Tunnen Patricia Cornwellin tuotantoa mahdollisimman
huonosti. Tai siis perusteellisemmin kuin laadun huomioiden haluaisin. Neljästä
lukemastani Cornwellin dekkarista viimeisin on tekijänsä seitsemäs, Ansaittu kuolema. Ja sekin vuodelta
1996.
Parempi
asiantuntija sanoi, että tästä alkoi Cornwellin alamäki. Ja hän on sinnitellyt
mukana tämänvuotiseen Punaiseen usvaan
asti. Itse en ehtinyt suuria tasoeroja huomata.
Ansaittu kuolema on juuri sellainen romaani, jossa yöllinen
horisontti on aina ”kylmä” ja sitä vasten kohoavat rahtialukset ”uhkaavia”. Ensimmäisenä
mieleen juolahtava adjektiivi pätee myös poliisiylilääkäri Kay Skarpettan
tapaamiin ihmisiin. ”Tunteilevat ja omahyväiset silmät” eivät herätä hänessä
luottamusta, toisin kuin ”viehättävä ja urheilullinen” mies, jolla on ”säännölliset
piirteet ja lyhyt musta tukka”.
Hyvässä viihteessä kaikki välitön
ja yksinkertainen tietysti helpottaa sotkuisen juonen seuraamista. Elävässä
elämässä tai hyvässä kirjallisuudessa Cornwellin ihmiskuvauksen moraalinen itsevarmuus
olisi merkki moukkamaisuudesta, jolla on tapana sekoittaa ennakkoluulot ja
niiden ilmaisemisen ihmistuntemukseen ja rehellisyyteen.
Melko lieviltä Cornwellin
kirjojen neuroosit silti tuntuvat, jos niitä vertaa Andrew Vachssiin. Esimerkki
palautuu taas nykyisen dekkaribuumin juurille. Vachssin Flood julkaistiin suomeksi vuotta ennen Ansaittua kuolemaa, vaikka se jo silloin oli vuosikymmenen ikäinen.
Mikäli Vachssia haluaa pitää jonkinlaisena rikosviihteen
kilometripylväänä, Floodista voisi sanoa esimerkiksi seuraavaa: kovaksikeitetyn
yksityisetsivän kyky eksistenssikriisejä syvempään moralismiin palautuu, kun
omavaltainen Burke alkaa aktiivisesti ulostaa itsestään suurkaupunkiin
pesiytynyttä rappiota ja saastaa.
Ei kai ole puhtaasti sattuma,
että kaikista amerikkalaisen kulttuurin sepittämistä pyssysankareista Burke ei
muistuta niinkään Philip Marlowea kuin taksikuski Travis Bicklea, hihasta
kimpoavaa asetta myöten. Entiseksi linnakundiksi mainittu Burke on
tappajakoiraa pitävä erakko, jonka nuhjuista toimistoa suojelevat lisäksi
erilaiset tirkistysaukot, ansat ja kätköt.
Oikeassa kirjallisuudessa hän
olisi laitostapaus, tai dostojevskiläinen kellariloukkojen mies. Rikosviihteessä
hän on vihamielisen ympäristön haltuunsa ottava ”vahva ja nopea” (niin tässä tosiaan
lukee) pärjääjä, arki-ihmiseltä kätkettyjen uhkien erikoistuntija ja liikkumatilansa
tarkasti laskelmoinut ”hengissäselviytyjä, joka työskentelee sen varassa mitä
hänellä on”.
Vachss käyttää myös runsaasti
sivuja selittäessään, miten Burke käsittelee rahaa jottei se joutuisi
nimeämättömille vihollisille, tai mistä hän soittaa puhelimella ilman että
kukaan kuuntelee, tai miten hän vastaanottaa postia niin ettei kukaan voi
jäljittää hänen asuinpaikkaansa.
Oikeassa kirjallisuudessa Burken diagnoosiin lisättäisiin
suuruudenhulluus. Hän nimittäin kertoo, että hänen henkeään uhkaavat nimeltä
mainitsemattomat korkeat tahot, jotka lähettävät hänen jäljilleen salamurhien
vaarallisimpia huippuammattilaisia.
Amerikkalaisen lajityyppiviihteen perustelut ylenpalttiselle
aseistautumiselle tai epäröimättömälle väkivallankäytölle ovat yleensä yhtä
vainoharhaisia ja oman sisäisen logiikkansa mukaisia kuin kenellä tahansa
uutisotsikoiden traagisella hahmolla, joka avaa tulen koulussa, metrossa tai
entisellä työpaikalla.
Itse asiassa Vachssin
kostofantasiat kosiskelevat kaikkia nujerrettuja ja peloteltuja kaupunkilaisia,
jotka tuntevat kyyristelevänsä vastaantulijoiden ja irrallaan kelluvien
normistojen edessä. Yksinäisenä kyynikkosankarina Burke selviää miehekkään
suoraviivaisesti läpimädästä maailmasta. Valikoitua luottopiiriä lukuun ottamatta
hänen reaktionsa ihmisiin on luotaantyöntäminen, jossa murhaava arvonriisto ja
etäännyttäminen sisältyy jo havaintoon - puheisiin ”syöpäläisistä” ja ”friikeistä”.
Floodissa Burke inhoaa erityisesti lapsenraiskaajia. Rikollislaji
on sama, josta Vachss on kirjoittanut monta lehtiartikkelia. Jouko Turkka
tunnisti taannoin Floodin sisäisen
jännitteen, kun hän kirjoitti romaanissaan Häpeä
”Suomen huonoimmasta ihmisestä”, Jammu Siltavuoresta. Turkan mukaan surkean
näköisessä pedofiili-tappajassa henkilöityivät valtava nautinto, vastustamaton
polte ja laskelmoitu pahuus, sillä äärimmäisen rikoksen vastineena ei voinut
olla mitään mitätöntä, hädänalaista, sattumanvaraista tai tyhjyyteen päättyvää
inhimillistä epäonnistumista.
”Kaikki tahtovat nähdä oudosti himokkaan, vääjäämättömästi
etenevän olion joka ei ole kuten minä”, Turkka kirjoittaa. Lasten seksuaalimurhan
on oltava kaikkein ”järisyttävin, kuvottavin ja eläimellisin” teko ja
toisenlaatuisuuden jäännöksetön todiste. Mitään merkkiä oman elämämme oikuista
tai latteuksista, jotka ”riistäisivät eron minun ja Suomen huonoimman ihmisen
väliltä”, ei voi suvaita, sillä ”alapuolelle laskettu olento ei voi olla
samanlainen”.
Burke ei ole oikeusviranomainen,
joka valvoo järjestystä ja turvallisuutta. Hän on yksityisetsivä, tai jotakin
sinne päin, joka vihaa. Burken viha nojautuu yksityiseen eettiseen puhtauteen,
jota hän vaalii poistamalla itsestään liberaalien säälittelijöiden,
degeneroituneiden pervojen ja muun ihmisongelmajätteen edustaman alemman puolen
- heikkouden, rappion ja lian. ”Minulla on oma pikku järjestelmäni”, kuten
Charles Manson sanoi.
Vaikka Burke-tarinoiden kerronta,
juonikuviot ja henkilökuvat ovat Floodin
jälkeen täsmentyneet, Vachss on yhä aidosti infantiili, lyhytjännitteinen ja
pinnallinen kirjailija eikä mikään vinoutuneiden sielujen ironinen
syväluotaaja. Kaiken kirjallisuuden ei tietenkään edes pidä olla hyvää, joten joskus
harmittaa, että moni dekkareihin erikoistunut kriitikko-kollega on ottanut tavaksi
kehua Vachssin tuotantoa. Miksi tärvellä ansaittu roskakirjailijan maine?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti