Arkisto: Fasismi

Jyväskylän puukotuksesta epäiltyä miestä arveltiin julkisuudessa kansallissosialistisen Suomen vastarintaliikkeen jäseneksi. Kirjaston keskustelutilaisuuden, jonne mies lähti teräase ja luotiliivi mukanaan, järjesti kaksi vasemmistoliiton jäsentä.

                      Olisiko Paavo Arhinmäelle siis voinut suoda sen lyhyen ilon, että ainakin juuri nyt hänen oma puolueensa näytti olevan ihmisoikeuksista, avoimesta julkisuudesta ja muista parlamentaarisen demokratian perusarvoista käydyn kamppailun eturintamassa?

                      Ilmeisesti ei, sillä ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbilta lähti saman tien twiitti, jonka ainoa ajatuksellinen sisältö oli ”äärivasemmiston” mainitseminen otsikoihin nousseen ”äärioikeiston” rinnalla:

                      ”Voisiko joku kertoa minulle, please, mitä eroa on äärioikeistolla ja äärivasemmistolla?”

                      Stubb sai runsaasti vastauksia, vaikka ei kysynyt vaan taktikoi. Oikeistoa tietysti harmittaa, jos leimaava ”ääri” esiintyy toistuvasti ja eri puolilla Eurooppaa sen oman aatteen etuliitteenä. Ainoat uutiset väkivalloin kapinoivasta äärivasemmistosta tulevat Stubbin harmiksi Turkista, jonka konservatiivinen hallinto ei demokratiavajeensa vuoksi Euroopalle kelpaa.

                      Toinen kokoomuksen harmi näyttää olevan ”populismi”. Sekin esiintyy julkisuudessa lähinnä ”oikeiston” yhteydessä. Julkisuuden hallitsemiseksi kokoomuksen ajatuspaja Suomen Toivo julkaisi kirjan Oikeistopopulismin monet kasvot (2011), jossa oikeistopopulisteiksi arveltuja perussuomalaisia verrattiin vastaaviin eurooppalaisiin liikkeisiin, ja lopulta pääteltiin, että Suomessa perussuomalaiset edustavat pitkälti ”vasemmistopopulismia”.

                      Syötön palautti Tiedonantajan nimimerkki Pirskatti, joka siteerasi perussuomalaisten mainoslausetta ”työväenpuolue ilman sosialismia”, ja lisäsi: ”Mutta miten oli sen kansallissosialismin laita”.

                      Politiikkaan taktiikka tietysti kuulu, ja journalismiin tasapuolisuus.

                      Sunnuntain Hesarissa vapaa toimittaja Kyösti Niemelä kokosi yhteen kotimaista kirjallisuutta, jossa tekijät pohtivat äärioikeistolaisuutta. Lähtökohtana hänelläkin oli Jyväskylän puukotus.

                      Jutun aluksi Niemelä vähän paheksuu tahoja, jotka epämääräistivät tapauksen selkeät tunnusmerkit yleiseksi keskusteluksi ”ääriliikkeistä”. Lopuksi journalistin tasapuolisuus silti voittaa, ja Niemelä esittää oman versionsa perussuomalaisen Juho Eerolan ”provokaatio”-analyysistä:

”Ää­ri­oi­keis­to on help­po tee­ma ra­di­kaa­leil­le. Asun­to­po­li­tii­kas­ta tai per­he­po­li­tii­kas­ta kir­joit­taes­sa pi­tää lait­taa ta­voit­tei­ta tär­keys­jär­jes­tyk­seen, poh­tia komp­ro­mis­se­ja, miet­tiä mi­hin ra­hat riit­tä­vät ja niin edes­päin. Ää­ri­oi­keis­toa vain vas­tus­te­taan.”

Vasemmistoliiton lisäksi myös hallituskumppani kokoomus tarvitsee äärioikeiston kaltaista ”hyvää vihollista”, Niemelä vielä tähdentää. Tähdennys kertoo, miten vaikea toimittajan on olla tasapuolinen, ja samalla yrittää välttää äärioikeistolle ominaista käsitystä, jossa ns. demokraattiset instituutiot ovat vain vallanpitäjien pelipaikkoja.

Seuraava arkistonäyte ei ehkä kovin paljon valaise tuoreita tapahtumia, mutta jotakin teeman historiasta se ehkä kertaa. Arvostelun julkaisi vuonna 2007 Turun Sanomat.

Leif Sundström: Fasismi. Like 2007.

Fasismin jäljet pelottavat, joten aiheesta on kirjoitettu hyllymetreittäin. Näkökulmat voi jakaa karkeasti kahteen.

                      Aatehistoria laatii listan henkilöistä, joiden arvellaan vaikuttaneen fasistisen ajattelun juurtumiseen. Niinpä esimerkiksi Bertrand Russell ei mainitse Hitleriä ihaillutta Fregeä, koska kuului myös itse tämän perustamaan analyyttisen filosofian koulukuntaan, vaan Rousseaun, Schopenhauerin, Fichten ja Nietzschen, koska piti heidän mannermaista elämänfilosofiaansa muutoinkin vastenmielisenä.

                      Tapahtumahistoriallinen tulkinta sivuuttaa aatteet epäolennaisina, olennaista ovat tiettyyn aikaan ja paikkaan sovitetut keinot, joilla valta oli saavutettavissa.

                      Väliin sitten mahtumat erilaiset yleiskatsaukset, kuten lukion oppikirjat tai toimittaja Leif Sundströmin Fasismi, joissa adjektiivit toisinaan korvaavat analyysin.

                      Niinpä me opimme, että Saksassa ja Italiassa tilanne oli fasismin noustessa ”räjähdysherkkä” ja ”aggressiivinen”, mikä osaltaan liittyi myös ”perinteisiin” ja ”kansanluonteeseen”, ehkä jopa aatteen ”primitiiviseen vetovoimaan”.

                      Jostakin kirjan tekijän on tietysti tingittävä, kun aihe on suuri. Siksi Sundström tukee adjektiivejaan seikkaperäisillä asialuetteloilla, punnittuja johtopäätöksiä on harvemmassa.

Sundströmin kirja on juuri oikea lähde, mikäli lukija haluaa tietää, mikä oli Unkarin Nuoliristiläisten kannatus talonpoikien parissa vuonna 1939.

                      Sen sijaan siitä puuttuvat historiankirjoitukselle ominaiset kysymykset tapahtumien kulusta.

                      Miksi esimerkiksi suomalainen työväenliike sai Forssan kokouksen tavoitteet läpi neljässä vuosikymmenessä, mutta Italiassa vasemmisto mureni jo vuoden 1922 epäonnistuneeseen yleislakkoon? Meilläkään ei ollut puutetta oikeistoaalloista. Eikä Sundströmin löyhästi luonnehtimasta fasistisesta ”mentaliteetista”, minkä kevään 1918 julmuus osoitti.

                      Italia ei myöskään ”ajautunut” fasismiin, kuten Sundström kierrellen kirjoittaa. Mussolinin taktiikka oli avoimesti nähtävissä. Valtakunnallinen julkisuus vain laiminlöi puolueen järjestelmällisen etenemisen maakunnissa, kunnes alkoi olla liian myöhäistä.

Lisäksi puhe ”helppoudesta” johtaa harhaan. Sosialistisen kansanedustajan Giacomo Matteottin murha oli virhe, jonka kääntyminen voitoksi yllätti jopa Mussolinin.

Niinpä Sundströmin käsitys fasismista jää hieman salamyhkäiseksi. Se on kuin väistämätön voima, jonka olemus kuvitellaan poikkeukselliseksi, koska seurauksetkin olivat.

Mutta mikä oikeasti teki vaikkapa juutalaisten joukkotuhon mahdolliseksi vain natsi-Saksassa? Moni etsii selitystä pahuudesta, vaikka isompi merkitys oli kattavalla väestökirjanpidolla, laajalla rautatieverkolla ja tuhon logistiikkaa edelleen edistäneellä reikäkorttijärjestelmällä.

Aatehistoriaa muutoin epäilevä Sundström tuntee vetoa myös kokoaviin myytteihin.

Niitä löytyy Wilhelm Reichin psykoanalyysistä, jossa fasismi on tiedostamattoman väkivaltaa, Theodor Adornon marxilaisesta filosofiasta, jossa se on historian dialektiikkaa, tai Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn postmodernista vaihtoehdosta, jossa fasismi korvaa arjen ongelmiin sirpaloituvan yksilön etiikan kansallisella velvollisuusetiikalla.

Näille ratkaisuille on yhteistä, että ne työntävät fasismin etäälle ja erilleen meistä. Niinpä Saksan kansallissosialistien määritelmäksi kelpaa outo rotu-oppi, mutta ei tutumpi metsänsuojelu, tupakkalaki, neuvolatoiminta ja näköistaide, jotka myös kuuluivat puolueen ohjelmaan.

Lisäksi fasismi piilotetaan jonnekin tavallisen katseen ulottumattomiin, mikä saa myös yleensä järkevän Sundströmin hourimaan jotain aikamme ”piilofasismista”.

Termi on onneton, koska se perustuu määrittelijän mielivaltaan. Se on myös niin tehokas, että se kääntyy helposti sellaista ajattelua vastaan, jonka Sundström mieltää anti-fasismiksi.

                      Eräs historiallisen fasismin piirre, jonka Sundström melkein unohtaa, oli länsimaisen imperialismin ja kansallisia arvoja tuhoavan kapitalismin vastustaminen. Mieluummin hän valitsee Adornon hämäyksen, jossa fasismi nimenomaan kumpuaa kapitalismista ja sen tulonjako-ongelmista.

                      Näin Sundström voi yhdistää globalisaation ja uusliberalismin kritiikin ylikansallisen totalitarismin vastustamiseen, vaikka hän taloustutkijan mielestä puhuisikin propagandaministeri Göbbelsin suulla.

                      Toinen vähällä huomiolle jäävä seikka kytkee historiallisen fasismin uusnatseihin.

                      Siinä fasismi kuvitellaan luontoon tai muuhun totuuteen perustuvaksi puolustuskamppailuksi vallitsevaa valhetta vastaan. Kamppailun ensimmäinen vaihe on demokratian rappion tunnistamien, jota seuraa väistämätön yhteenotto.

                      Myytti tulee tahattomasti esiin, kun Sundström mainitsee ympäristötutkija ja kirjailija Risto Isomäen. Isomäelle valhe on talouskasvun varaan rakennettu turvallisuus, merkki demokratian epäonnistumisesta on YK:n kyvyttömyys globaalin kehityksen ohjailijana ja yhteenotto on uusliberalismin kriisi, jossa äärioikeisto nousee vanhaa puoluekenttää vastaan.

                      Jostain syystä Sundström luulee, että Isomäen varoittelu vastustaa fasismin perusteita, vaikka se vain jakaa saman maailmankuvan.

                      Tämä ei silti tarkoita, että kummastakaan tulisi tulevaisuuden Giovanni Gentile, joka kirjoitti fasismin ensimmäisen puolueohjelman. Se tarkoittaa, että he jo ovat aikamme Georg von Wright.

                      Kun filosofin von Wrightin luottamus kansanvaltaan hiipui, hän näki historian kahden Euroopalle vieraan vaikutuksen kohtalonkamppailuna. Voitolle jäisi Saksa, kunhan se ensin kaataa kapitalismin ja kommunismin.

                      Nyt Sundström yrittää tulkita samaa kohtaloa uudelleen, vaikka voittajia ei ehkä enää ole. On ainoastaan liberaalin demokratian ja markkinatalouden tuottama pettymys, josta juontuvilla protestiäänillä eurooppalaiset ovat ennenkin luopuneet vapauksistaan. Ja ihan parlamentaarisessa järjestyksessä, mikä ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä Sundströmin ivaileman Amerikan historiankirjoittajia.

P. S.

Arvostelu toi loukkaantuneen palautteen kirjailija-toimittaja Risto Isomäeltä, jota minulla ei enää ole tallella. Sen sijaan liitän tähän julkaisemattoman vastaukseni:

Kirjailija, ympäristötoimittaja Risto Isomäki vääristää kirja-arvosteluni alkuperäisen sisällön sekoittamalla toisiinsa maailmankuvan ja poliittisen vakaumuksen (”Gandhi ja Hitler ajattelivat eri tavoin”, TS 7.12.2007).

Toinen kertoo siitä, miten asioiden otaksutaan olevan, toinen siitä, millä keinoin ne halutaan muuttaa.

Leif Sundströmin kirja Fasismi lainasi Isomäeltä ajatuksen, jonka mukaan YK:n demokraattiset keinot ovat epäonnistuneet globalisaation hallinnassa, mikä johtaa poliittisen valtavirran hylänneiden pienryhmien väkivaltaiseen kamppailuun.

Nykyisin sekä uusnatsien että anarkistien verkkosivut tarjoavat saman, pitkälti ympäristöekologisen selityksen vääjäämättä tulevalle kaaokselle, vaikka molemmat ilmoittavat taistelevansa rintaman eri puolilla. Yksi maailmankuva, kaksi vakaumusta.

Mikään arvosteluni kohta ei silti rinnasta Isomäkeä väkivallan manifestien kirjoittajiin, vaan filosofi Georg von Wrightin 1930-luvun kulttuuripessimismiin. Yksi maailmankuva, kolme vakaumusta.

Rinnastus ei ole kaikilta osin imarteleva. Siksi ymmärrän Isomäen ärtymyksen, mutta en viisastelua. Samalla linjalla voitaisiinkin kai jatkaa, että Gandhi ja Hitler tosiaan ajattelivat samalla tavoin ainakin Afrikan mustista, joita Gandhi piti rodullisesti intialaisia alempiarvoisina, ja ehkä myös monipuoluejärjestelmästä, jonka hän uskontopolitiikassaan laiminlöi.

Gandhiin liitetty myytti Intian rauhanomaisesta itsenäisyydestä on ylipäänsä outo, kun muistaa, että jakautuneen Intian ja Pakistanin välille syntyi verinen sota ja eräs ihmiskunnan historian pitkään jatkuneimmista aseellisista konflikteista. Se jatkuu yhä. Kuten Pakistanissa yhä jatkuvat sunnien ja shiiojen väliset joukkosurmat.

Gandhin aktiivista rauhatyötä taistelevien osapuolten välillä ei pidä vähätellä. Mutta samalla voi muistaa, että Gandhi kieltäytyi hänelle tarjotusta sovittelijan roolista niin kauan kuin Englanti kieltäytyi myöntämästä alusmaalleen valtiollista itsenäisyyttä.

Kuulostaa panttivankipolitiikalta, jossa kansan verta – ja varsinkin hinduenemmistöisessä Intiassa teurastettujen muslimien verta - pidettiin nationalistisen ihanteen hyväksyttävänä hintana.

Lisäksi pitää varmaan mainita Isomäen omat väkivaltafantasiat ja asefetisismi, esimerkiksi romaanissa Jumalan pikkusormi (2009). Ne tuovat mieleen vastaavat piirteet Jim Thompsonin romaanissa Valkoinen viha, josta Kyösti Niemelä kirjoittaa Hesarissa seuraavan tapaan:

”Vaik­ka ää­ri­oi­keis­to edus­taa Val­koi­ses­sa vi­has­sa pa­haa, ää­ri­oi­keis­to­lai­set voi­si­vat ty­kä­tä Thomp­so­nin ro­maa­nis­ta. Kir­jan san­ka­rei­ta ovat vä­ki­val­tai­set po­lii­sit, jot­ka ei­vät nou­da­ta la­kia. Sel­lai­nen miel­lyt­tää ää­rioi­keis­toa, jo­ka on pe­rin­tei­ses­ti hal­vek­si­nut li­be­raa­lia oi­keus­val­tio­ta.

Po­li­tiik­ka näh­dään Val­koi­ses­sa vi­has­sa li­kai­se­na pe­li­nä ja po­lii­ti­kot rois­toi­na. Aseis­ta se­li­te­tään pit­kään ja in­to­hi­moi­ses­ti. Mie­het te­ke­vät ja nai­set seu­rai­le­vat.

Teos on siis juo­nen ta­sol­la ää­ri­oi­keis­toa vas­taan mut­ta aja­tus­maail­mal­taan si­tä lä­hel­lä. Ro­maa­ni an­taa lu­ki­jal­le lu­van osal­lis­tua ää­ri­oi­keis­to­lais­hen­ki­siin fan­ta­sioi­hin aset­tu­mal­la pin­ta­ta­sol­la ää­ri­oi­keis­toa vas­taan.”