä viettelyksiä vastaan ikänsä taistellut, hyvän kilvoituksen kilvoitellut pieni, rankaiseva, haltioitunut profeetta.”

                      Tästä päätelleen Buddenbrookit on hyvinkin intiimi eepos, jos tällainen sanapari on ylipäänsä mahdollinen. Se sivuaa muutamien ajan ideologioiden ohella ainakin kahta porvarillista instituutiota, kristinuskoa ja taidetta, eikä suostu myöntämään niiden pohjaksi paljon muuta kuin hokeman tai haltioitumisen.

Vanhahtavinta Buddenbrookeissa ovat eri henkilöille annetut fysiologiset johtomotiivit, kuten mustuneet tai mädäntyneet hampaat, tai muut, toisinaan kokonaisen sukulinjan rappiosta varoittavat enteet. Alkaneen vuosisadan mittaan tällaiset keinot muuttuivat realismia rikastavasta symboliikasta pilakuvien ja propagandan välineiksi.

Ajattominta, tai uudelleen ajankohtaista, on tunne elinkeinoelämän vaatimuksista hengen vankilana sekä mielikuva juuri oman ajan erityisestä dekadenttiudesta. Ainostaan käsitys rappion laajuudesta on kasvanut entisestään.

                      Mannin romaanissa niin kauppaporvari kuin taiteilijasielu pysähtyy pohtimaan mikä on omien pyrintöjen merkitys suhteessa olemassaolon hetkellisyyteen. Perheyrityksen johdossa jatkava Thomas Buddenbrook kiinnostuu hetkeksi Schopenhauerin ”kuuluisasta metafyysillisestä järjestelmästä”, vaikka filosofia ei mainita nimeltä.

                      Yksilön tunne omasta itseydestä on elämän viheliäinen erehdys, josta vasta kuolema vapauttaa, Thomas tulkitsee. Kuolema nujertaa egoismin, kirjoitti Schopenhauer itse, ja sen ankaran opetuksen myötä ihminen löytää todellisen luontonsa - tahtonsa, joka siitä lähtien elää vain muissa yksilöissä.

                      Ero nykypäivän ajatteluun on lähinnä siinä, ettei enää puhuta ihmisluonnon vaan koko luonnon rappiotilasta. Ja ettei meitä odottavaksi moraaliseksi opetukseksi riitä oma vaan kaiken kuolema jossakin nyt kuulutetuista ekokatastrofeista.

Jokin väistämätön, joka kohtaa kaikkia, on aina yhtä hyvä saarnan aihe.

Tosin tällaiset puheet eivät yleensä raivaa tilaa vaihtoehdoille, pikemminkin ne synnyttävät kiivailua siitä mikä on ainut vaihtoehto. Entä miten Buddenbrookit ratkaisevat sisäiseen etsintään johtavan ahdistuksensa? Aamun valjetessa Thomas sysää syrjään yöllisen oivalluksensa epäkäytännöllisenä, ja palvelija palauttaa puutarhaan unohtuneen kirjan takaisin kirjastokaappiin.

Thomasin poikaa Hannoa elämän käytännöllinen puoli kiinnostaa vähemmän, mieluisampaa on Wagnerin musiikki tai kävely meren rannalla. Isän silmissä ne toki ovat vastuun pakoilua, mutta omassa mielessä tämänkin voi jalostaa porvarillisuuden kahleet pudottavaksi vapaudeksi.

Näin Mannin kuuluisa ironia yleensäkin toimii. Mikään romaanissa ei osoita, että isän tai pojan valinta punnittaisiin toista huonommaksi, vaan pohjimmiltaan ne tuodaan esiin samojen olosuhteiden ja samojen elämänarvojen tuotteina.

                      Kotikaupungille lausumassaan vasenkätisessä kohteliaisuudessa ”Lyypekki henkisenä elämänmuotona” (1926) Mann nimesi tämän elämänarvon luokkakantaisesta tai kansallisesta kiihkosta puhdistetuksi ”yleismaailmalliseksi maltiksi”. Sanalla sanoen: porvarillisuudeksi.

Myöhemmin kirjailija täsmensi, ettei mainittu ”keskitie” suinkaan tarkoita porvarillisen omatunnon ja esteetikon säädyttömyyden keskiarvoa, vaan eettistä asennetta, jossa taiteilijakaan ”ei pidä taidetta ehdottomana erivapautuksena inhimillisyydestä”.

Mielen kypsyyttä ja hengen avaruutta edellyttävän sivistysihanteen ulkopuolelle jäänevät ainakin Buddenbrookit aloittava leikkivä lapsi ja sen päättävä rankaiseva profeetta, vaikka kulttuurisivuja lukiessa joskus tuntuisikin siltä että juuri oman aikamme Antoniet ja Sesemit nousevat pintakritiikin lemmikeiksi.