Luonnon autuudesta. Ja betonin.

Ohranassa (2006) Jari Tervo kirjoitti talvisesta metsästä seuraavaan tapaan:

”Männyt seisoivat kuin vanhemman kamreerin kynät ja kuusten suupielet roikkuivat alaspäin.”

Lause on alkusointuineen rytmisesti kaunis, tunnelmaltaan eheä ja kuvastoltaankin oivaltava. Siinä suomalainen kirjailija jättää jälkensä maisemaan kuin mikä tahansa kiireetön luontokappale. Toisin on Englannissa, jossa maisemakuvaus on kuulemma siirtynyt kirjoista BBC:n luonto-ohjelmiin.

Books from Finland –lehden numero on samalta vuodelta kuin Ohrana, mutta vaikka romaani jää hyllyyn, tämä saa nyt siirtyä vaatekaapin pohjalta takapihan kierrätyslaatikkoon. Viimeinen vilkaisu lehden sivuille muistuttaa mitä kotimaisia maisema-arvoja se tarjosi ulkomaiselle lukijalle. Ainakin Hannu Luntialan novellin urbaanista luontoharrastajasta, joka yrittää etsiä rivitalojen rajaamasta lähiömetsästä median sisällöntuottajien lupaamia elämyksiä.

Vähemmän ironisesti, pikemminkin happamasti, kirjoitti tutkija Robert McFarlane. Hänen mukaansa ainakaan brittikirjailijoiden nykypolvi ei tunne enää mitenkään erityisesti kuuluvansa siihen ympäristöön, jossa sattuu kulloinkin elämään. Luonnon pysyvyyden tunne liittyy historiaan, kuten Mount Everestin valloituksen 50-vuotisjuhlaan, josta vuorikiipeilyä harrastava McFarlane on itsekin kirjoittanut. Modernia on levoton, vieraantunut kaupunkilaisuus. Tässä mielessä brittikirjailijoilla ei varmasti olisikaan käyttöä Tervon romaanin kodikkaalle metsälle, jossa katse ja sielu lepää.

Tai ironiaa Ohranassakin on.

Sanotun havainnon tekee sotatalvena 1944 desantti, jolle metsä ei ole kulkijan lohtu vaan ohikulkijan piilo. Tervon metsä ei ole välittömästi luonnon kuvausta vaan välillisesti menneisyyden kuvausta, pastissi, joka kytkee nykytekstin romaanin tapahtuma-aikaan. Metsä on ”kulttuurin vanki”, kuten havaitsi kirjallisuudentutkija ja kriitikko Pertti Lassila, vaikka päättääkin kaukaa 1700-luvulta alkavan tarkastelunsa 1950-luvulle.

Lassilan tutkielmasta Metsän autuus (2011) aistii aidon viehtymyksen menneisyyteen, joka etsi metsästä merkkejä Jumalan luomakunnan täydellisyydestä eikä ihmiskunnan aiheuttamasta vääjäämättömästä tuhosta, kuten tiedostava kansalainen nykyisin. Maria Jotuni ja Helvi Juvonen ovat esimerkkejä modernimmasta maailmankuvasta, jossa ihminen sulautuu muuhun luontoon vai pitäisikö jo sanoa biologiaan materiaalisena olentona eikä (enää) sielullisena etsijänä. Ja Aaro Hellaakosken myötä luonto on jo jotenkin köyhtynyt.

Köyhempänä Lassila saattaa myös pitää kirjallisuutta, jossa luonto ei edusta mitään hengen tai aatteen pakotietä. Enintään taukopaikkaa kiireen keskellä, josta Luntialan novelli vinoili.

Samalla on tietysti myönnettävä että kirjallisuus on pääosin juuri sitä miltä maailma näyttää. Ympäristö, jossa kirjailijat kirjoittavat, asettaa omia esteitään vakuuttavien tapahtumakulkujen sepittämiselle, itseyden ongelmien tarkasteluille ja päähenkilöiden luonnetta valaiseville valinnoille.

Pentti Haanpää saattoi vielä lähettää Pate Teikan hiihtämään metsän rajaan, niin kuin ihmisen matkalla olisi selvä suunta. Arto Paasilinnan aikana yksilön ratkaisumahdollisuudet ja pakokeinot olivat kaventuneet niin, että kirjailijan oli fantisoitava Vatanen jänikseksi. Samaan sukupolveen kuulunut Alpo Ruuth otti lähtökohdakseen suoran uskottavuuden, joten Rauno Ryynänen ei voinut kommentoida vallitsevaa todellisuutta juuri muutoin kuin jäämällä kiertämään kehää samoille Helsingin kaduille.

Päättymättömän etsinnän ja vapautumisen kaihon kirjalliset kuvat, joiden kaikkoavana toiveena oli minän ja vieraalta vaikuttavan arkimaailman sopusointu, kuihtuvat entisestään. ”Moderni talous on panttivankisysteemi”, vahvisti sittemmin filosofi ja kolumnisti Tuomas Nevanlinna: ”Sen päämääränä ja elinehtona on pakkolunastaa ihmisten elämisen edellytykset niin, ettei sen ulkopuolella voi tulla toimeen.”

Petri Tammisen Piiloutujan maa (2002) sisältää tyyppiesimerkin nykysuomalaisesta luontokuvasta, joka vielä käy dialogia tutkija Lassilan ajatusten kanssa. Eräs kirjan lukuisista anekdooteista mainitse aamuruuhkassa nähdyn männyn, josta business planning manager muistaa luonnon armon: ”Tuohon mäntyyn hänen sielunsa jää, kun Volvo ja kiire jatkavat Helsinkiin.”

Sama havainto toistuu Marjaana Aumaston keväällä julkaistussa romaanissa Kuin isä poikaansa (2012), mutta ilman dialogin mahdollistavaa syvyyttä: ”Bemari hyrisi, aurinko kiilteli metsänrajassa, lauma lehmiä seisoskeli vielä laitumella moottoritien laidalla.”

Kiteytys luonnon luomasta ihmisestä, joka on muuttunut sen ohikulkijaksi, on hyvä, mutta vieläkö tätä tarvitsee kiteyttää? Ja oikein lehmien kera? Välitön vastakommentti löytyi kuluvan kirjasyksyn uutuudesta, Raimo Pesosen Automiehestä (2012): ”Luonto on parhaimmillaan auton ikkunasta katsottuna, mielellään liikkeellä olevasta. Silloin näkee enemmän samassa ajassa.”

Pesosen aforismi herättää hymyn, ei ajatuksia. Se on siis vitsi. Vitsin ajattelu pyyhkii hymyn pois, sillä vitsi perustuu johonkin odottamattomaan, ei vakuuttavaan. Puhuttelevampi lisä kysymykseen luonnon autuudesta ja kotimaisesta kirjallisuudesta löytyy parikymmentä sivua myöhemmin, kun luonnon orgaanisuuteen lisätään betoni.

”Puntti, joka ei Kehä ykkösen sisäpuolelle koskaan vapaaehtoisesti tule, on sanonut että runokirjat on syytä pitää kaukana hänestä, mutta katulamppujen valaisema sateen kiiltävä betoni taivaalle kohoavassa rampissa on sellaista runoutta jota hänkin ymmärtää. Siihen on helppo yhtyä. Ymmärtämättömät puhuvat sorateiden romantiikasta, käsittämättä kuinka lähellä pintaa saattaa vaania niljainen savikerros joka nousee tilaisuuden tullen ylös ja heittää pahaa aavistamattoman ratinkääntäjän tieltä.”

Maailmassa, jota hallitsevat fysiikan lait, ei ylevääkään pidä kuvitella minne tahansa, Pesonen opettaa. Se olisi hyvä opetus myös monelle helsinkiläiselle runoilijalle, joka luulee mielikuvituksensa vapautta voitoksi vallitsevasta rationaalisuudesta, vaikka vapaa on myös sika jäällä.