Harri Tapper 1929 - 2012

Kirjailija Harri Tapper on kuollut, kertoi päivän lehti. Muistan miten vilpittömästi ilahtunut ja lämpimästi kiitollinen opettajan elämäntyön tehnyt Tapper oli muistelmasarjansa menestyksestä.

                      Tapperin näennäisen yksinkertaisia kuvauksia omasta kielestään olen toisinaan käyttänyt kirjallisuuden yleisenä standardina. Myös Tapperin kirjoja arvioin useita eri lehdille, tämän julkaisi Helsingin Sanomat 18.11 1998 otsikolla ”Elämä on kaunista joskus: Harri Tapper löysi oman virkkeen opettamiensa lasten aineista."

Harri Tapper: Missä kurkien aura on. Atena. 192 s. 

Kirjallisuuden ystävät tietävät, että Harri Tapperin romaanitrilogia taiteilijaveljesten lapsuudesta jää lajityyppinsä klassikoksi.

Näin syntyvät revontulet (1990), Kerrothan, oi koivu (1993) ja Tulva (1995) toivat tekijälleen Suomi-palkinnon. Seuraavana vuonna Juhani Salokannel käytti kaiken kekseliäisyytensä niiden kehumiseen toimittamassaan massiivisessa esseekokoelmassa Kirjojen Suomi.

                                 Kieli palvelee usein etäännyttämistä ja hallitsemista, Salokannel arvelee: ”Tuomari kuvaa sillä syyllisen, verottaja talonpojan. Kaunokirjallisuudessa kieli pääsee tuomaan kuvauskohteensa taas lähelle, eli näkemään humanistisesti ihmisen, lukijan ihmisveljen sellaisessa joka tuntuu ensin kaukaiselta.”

Kaukaista on esimerkiksi lapsuus, hän jatkaa: ”Lapsikuvaukseen paneutuminen on luopumista aikuisen logiikasta, kokemuksesta ja sanavarastosta, samoin jälkikäteisestä, selittävästä näkökulmasta. Kirjallisuuden lapsikuvausten kehittymisen voi siten helposti kuvitella edistysaskeliksi, erilaisten luopumisten ja pelkistysten sarjaksi.”

Kriitikon ja kirjailijakollegan mainesanat ovat sikäli tyypillinen reaktio Tapperin proosaan, että niihin sisältyy syvä epäily jostakin salaisuudesta, joka pitäisi selvittää. Tapperin omintakeisen kirjoituksen vaikutus on ilmeinen, ja siksi se kaipaa avainta.

Kun trilogia on nyt saanut jälkikirjoituksen, Tapper on myös paljastavinaan jotakin. Missä kurkien aura on kertoo miten Harrin vanhimman veljen, kirjailija Marko Tapion elämä päättyi, ja miten kuvanveistäjä Kainin ja teatterilavastaja Yrjön elämä jatkuu. Eniten se kuitenkin kertoo Harri Tapperista itsestään, sillä yhteinen koti on nyt hajonnut ja kauneutensa perusteella tilan paikaksi valitun maiseman koski padottu.

Taiteilijalahjakkuuden luonnollisesta viljelystä ja rehdin kotipiirin tukemasta ansaitusta ylpeydestä kertoo erityisesti Tulva.

Missä kurkien aura on lisää, että kirjalliseksi tulemiseksi tarvitaan työtä ja löytämistä. Aluksi Tapper ei mielestään hallinnut proosan aluetta: ”En ollut selkeä, en kuulas, en linjakas.” Hän kuunteli Markoa, jonka mukaan juttu ei riitä. Lisäksi todellisuus pitää kiinnittää, naulita:

”Taika on kielen alueella. Marko kirjoittaa niin, että samat virkkeet ilmestyvät uudesti. Sanottiin, että Marko toistaa. Toistaakin. Mutta missä käyvät nämä virkkeet silloin kun ovat poissa? Kun ne palaavat, ne tulevat kuin elämästä paljon kokeneet.”

Tapperin mukaan ”kertovan virkkeen taika on sen edennässä ja päätynnässä”. Omansa hän löysi melkein sattumalta, koulutyössä opettamiensa lasten aineista. Niissä ei ollut todellisuuden jäljittelyn väljähtynyttä makua ("turha sellaista on reistata") vaan uuden todellisuuden tekemisen tuntu:

”Näiden lauseiden vuoksi tutisin. Arvelin löytäneeni suomalaisen virkkeen. Se oli ollut kauan kadoksissa, jopa niin, ettei sitä edes ymmärretty etsiä. Nyt se oli tänne poukahtanut. Sain virkkeestä elinikäisen vamman.”

Mitä hyvänsä tekstiä voi lukea mielihyvän tai hyödyn vuoksi, mutta jäljelle jää lopuksi tekstin merkityksen arvoitus.

Tapperin virkkeessä kielellä ei ole välineen suhdetta maailmaan vaan kielen käytöllä on työstämisen suhde tietoisuuteen.

Kieli käyttää maailman sanoiksi, kuten Tapperin lainaamassa Pekan kouluaineessa, jossa ilta ei ole käsillä, vaan se ”alkoi käydä käsiksi”. Jonkinlainen primitiivisyys ei olekaan murteenomaista vanhanaikaisuutta tai puhujan taitamattomuutta vaan ajattelemisen rakenteessa oleva mahdollisuus.

Päättelyn sijasta Tapperin virke on mietteliäs. Konkreettisten yksityiskohtien runsaus jättää yllättäen Salokanteleen mainitseman pelkistyksen vaikutelman, koska valmiita johtopäätöksiä on vähän. Mietteliäisyys kirjailijan virkkeissä saa lukijan tiedustelemaan ajatuksen sisältöä, mistä kehkeytyy suoraviivaista juoniainesta tai draaman käänteitä kaipaamaton lukemisen kiinnostus.

Lapsuus on ollut Harri Tapperin virkkeelle sopiva, mutta ei varmaankaan välttämätön aihe.

Aiheenvalintaan ei sittenkään ohjannut kieli vaan kokemus: optimismi, ilo menneisyydestä sekä tyytyväisyys työhön ja omiin saavutuksiin. Turhamaisuuskaan ei ole poissuljettu: suurkustantaja WSOY menetti tilaisuutensa merkittävän romaanitrilogian suhteen, koska oli ehtinyt palauttaa Tapperin esikoisromaanin mahdottomana.

Tapperin perhe tuotti neljä taiteilijaa ja kaksi alkoholistia, joista yksi ehti lopettaa juomisen mutta ei yksikään taiteilua. Elämä on ollut rikas ja kaunis - onnistunut hanke vastoinkäymisistä huolimatta.

”Jotkut sulkevat lapsuutensa”, Tapper kirjoittaa. ”He rakentavat aidan lapsuutensa ja nuoruutensa väliin tai nuoruutensa ja aikuisuutensa väliin. Minulle lapsuuden muistumat ovat mieluisia. Olen auvoisella mielellä ja se on esihypnoottinen tila. Tarvitsee vain käskeä: muistapas, mitä sattui tuolla kivellä! Kuinka kauaksi voi muistaa?”