”Legendaarinen kriitikkonimi” saa huonoja ja hyviä uutisia

Suomen Arvostelijain Liiton SARVin julkaisema Kritiikin uutiset (4/2012) tuo kotiin neljästi vuodessa huonoja ja huonompia uutisia.

Huono uutinen on se, että kriitikko-kirjailija Tatu Vaaskiven mukaan nimetyn Vaaskivi-plaketin taru saattaa olla lopussa. Syynä on resurssien puute ja vastuullisten väsyminen asiaan. Sattuikin sopivasti, sillä miehen syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta ja ensimmäinen plaketti jaettiin tasan 50 vuotta sitten, kuten professori Juhani Niemi muistuttaa kirjoituksessaan.

Plakettia on tavannut jakaa Pirkanmaan kirjailijayhdistys yhdessä Tampereen yliopiston kanssa. Pronssiesine, jonka ohessa on toisinaan tullut pieni summa rahaakin, oli aluksi tunnustus nuorille ja lupaaville kriitikoille, sittemmin pitkän uran tehneille ja ansioituneille. Vuonna 1978 vahvistettu sääntö täsmensi asian näin:

”Vaaskivi-plaketti annetaan julkisesta arvostelutyöstä, jonka voidaan katsoa lisänneen mahdollisuuksia esteettiseen kommunikaation toteutumiseen yhteiskunnassa ja edistäneen kirjallisuuden tai teatterin kehitystä.”

Vähemmän juhlavasti lausui palkinnon saaneista Arto Virtanen: ”Kriitikko on usein aikansa ymmärtämättömyyden ruumiillistuma, ja harvoin ja harvoissa tapauksissa ratkaisevassa määrin aikaansa edellä”. Siten hyvä kritiikki lähtisi Virtasen mukaan oman vajavuuden ja rajoittuneisuuden vaistoamisesta, Niemi kirjoittaa, tukahtumatta kuitenkaan tähän tunteeseen.

Muutoin Niemi kertaa palkinnon historiaa ja murehtii, ettei se ole ”1990-luvun jälkeen saanut ansaitsemaansa näkyvyyttä valtakunnallisena kriitikkopalkintona”. Tampereella onkin kuulemma harkittu palkinnon siirtämistä historiaan, mikäli esimerkiksi SARV ei ottaisi siitä huolehtiakseen.

Katsotaan, mutta tässä nyt kuitenkin Niemen kirjoituksen merkittävin ja mieliin painuvin lause.

”Plaketin saaneiden joukossa on legendaarisia kriitikkonimiä, joille palkinnon voi ajatella langenneen luonnostaan: Sole Uexküll, Pekka Tarkka, Jukka Kajava, Arto Virtanen, Putte Wilhelmsson.”

Huonompi uutinen on se, että työmarkkinoilla kriitikon kyykytys kehittyy ja saa uusia muotoja.

Heikki Jokinen jatkaa Sanoma Magazines Finlandin (mm. Helsingin Sanomat) tarjoamista sopimusehdoista käymäänsä keskustelua, ja muistuttaa miten freelancerin tekemän työn halpa kierrätys saman konsernin eri medioissa on suorassa yhteydessä konsernin käymiin yt-neuvotteluihin. Viime erä johti 69 hengen irtisanomisiin ja jatkoa seuraa.

On henkilöstöä leikattu Alma Mediassakin (mm. Aamulehti), mutta ensin konsernin kulttuuritoimitukset yhdistettiin niin että 35 kirjallisuuskriitikon joukko supistettiin kymmeneen. Saman kymmenikön tekstit julkaistaan nykyisin kaikissa konsernin lehdissä, ja tietysti pienemmällä palkkiolla, jota Aamulehti maksoi omille kriitikoilleen ennen uudistusta.

Surkeimmaksi Jokinen silti nimeää A-lehtien (mm. Apu, Avotakka ja Image) uuden sopimusehdotuksen. Lupa muille medioille työskentelemisestä olisi kysyttävä A-lehdiltä, vaikka kyseessä on asiakas- eikä työsuhde. Lisäksi sopimuksen sisältö olisi pidettävä salaisena.

Jos edes palkkioita ei saa paljastaa muille, lehtiyhtiö yrittää vaikeuttaa ammattikunnan edunvalvontaa vaikka ei muodollisesti puutukaan järjestäytymisvapauteen: miten omalta ammattiliitolta voi pyytää apua, Jokinen päivittelee, jos sille ei saa kertoa edes tilannetta?

Ei A-lehtien ajatusmaailma aivan uusi ole.

Kun Riitta Monto aloitti Turun Sanomien kulttuuritoimituksen esimiehenä, hän halusi tietää mitä minä oikein julkaisin Kalevan kolumneissani. Vastasin yleisen tekijänoikeuden ja silloisen sopimustilanteen nojalla, että omaa tuotantoani, en Turun Sanomien omaisuutta. Ja ettei aiheiden satunnaisen yhtäläisyyden luulisi olevan ongelma kahdella näin etäisellä levikkialueella.

Välit Montoon eivät koskaan oikein lämmenneet.

Sopimusehtojen salaamista on puolestaan ajanut SARVin entinen puheenjohtaja Siskotuulikki Toijonen. Kyllä, luitte aivan oikein. SARVin puheenjohtaja.

Toijonen ehti ensin moittia Kritiikin Uutisten päätoimittajaa Otso Kantokorpea siitä, että tämä oli julkaissut sanomalehtikenttää mahdollisesti ärsyttävän kaunakirjoituksen kriitikoiden sopimuskohtelusta. Sitten hän pelästyi, että keskustelun laajentuminen Kritiikkiportin arvosteluksi kävisi hänen omalle kunnialleen tai kukkarolleen.

Kritiikkiportti - nyt jo lakkautettu - oli Kulttuurirahaston rahoittama huonosti suunniteltu ja onnettomasti toteutettu hanke, jossa yksittäinen portaali julkaisi linkkejä hankkeeseen osallistuvien lehtien verkkosivuille. Eräs periaatteellinen ongelma oli siinä, ettei juuri mikään lehti maksanut Suomen Journalistiliiton ja SARVin ajamaa verkkojulkaisun lisäkorvausta, joten oliko aivan välttämätöntä tai edes sopivaa, että SARVin puheenjohtaja oli samaan aikaan Kritiikkiportin päätoimittaja?

Lähetin Kritiikin Uutisiin kirjoituksen, jossa ehdotin, että Kritiikkiportin päätoimittaja poistaa portaalilta niiden SARVin jäsenten linkit, joiden juttuja lehdet julkaisevat verkkosivuillaan ilman kirjoittajan kanssa tehtyä sopimusta. Samalla selvitin Turun Sanomien sopimuskäytäntöä ja palkkiotasoa laajemmin.

Toijonen käytti asemaansa SARVin puheenjohtajana suojatakseen sivutulojaan Kritiikkiportin päätoimittajana, ja vuosi kirjoituksen ennen sen julkaisua Turun Sanomien päätoimittajalle, Aimo Massiselle. Vuoto sisälsi sen verran kirjoituksen todellisesta sisällöstä poikkeavia vääristymiä, että päätoimittaja antoi minulle potkut.

Potkut peruttiin, kun juttu vedettiin pois, ja kunhan päätoimittaja rauhoittui. Rauhoittumisen jälkeen juttu oli menossa Kritiikin Uutisten seuraavaan numeroon. Mutta Kantokorpi oli sairauslomalla, ja kaksi päätoimittajaa paikannutta SARVin hallituksen jäsentä, Antti Selkokari ja Ville Hänninen, joko hukkasivat tai sensuroivat jutun lopullisesti. Kysyin, että kumpaa, mutta vastausta ei tullut.

Journalismissa on tapana, ja on siitä säädetty lakikin, että lehden sisällöstä vastaa päätoimittaja. Toinen tapa on se, ettei jutun sisällöstä kerrota jutun kohteelle etukäteen enemmän kuin faktojen tarkistus vaatii. Syynä on vainoharhainen pelko, että ulkopuolinen taho voi yrittää vaikuttaa jutun sisältöön tai painostaa sen tekijää.

Vihoviimeisenä skandaalina pidettäisiin sitä, jos kustantajan edustaja – kuten esimerkiksi hallituksen puheenjohtaja – kävelisi luvatta päätoimittajan yli ja jotain hallitustyönsä ulkopuolista etua ajaakseen puuttuisi toimitustyöhän.

Toijosen reaktio ei ollut ainoastaan halveksittava, se oli hysteerinen.

Ei yhden ehdotuksen julkaiseminen - SARVin puheenjohtajan ja Kritiikkiportin päätoimittajan tehtävien erottaminen toisistaan - olisi uhannut Toijosen sivutointa. Ehdotuksen toteutuminen olisi vaatinut yhdistyksen yleiskokousta joskus vuoden päästä, jossa olisi vaihdettu pari puheenvuoroa ja sitten tehty hallituksen tahdon mukainen päätös. Sen sijaan juoruilu minun selkäni takana minun suurimman asiakkaani kanssa olisi voinut maksaa minun toimeentuloni. Eikä sitä paitsi antanut kovin hyvää kuvaa ammattikunnan yhteisestä edunvalvonnasta ja kollegiaalisesta vastuusta.

Kuva ei kirkastunut, kun pyysin SARVin hallitukselta kirjallista vastausta, jossa se arvioisi puheenjohtajansa toimia. Vastausta ei tullut, eikä kysymystäkään löytynyt kokouksen pöytäkirjan liitteistä.

Siis aika tyypillistä yhdistystoimintaa, josta on jäsenille enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta kun en edes ole yhdistysihminen, niin miksi viitsin maksaa SARVin jäsenmaksuja? Viimeinenkin houkute taisi kadota, kun VR poisti matkalipun hinnoista toimittaja-alennuksen.

Toisaalta SARVin nykyinen puheenjohtaja Elisabeth Nordgren on järki-ihminen. Tapasin ensimmäisen kerran kun olin Jarkko Laineen junailemana avajaispuhujana Kansainvälisen PENin kokouksessa ja sen jälkeen eri buffettien äärellä.

Taidankin ehdottaa Elisabethille, että kadonnut kysymys palautetaan hallituksen pöytäkirjaan, ja että siihen vastataan. Ja voisiko vielä asianosaisille määrätä toimitsijakieltoa, kuten jääkiekossa, vaikka aikaa on jo kulunut?

En lupaa silti maksaa erääntynyttä jäsenmaksua, mutta ”legendaarisena kriitikkonimenä” voisin ottaa vastaan maksuttoman kunniajäsenyyden. Kai Laitisella sellainen taitaa olla muista syistä, minulle se sopisi korvaukseksi aiheettomasta huolesta ja vaivasta, kuten tämän kaltaisiin yhdistyksiin aina pesiytyvien idioottien sietämisestä.

Täsmällisempi kuvaus em. tapahtumista löytyy kirjasta Turmio ja perikato, luku ”Epäillyillä ei aiempaa rikostaustaa”. Verkkolehti Kiitomadossa kirjan arvioi ylistävään sävyyn SARVin hallituksen jäsen Ville Hänninen, mutta tätä lukua hän moitti turhaksi ja kaunaiseksi.

Käypä yleistys, sopii kriitikon hautakiveksi, mutta Hänninen unohti mainita, että hän on itse kirjassa nimeltä mainittu ja arvostelun kohde.

Että sellaisia kriitikoita. Harvinaisena hyvänä uutisena kuulinkin juuri, että Hännisen päätoimittama KIRJAin lopettaa toimintansa. Eiköhän kriitikko tapaa kortistossa nykyään paljon tuttuja, mistä vastuu ei kuulu yksin mediakonsernien itsekkyydelle vaan myös SARVin toiminnan hyödyttömyydelle, koomisuudelle ja toisinaan jopa vahingollisuudelle.